maanantai 18. joulukuuta 2017
Pekka Matilainen: "Takaisin nollapisteeseen" - ex Libris...
"Takaisin nollapisteeseen", Pekka Matilainen, Atena Kustannus , 2017, 368 s.
Pekka Matilainen (s.1946) on työskennellyt muun muassa Yliopisto-lehden päätoimittajana. Matilainen on opiskellut klassista filologiaa ja tutkinut mm. renessanssin Firenzeä. Hän on käsitellyt aikakauden Italiaa myös palkitussa esikoisdekkarissaan Kupoli (2013) sekä tietokirjassaan Muutoksen tekijät (2016). Matilainen on kiinnostunut historiasta laajemminkin ja mainitsee Englannin
1800-luvun viktoriaanisen ajan paheekseen. Hän on julkaissut aiemmin useita tietokirjoja ja saanut tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 1993 sekä Skepsis ry:n Sokrates-palkinnon kriittisestä journalismista vuonna 1999.
Nykyisin Matilainen viettää aikaansa mökkeilemällä, rakentamalla luonnonmukaista puutarhaa, sekä harrastamalla intohimoisesti joogaa ja meditaatiota. (Kustantaja)
" Mies herää sairaalasta. Viime viikot ovat hämärän peitossa, vankilasta päästyään hän oli korkannut viinapullon ja huuhtonut pois linnareissun muistot. Yksi muistikuva kuitenkin nousee esiin muita selkeämpänä: hän oli kuullut naisystävänsä raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Ja nyt hän haluaa löytää syyllisen. Pian lehtiotsikot julistavat raaoista pahoinpitelyistä, mutta mies pitää matalaa profiilia. Poliisin kiinnostus on kuitenkin jo herännyt. Nollapiste on lähes dokumentaarinen kuvaus 1960-luvun lopun Helsingistä lestinheittäjien, juoppojen, narkomaanien, huorien, pikkurikollisten maailmasta. Se esittelee kaupungin pimeät kadut, puistot ja nuhjuisimmat kuppilat mutta myös rokkarit ja hipit, ja kirjan sivuilla soi ajan nuorisomusiikki. (Takakansi)
Renessanssin maailmassa olen aiemmin kiertänyt Matilaisen seurassa Muutoksen tekijöiden ja Miniatyyrimaalarin tiimoilla. Molempien suhteen pätee kirjailijan lausuma: Hyvä tarina on aina kertomisen arvoinen.
Ja Matilainen tekee tuon molemmissa mukaansatempaavasti, - kuten tässä uutukaisessankin, joka puolestaan pohjautuu paljolti kirjailijan omakohtaiseen ajanjaksoon alamaailman reunamilla. Teos käynnistyy verkkaisesti, mutta ottaa sitten vauhtia toiminnaksi tiivistyen.
Tämä on kertomus kahdesta miehestä, joiden elämänviivat sivuavat toisiaan sekä naisista: Helenasta, Nöpöstä ja Tuulasta, rikollisista, ryyppyjengeistä, kostosta ja korstoista. Tarinaa Matilainen kuljettaa vuorovedoin näiden kahden, yhteiskunnan eri puolilla olevan miehen suulla, perspektiivistä ja persoonista lähtien juonenlankojen punoutuessa yhteiseksi siistiksi keräksi.
Poliisi: -Maltin säilyttäminen. Sen kun aina muistaisi töissä ja myös yksityiselämässä. Turhan kärkevästi tuli sanottua, kun vaimo äsken soitti.
Monet meillä töissä naljailevat minulle liian pehmeästä asenteesta, ja tässä asiassa olin myös isän kanssa eri linjoilla. Isä oli vanhan koulun poliisi, ja monesti me siitä hänen kanssaan keskustelimme silloin, kun hän oli vielä elossa. Se vähän, mitä isä yleensä kenenkään kanssa keskusteli. Mutta viime aikoina olen ruvennut miettimään. Tosiasia nimittäin on, että aseiden määrä ja niiden käyttö on alamaailmassa huolestuttavasti lisääntynyt...
Mies: - Hän sai tietää Helenan raiskauksesta kolme päivää sen jälkeen kun oli päässyt vankilasta. Tai neljä. Hän ei ollut varma. Hän ei muistanut keneltä oli sen ensin kuullut. Mutta siitä puhuttiin. Sen hän muisti, kun heräsi sairaalassa tiputuksesta ja sidottuna nahkahihnoilla käsistä ja jaloista sänkyyn. Hän oli herännyt omaan huutoonsa. "Delirium ja haimatulehdus", oli hoitaja sanonut. Samoin sen, että hän oli ollut aluksi happiteltassa ja että hänet oli löydetty sairaalan oven takaa voihkimassa pelkät kalsarit yllään:"Ne syövät mut!"
Hän muisti isot ja rapisevat hyönteiset roikkumassa tukassa, kainaloissa ja munissa, ja tuskan selässä, kuin puukolla olisi pistelty...
Kulmilta, Larun tällä puolen Huntin villojen liepeillä kerrostalossa kun tyttövuoteni asuin, muistuu mieleen hauska tapaus lukioajoilta, jolloin pääsin kivijalkakemikalioon jouluapulaiseksi: tupsahtipa sisään mieshenkilö, joka kovasti laitapuolen kulkijalta näytti haluten ostaa viisi pulloa ootekolinaa. No, minä tohkeissani ja palvelualttiina otin ja ladoin kolinat tiskille ja kysyin korrektisti hymyillen jotta kääritäänkö erikseen lahjapaperiin? Kaveri siinä hämillään jalkaa vaihtaen suupielestään, jotta kiitos mutta ei tartte, kun käytetään heti!!??
Myymälähoitajalle hänen palattuaan moista ihmettelin ja vielä enemmän hänen purskahdettuaan iloiseen nauruun... Selitys: mennään lähi-Elantoon ja ostetaan pari polakkaa, jonka joiden läpi kolinat lirutellaan ja sitten kippis! Seuraava punan poskille nostattanut stoori liittyy hengettömiin, mutta se on sitten kokonaan toinen juttu:) Selvyyden vuoksi: nämä rantojen miehet kuuluivat tuolloin , jolloin erilaisuuden suvaitsevaisuus oli vielä voimissaan, katukuvaan, eivätkä aiheuttaneet minkäänlaista harmia tahi pelkoa päin vastoin: ensimmäistä maastonakkiani iltamyöhällä ulkoiluttaessani aina kuului: "Hei, iltaa ja mitäs meidän tytölle kuuluu?"
Jorinat sikseen: Matilainen käyttää kerronnassaan lyhyitä, jämptejä lauseita tallatessaan ristiin rastiin tutuilla Hesan kaduilla, kulmilla ja puistikoissa.
Mukana on päässyt myös nuoruusaiheinen nostalgiapläjäys: Expo-halli tuttuine rautalankabändeineen: Strangers, Esquires, First, Topmost, Adventures, Sounds, Islanders. Matilaisen skaala on ihailtavan laaja. Nollapiste on oma maailmansa, jonka kirjailija levittää värikkäänä ja elämänmakuisena eteemme, aikamatka tuon ajan Helsinkiin ja sen eksaktiin kuvauksen, mutta samanaikaisesti hyvätempoinen koston ympärille kietoutuva dekkari. Onko kosto suloinen? Kuinka risteyskohtien valinnat elämäämme suuntaavat ja muuttavat?
Henkilöhahmoissa on potkua ja räväkkyyttä, mutta myös sisintä, ydintä pohdiskeluineen ja herkkyyksineen. Se vekkuli viikarinpilke, ihmisyys ja fiksuus, jotka ovat sisäänrakennettuina Matilaisen kaikessa tuotannossa ja vilahtavat hänen silmännurkissaan, muodostavat lujan ytimen, jonka ansiosta hänen kirjojensa parissa viihdyn ja ne mielenkiintoisiksi koen.
Arvostan suureti Matilaisen tapaa käyttää omaa kokemuspohjaansa materiaalina; seikka, joka heijastuu positiivisesti teoksen uskottavuudessa ja lisäksi osoittaa kunnioitettavaa Sinuutta oman todeksi eletyn elämänsä kanssa!
Mihin johti loppuviimeksi Marikan/Usvan kirja epäröinti teoksen suhteen selviää klikkaamalla:)
Rautalangan tahdissa rokkasi:
lauantai 16. joulukuuta 2017
Kaamosähkyä & tonttuilua...
Kirjsähkökäyrän Mai lanseerasi äskettäisessä Esko Valtaojan teoksen kommentissaan mainion termin kaamosähky kuvamaan vallitsevaa enempi vähempi märkää ja pimeää säätilaa, ja sen - ainakin osittain - poikimaa yleistä alavireisyyttä, urvahtaneisuutta ja toimeen tarttumattomuutta.
Ulkoilut ovat jääneet kyttäämisen varaan, milloin luikahtaa ovenraosta lenkkipoluille ja millaisella keskinopeudella ehtii jokseenkin kuivana takaisin tupaan. Tepsutelleet km-määrät aiheuttavat ainoastaan häpeänpunan poskille. Hirvimiehet olivat ennätyspitkän jahtinsa aikana yhtä ainokaista päivää lukuunottamatta litimärkiä ja kämpän liputus oli ollut komiata, Suomi-100 hulabalooseenkin verrattuna kilpailukykyistä luokkaa.
Jahti päättyi viikko sitten. Kotikin alkaa näyttää omalta rensseleiden ja romppeiden löydettyä omat paikkansa ja pesukoneen hiljennyttyä ansaittuun lepoon. Pari peuralupaa on enää käyttämättä, Semppu-junnu teki kiitettävää jälkeä, ja keleistä on kiinni jatkuuko tuo osio vielä. Niin, että huh huh ja
hip-hurraa; pakastimet huriskoot ja horiskoot. Meidän ja Kuopuksen villisika sen sijaan jolkottelee meistä riippumattomista syistä iloisena karsinassaan edelleen ja Kuopuksen joulukinkku on vaarassa mennä lihatiskin puolelle Esikoisen & Kumppanin anteliaasti ja hövelisti jo aiemmin luvattua antaa meille osan omapaistamastaan. Tästä ilahtuneina lämpimästi kiitämme ennakkoon!
Mutta tonttuilusta: joulupallo tuikittaa keittiön akkunassa ja parvekekranssit samoin. Lyhty elävine tulineen valaisee iltoja. Joulukukat haimme eilen sekä kotiin tuoksumaan - vaaleanpunainen hyasintti sen olla pitää - että vietäväksi tänään Esikoisen & Kumppanin Glögi Open House-tilaisuuteen joulupukin pakettin kera. Joulupyhät vietämme omavalinteisesti syyskauden hössötuksistä toipuen
piii-i-itkästä aikaa kahdestaan selektiivisesti herkutellen ja löppössukissa ynnä pehmeässä aamutakissa kirja kainalossa konvehteja mussutellen...
Sillä: väliviikolla saamme rakkaita ja mieluisia läheistulijoita: Amigo & Tyttöystävä saapuvat pitkästä aikaa abikiireiltään vaihtamaan kuulumisia livenä.
Luvassa paitsi maukasta ruokaa innostavia keskusteluja, runsaasti läheisyyttä ja hyvänmielenhyrinää. Näillä nuorilla on kaiken muun hyvän lisäksi ihmeellinen, sisäänrakennettu taito jättää jälkeensä lämmin olo pitkäksi aikaa.
Vuoden viimeisiksi päiviksi hurauttavat arvoisat Juniorimurmelit, nuo ihanat immet: Nti Elohopea, Tarinaniskijä ja Pikku-Ite yökyläilemään, joten vauhtia vaan ei toivottavasti vaaratilanteita ja elämää suurempia, lennokkaita juttuja ilma sakeanaan. Ykkösviikolla on onnekasta voida aloittaa vuosi Wanhojen konnojen ravintolalounaalla muistellen menneitä, hurjia ja tapahtumarikkaita vuosia ja riittaillen sekä juonien tulevia tempauksia.
Toinen trio, tällä kertaa kaikenkarvaiset ystävämme: Nemppa, Unski ja Semppu, tepsuttelee häntiänsä heilutellen talviselle kaupunkivisiitille Kuopuksen perheen risteilyn ajaksi. Runsaasti rapsuttelua, ulkoilua ja toivon mukaan vain pieniä koiramaisuuksia luvassa tältä hauskalta karvakuonopoppoolta:)
Jotta tällaisissa mietteissä ja puuhasteluissa täällä meillä, entäs siellä teillä?
Tip-tapit ja iloista joulurakentelua:
torstai 14. joulukuuta 2017
Esko Valtaoja: "Kohti ikuisuutta" - ex Libris...
"Kohti ikuisuutta", Esko Valtaoja, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa*, 2017, 303 s.
"Esko Valtaoja (s.1951) on avaruustähtitieteen professori emeritus ja tunnettu tieteen popularisoija. Valtaoja on palkittu mukaansatempaavista tietokirjoistaan muun muassa Tieto-Finlandialla ja tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla Kantaaottavana kolumnistina ja saleja täyttävänä puhujana hän julistaa tieteen ilosanomaa ymmärrettävällä tavalla." (Lievelehti)
" Kolmetuhatta vuotta menneisyyteen mahtuu vielä ajatuksiimme, mutta entäpä kolmetuhatta vuotta tulevaisuuteen? Onko ihmiskunnalla tulevaisuutta?
Monen mielestä se on jo allekirjoittanut oman kuolemantuomionsa.
Vai elämmekö sittenkin kaikkein parhaita aikoja? Ainakin luonnonvarojen loppumisen ja väestöräjähdyksen aiheuttamaa maailmanloppua on lykätty jo monta kertaa.
Tulevaisuuskomiteoiden mietinnöissä voi vielä vilahtaa vuosi 2100, mutta ei koskaan vuosi 21 000. Tulevaisuudessahan se kaikki todella mielenkiintoinen vasta tulee tapahtumaan. Mitkä ovatkaan mahdollisuutemme, ja mitkä rajamme – vai onko nykyiseen pieneen tajuntaamme mahtuvia rajoja lainkaan? (Takakansi)
- Emme edelleenkään tiedä, minne me tai maailmankaikkeus matkaamme, mutta ei ole mitään syytä olla taittamatta taivalta iloisin mielin. Vaikka määränpää onkin vielä hämärän peitossa, tähänastinen matka lupaa hyvää myös tulevan kannalta.
Teos on jaettu kahdeksaan lukuun: Pessimisti, optimistit ja realistit; Vuosisatamme pienet ongelmat, Hiljainen metsä, No no limits, Lucignanon muureilla, Suuri voima tuo suuren vastuun, Avaruuskadetit kahvilassa ja Ikuisuuden palatsit.
Alkusanat: Ajan rauniot rakentavat Ikuisuuden palatsit, lohdutti runoilija ja näkijä William Blake ystäväänsä William Haleyta tämän pojan kuoleman jälkeen kirjeessään toukokuun kuudentena päivänä vuonna 1800. Ja toteaa: Me kaikki uskomme ajan raunioihin; näemme ja kuulemme niiden sortuvan ympärillämme kaiken aikaa. Aivan liian harva näkee edessään ikuisuuden palatsit.
Olen kirjoittanut tämän kirjan kaikille, jotka eivät halua tai eivät uskalla nähdä niitä..
Olen piiloitellut Tähdenlentoa pöytälaatikossa (2014) ja hujauttanut mukana teoksen Ensimmäinen koira kuussa (2014) kanssa ulkoavaruuteen molemmat tukka taipuen ja taas: tämä emeritusprofessori onnistuu ikuisuudellaan tekemään minulle teksteillään saman kuin huilunsoittaja kobralle; lumoamaan.
Otetaanpa tarkasteluun taannuste:
- "Hakusi - taannuste - ei vastaa yhtään sivua." Kaikkitietävän ja erehtymättömän Google-jumaluuden minulle antamalla oikeutuksella julistan siis itseni uudissanan keksijäksi, Taannustaminen, englanniksi backcasting, vastakohta forecasting ennustamiselle. Ennustamisesta lähdetään nykyhetkestä ja suunnitellaan tietä tästä eteenpän. Opetuksen tulevaisuus 2012. Hyvinvointiyhteiskunta Suomi 2023. Napanöyhtä oyj:n tulevaisuusstrategia. Koko ajan ollaan lyhyessä tähtäimessä: askel pieneltä askeleelta kohti seuraavaa päivää, tai peräti vuosikymmentä, päätä pinnalla pitäen. Keksintö! Innovaatio! Muutos! Toinen keksintö!
Taannustamisessa taas isketään merkkipaalu kauas tulevaisuuteen, vaikka tuonne, missä tiedän jalkojen taas ulottuvan pohjaan, ja sitten aletaan palata sieltä takaisin nykyhetkeen. Aha, tämä on siis se suunta, ja tämä se reitti,
joka pitkällä tähtäimellä johtaa minut tuohon toivottavaan ja haluttuun tulevaisuuteen, siihen jossa minua ei aleta naaraamaan järven pohjasta. (Aiemmin tekstissä Valtaoja on todennut: Jos olet tipahtanut veteen, lyhyellä tähtäimellä kannattaa käyttää kaikki mahdolliset keinot saada pää vedenpinnan yläpuolelle, muuten mistään ei tule mitään jne.)
Näen Valtaojan paitsi tiedemiehnä myös valoisana, hilpeänä ja peruspositiivisena muhevana menninkäisenä; visionäärin, joka ei suostu taipumaan saati taittumaan uhkakuvien edessä vaan vannoo luottavaisena paremman ja kehittyneemmän maailman sekä ratkaisukeskeisyyden nimiin.
Kuva Jukka Lariola / Ursa
Meillä on tekoäly, synteettinen biologia ja nanoteknologia, jotka keikkuvat asiantuntijalistojen uhkien kärjessä ja joiden kehittämisestä emme voi - emmekä halua luopua. Valtaoja painottaakin, ettei myöskään kukaan meistä voi ulkoistaa vastuutaan ottaa selvää siitä, mitä olemme tekemässä teknologiaa kehittäessämme, mitä ja miten valitsemme tehdä matkalla loputtomaan tulevaisuuteen. Silmien sulkeminen, selän kääntäminen ja menneisyydestä haaveileminen eivät ole vaihtoehto: lapsuus loppui jo...
Valtaojalla on armoitettu kyky tuottaa energistä, tietorikasta ja valovoimaista tekstiä lukijaystävällisellä tavalla niin, ettei tällainen maallikkokaan joudu tietämättömyyttään häpeästä punastelemaan vaan voi reippaasti tiukimmissa teoreettisissa mutkissa hihkaista: "Ohi meni, jakaus tuli!" - ja jatkaa tyynesti lukemistaan Se, jos mikä huumorinpilkkeen ohella on Valtaojan tasoiselta tiedevelholta laadun tae ja osoitus sekä tiedon jakamisen halukkuudesta että kyvykkyydestä! Ja muutamia katkelmia:
- Alkaneen vuosisadan tuplahaaste on selkeä: pelastaa sekä ihminen että maapallo. Meidän täytyy nostaa loput ihmiskunnasta samalle inhimillisen elämän ja hyvinvoinnin tasolle kuin mistä Suomessa nyt nautimme: mikään muu ei ole oikeudenmukaista eikä mikään muu takaa maailmalle vakaata, rauhallista tulevaisuutta.
- Jos ihmisyyden ydin pitäisi jotenkin määritellä, älykäs, sosiaalinen ja enimmäkseen hyväluontoinen pienlaumaeläin voisi olla aika hyvä yritelmä.
- Minä yksi, minä ja me, me ja ne - vaiko vain yksinkertaisesti ME? Miten sinä valitset, miten päätät käyttää suuren voiman tuoman vastuun?....
Hyväksi lopuksi ote Esko Valtaojan maailmankuvan librettosta, olkaa hyvä:
Viisi miljardia vuotta sitten tulin tähdistä,
viisi miljardia vuotta ja palaan tähtiin
ylös Linnunradan korkealle kaarelle.
Olen kotonani,
olen osa kaikkeutta,
osa loputonta matkaa.
Ilman minua ei olisi tätä hetkeä,
tätä aikaa, tätä rakkautta,
Minä elän, minä elän, minä elän!
Mainio avartava, avaava ja innostava teos, varsinainen armoton vastaisku nurkassa nyhjöttämiselle ja napanöyhdän nyppimiselle.
Ota, lue , nauti ja lähde Valtaojan kipparoimalle aikakapselimatkalle kohti ikuisuutta!
Klikkaa ja lue kuinka Valtojan seurassa viihtyivät vai viihtyivätkö Kirjahilla ja Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie:)
Uskalikkona & positiivisena kohti tulevaisuutta:
tiistai 12. joulukuuta 2017
Jonathan Lethem: "Orpojen Brooklyn / Motherless Brooklyn" - ex Libris...
"Orpojen Brooklyn", Jonathan Lethem, Moebius, 2017, 416 s., suomentanut
Heikki Karjalainen.
"Jonathan Lethem (s.1964) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi erilaisia genrejä yhdistelevästä, populäärikulttuurin kuvastoa käyttävästä tyylistä. Lethem on kirjoittanut romaaneja, novelleja, esseitä, laulujen sanoituksia ja sarjakuvia. Lethemin romaaneista on aiemmin suomennettu Musiikkiuutisia (2001, suom. Ville Keynäs) ja Yksinäisyyden linnake
(2004, suom. Inka Parpola). Alkuteos Motherless Brooklyn julkaistiin vuonna 1999, se palkittiin National Book Critics Circle ja Macallan Gold Dagger -palkinnoilla, ja Esquire-lehti nimesi sen vuoden kirjaksi.Tässä niteessä on mukana myös novelli Vision ja essee Vaikutteiden hurmio.
"Orpokodissa kasvaneella Lionel Essrogilla on Touretten oireyhtymä.
Jopa New Yorkin miljoonakaupungissa hänellä on vaikeuksia sulautua joukkoon.Kun Lionelin oppi-isä ja työnantaja Frank Minna murhataan,
Lionel joutuu kohtaamaan omat rajoituksensa ja Frank Minnan menneisyyden saadakseen tappajan tilille. Jonathan Lethemin riemukas läpimurtoromaani ei matkapuhelinten yleistymistä lukuun ottamatta ole vanhentunut päivääkään. Orpojen Brooklyn on dekkari, kasvukertomus ja tragikomedia, kaikki samassa paketissa." (Lievelehti)
Nämä orpokillit Brooklynin kaduilla ja kujilla ovat ensikättely Lethemin kanssa, eikä se suinkaan jäänyt kevyen muodolliseksi hipaisuksi. Kun minkä genreisen teoksen tahansa päähenkilöksi valitaan jotakin elämään vaikuttavaa sairautta - tässä tapauksessa Lionel, lempinimeltään "Parantumaton veneenkeikuttaja" ja Touretten oireyhtymää - kantava persoona, ollaan herkillä hetteiköillä ja humpsahtamisen vaara on ilmeisen suuri. Lethem onnistuu kuitenkin pysymään tanakasti tukevalla maaperällä ja kuljettamaan juonen henkilögallerioineen tyylipuhtaasti maaliin.
Frank Minna: - Sinä keväänä Minna itse oli vasta hädin tuskin mies, vaikka meille hän menikin täydestä. Kaksikymmentäviisivuotias, hontelo lukuunottamatta pientä vatsakumpua, jonka tiukka T-paita paljasti, ja taaksepäin kammattu pompadour Carroll Gardensin tyyliin, jostakin Frank Sinatran ajan usvasta peräisin oleva kampaus, jolla ei ollut mitään tekemistä vuoden 1979 kanssa ja johon oli kiteytynyt Frank Minna ja kaikki mikä oli hänelle tärkeää kuin meripihkan sisään tai rasvalinssin läpi otettuun valokuvaan.
Lionel: - Tällainen minä sen sijaan olin: sama värityskirjan kuva miehestä
mutta hullun tai huolettoman tai jälkeenjääneen lapsen värittämä: räikeiden värien ronskeja viivoja, tahrojen myrsky joka riehuu välittämättä miehen, kadun ja maailman välisistä rajoista...
Minna-miehet: - pukeutuvat pukuun. Minna-miehet ajavat autolla.
Minna-miehet salakuuntelevat puhelimia. Minna-miehet seisovat Minnan takana kädet taskussa, uhkaavan näköisinä. Minna-miehet keräävät rahaa. Minna-miehet eivät kysele turhia. Minna-miehet vastaavat puhelimeen. Minna-miehet noutavat lähetyksiä. Minna-miehillä on parta ajettu. Minna-miehet seuraavat ohjeita. Minna-miehet yrittävät olla niin kuin Minna, mutta Minna on kuollut.
Tässä teoksessa oli paitsi ihan kelpo juoni jotain hyvin hellyyttävää, joka nosti pintaan nöyryyden positiivista tunnetilaa, jätti hieman aristellen hämilleen. Miettimään, kuinka suhtaudumme ihmisinä poikkeavuuksiin, jotka voivat elämän suuressa arpapelissä sattua meidän itsekunkin kohdalle? Säröiltä ja ruhjeilta ei säästy kenkään. Osaammeko kohdata toisemme ja olla Ihminen Ihmiselle?
Dekkareista: : - Oletteko koskaan dekkaria lukiessanne tunteneet noloa helpotusta siitä että joku tapetaan ennen kuin hänet on ehditty esitellä kirjan sivuilla, koska silloin säästyy tutustumasta koko tyyppiin? Dekkareissa on muutenkin aina ihan liikaa henkilöitä. Ja henkilöt, jotka mainitaan heti aluksi mutta joita ei koskaan tavata, jotka vain piileskelevät kulisseissa, ovat perinteisesti pahaenteisiä,. Paras jos niistä pääsee heti eroon...
Lethemin tekstiä lukiessa ei ollut kiire päästä kenestäkään eroon.
Rikoksellisen barskin alusrakenteen lisäksi kirjailija on luonut herkästi havainnoivan kehityskertomuksen pojasta mieheksi, ystävyydestä ja niistä pelikorteista, jotka meille syntymähetkellämme on jaettu sekä itse elämän pelin kulusta. Tämän tyyliltään ja toteukseltaan terhakan ja töpäkän sekä genrensä valtavirrasta poikkeavan dekkarin lukukokemus oli sekä piristävä että nautinnollinen ja hauska - kyllä vaan myös jälkimmäistä, jättäen sopivasti syntysyväistä ajatyksentynkää muhimaan...
Suomentaja Heikki Karjalainen mainitsee jälkisanoissaan Touretten oireyhtymän Lionelille aiheuttamien purkausten kääntämisen aiheuttaneen "päänvaivaa". Hän on onnistunut työssään mainiosti ja lukijaystävällisesti samoin kuin valitessaan slangin käytetyksi puhekieleksi!
Koko ihmiskunta on yhden ja saman tekijän kirjoittama kirja. Kun ihminen kuolee, lukua ei revitä pois tästä kirjasta, vaan se käännetään paremmalle kielelle, ja jokainen luku on näin käännettävä... (John Donne)
Kuinka sujui Omppu Martin/Reader, why did I marry him blogissa kättely Lionel Essrogin & Lethemin kanssa selviää klikkaamalla:)
Ei suoraan Brooklynin sydämestä vaan yhdestä tämän sesongin yksittäisistä talvipäivistä eli
lumentuprutuksen keskeltä:
perjantai 8. joulukuuta 2017
Ken Bruen: "London Boulevard" - ex Libris...
"London Boulevard", Ken Bruen, Arktinen Banaani, 2011, 272 s., suomentanut
Pasi Punnonen.
"Ken Bruen (s. 1951) on irlantilainen rikoskirjailija, jonka romaaneiden karu tunnelma ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ovat vähäeleisen vakuuttavia. Bruenin mustan huumorin täyttämistä Jack Taylor -kirjoista on tehty myös televisiosarja. London Boulevard on Ken Bruenin ensimmäinen suomeksi julkaistava romaani. Kirja on nerokas pastissi Billy Wilderin elokuvasta
Sunset Boulevard. Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva, jonka on ohjannut William Monahan ja pääosissa ovat Colin Farrell ja Keira Knightley." (Lievelehti)
"Mitchell vapautuu vankilasta kärsittyään kolmen vuoden tuomion pahoinpitelystä. Hän päättää tehdä parhaansa pysytelläkseen erossa alamaailmasta ja päätyy kunnostamaan Lillian Palmerin, entisen näyttelijäsuuruuden, taloa. Veri vetää takaisin hämäräpuuhiin, mutta se ei tunnu olevan ongelmista suurin, koska talossa tuntuu olevan tekeillä jotakin outoa...
Omalaatuinen Lillian Palmer asustelee erakkona suuressa talossa.
- Mitchelliin silmänsä kiinni iskevä näyttelijätär kuvittelee olevansa yhä suuri tähti. - Mitchell saa kutsun muuttaa asumaan Lillianin autotallin yläpuolella olevaan asuntoon, mikä sopii kunnollisesta elämästä haaveilevalle Mitchelille mainiosti. Valitettavasti Lillianilla on Mitchellin varalle muitakin suunnitelmia." (Takakansi ja lievelehti)
© Goodreads
Kiinnostus kirjailijaan heräsi, kun lähdin Holmes-hattu päässä jäljittämään - dekkarigenressä kun ollaan - televisiossa esitetyn irlantilaisen Jack Taylor -rikossarjan, jonka toteutuksesta suuresti pidin, kirjoittajaa. Jack Tayloria esittää vastaansanomaton ja taitava skotlantilainen näyttelijä Iain Glen (s. 1961),
joka on esiintynyt vuodesta 1986 lähtien yli 60 televisiosarjassa tai elokuvassa.
Hän on tehnyt uraa myös teatterissa ja tämä vahvuus heijastui myös tv-sarjassa.
Asiaan: Kun istuu kolmen vuoden tuomion menettää aikaa, säälintunteen ja kyvyn hämmästyä... Mitchell siteeraa amerikkalaista rikoskirjailijaa Tom Kakonista:
Vankila: - Sitä voi nimittää viidakoksi, peilitaloksi, sosiopaattien vimman valtakunnaksi, missä petos on normina, kosto uskonkappaleena eikä armoa joko ymmärretä lainkaan tai se on kauan sitten unohdettu. Tai sitten sitä voi nimittää ristiselkääsi vasten puristetuksi rautaputkeksi, takapuoleesi työntyväksi harjanvarreksi, kylkiluiden väliin uppoavaksi omatekoiseksi veitseksi.
Se tarkoittaa että olit täydellisen yksin... Kukaan ei suojele sinua.
Hovimestari: - Ovi avautui. Hovimestari seisoi edessäni koko komeudessaan.
En ollut uskoa silmiäni. Kuvittelin kaikkien hovimestrien kadonneen Kaliforniaan tai tv-komedioihin tai molempiin. Mies oli pieni ja tukevatekoinen. Oikeastaan kuin Bond-filmin Oddjob. Häkellyin niin, etten saanut sanaa suustani.
Lillian Palmer: - Ja Viettelysten vaunu, Nuoruuden suloinen lintu, Intohimot jalavien varjossa... Vaaleat hiukset laskeutuivat pitkin selkää. Ei hänessä ollut lainkaan Bacallin tyyliä. Pikemminkin hän muistutti John Cassavetesin, jonka olin nähnyt leffassa Gloria - gangsteriheilaa. Olen huono arvioimaan ikävuosia, mutta päättelin hänen olevan kuudenkymmenen kalliimmalla puolella...
Bruen kirjoittaa kaunistelematonta ja hyvärosoista vaan ei alirimaista, näpsäkästi rytmitettyä tekstiä, jota lukiessa hienohelmaisuus on syytä rytätä komeron perille naftaliiniin. Juoni etenee reippaasti tarjoten yllätyksellisiä käänteitä ja verbaliikkaa eikä kerronta ronskiudestaan ja suoraviivaisuudestaan huolimatta heitä brutaaliuden tahi navanalusen kutittelun puolelle.
Rempseä tuttavuus; eräänlaista kovaksikeitettyä noir crime fictionia.
Tähän vanhakantaisen tuoksuiseen, samettiseen ja sutjakkaan, tummahuumorimausteiseen "äijädekkariin" ja sen henkilöhahmoihin,
suurta come backia riittailevaan, ex-näyttämökuningatar Lillianiin ja etenkin pääroolia Mitchelliltä kärkkyvään hovimestari Jordaniin, tykästyin täpöillä, kerrassaan pirteä pläjäys harmauden keskelle.
Pelkistetysti: mies, juoni ja kerronta. Vettä mättää kuin aisaa, joten Bruenin myötä alavireisyyden torjumiseksi kovat kirjalliset konstit piippuun
latasi:
tiistai 5. joulukuuta 2017
Hyvää huomista Itsenäisyyspäivää ...
Kaiken tämän Suomi-100 tapahtumapaljouden, markkinameiningin ja hössötyksen - panem et circenses - keskeltä mieli halajaa ja etsityy kohti asian ydintä Ilmari Kiannon & Oskari Merikannon hengessä:
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,
jylhien järvien loiskintaa!
Meidänpä mainetta mainivat nuot
koskien ärjyt ja surkeat suot!
Meidänpä vapautta vaarat on nää!
Meidän on laulua lahtien pää!
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
rastas ja metso täälläkin soi.
Saanatunturikin tuli juhlavalaistuksi; lie siinä luonnolla ihmettä, poroilla sarvien kalistelemista, maahisilla mietittävää ja riekoilla lumikiepeissään kiehnäämistä...
Ollaan itsenäisiä ja tarvittaessa itsepäisiä omia arvojamme puolustaessamme. Pidetään huolta itsestämme ja läheisistämme, heistä jotka ovat meille rakkaita sekä ojennetaan auttava kätemme laajemminkin aina tarvittaessa.
Huomenissa Suomen siniristilippu liehukoon komiasti salossaan ja kynttilät syttykööt perinteisesti illansuussa ikkunoillemme. On suuri etuoikeus ja ilo kohottaa malja itsenäiselle isänmaalle! Kaveria ei jätetä, eihän?
Juhlavasti juhlamielellä:
lauantai 2. joulukuuta 2017
Don DeLillo: "Nolla kelviniä / Zero K" - ex Libris...
"Nolla kelviniä", Don DeLillo, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2017, suomentanut Helene Bützow.
"Don DeLillo (s. 1936) on Yhdysvaltain arvostetuimpia kirjailijoita. Romaaneissaan hän kuvaa taiturimaisesti kulutusyhteiskuntaa ja sen salakavalia lakeja. Hän on kirjoittanut kuusitoista romaania ja saanut teoksistaan arvostettuja palkintoja, joihin kuuluvat mm. National Book Award, PEN/Faulkner Award, jerusalem Prize ja PEN/Saul Bellow Award." (Takakansi)
"Jeffrey Lockhartin isä Ross on yli kuusikymppinen miljonääri, jonka vaimo Artis on vakavasti sairas. Ross on sijoittanut suuria summia kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnakkeessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan." (Lievelehti)
DeLillo on aina ollut minulle kinkkinen ja kaksijakoinen kirjailija, jonka teksti kiehtoo, mutta kerronnan poluilla kohtaan kompastuskiviä. Näin käy nytkin,
kun kuljetaan dystopian ja utopian, fantasia- ja reaalikirjallisuuden laidoilla ja välimaastossa. DeLillo vaihtelee tempoa ja rytmiä lennosta siirtyen kevyen jutustelun ja pohdinnan tiimoilta teknisempään ja virallisomaisempaan sanain taontaan laajalla teemasektorilla. Käsitteet: Kelvin ja konvergenssi.
Artis: - Ääneni on erilainen. Kuulen sen puheestani, se ei ole luonnollista.
Ääni on minun, mutta se ei tunnu tulevan minusta. - Ääni tuntuu tulevan ulkopuoleltani. On kuin olisin lantiosta yhteen kasvanut kaksospuoli, ja sisareni puhuisi. Mutta ei se niin ole. Mieleen tulee asioita jotka ovat luultavasti tapahtuneet. Tiedä, että tietyssä iässä muistetaan asioita joita ei ole koskaan tapahtunut. Tämä on erilaista. Nämä asiat ovat tapahtuneet, mutta tuntuu että ne ovat sattuneet vahingossa. Sitäkö tarkoitan? Harhautunut sähkösignaali.
Olen joku jonka on määrä olla minä.
Ross: - Hän oli puolivälissä tai lähellä seitsemääkymmentä, leveäharteinen ja jäntevä. - Olin selvillä siitä, että hän oli sijoittanut paljon rahaa tähän operaatioon, tähän hankkeeseen jota kutsuttiin nimellä Konvergenssi, lähentyminen, ja toimisto oli kohtelias ele, vastapalvelus joka mahdollisti sen
että hän saattoi pitää näppärästi yhteyttä verkostoonsa, yrityksiin, firmoihin, rahastoihin, instituutioihin, syndikaatteihin, kuntiin ja klaaneihin...
Äitipuolen ja isä-Rossin ohella päähenkilönä on elämässään lähinnä ajelehtiva, kaiken nimeämään pyrkivä poika Jeff ja tietty se monimutkaisissa solmuissa itse itseään kiristelevä isä-poika -suhde. DeLillo maalailee paksulla pensselillä eteemme apokalyptisia maisemia:
Apokalypsi: - sisältyy luonnostaan ajan rakenteeseen sekä ilmaston ja avaruuden pitkän aikavälin muutoksiin. Mutta näemmekö me itse aiheutetun helvetin merkit? Ja laskemmeko jo päiviä siihen kun kehittyneet, tai ei ehkä kovin kehittyneet, valtiot alkavat käyttää kaikkein hirveimpiä aseita? Eikö se ole väistämätöntä? - Tekeekö kyberhyökkäys suunnitellut aggressiot tyhjäksi? Pääsevätkö pommit ja ohjukset maaleihinsa, Olemmeko turvassa täällä maan alla? - Entä post-Hiroshima ja post-Nagasaki?....
Mutta, jottei ihan synkkyyden valtaan sorruttaisi ja uskoamme sekä toivoamme menettäisi kuvailtujen tulvien, nälänhädän, terrorismin ja muun keskellä, kirjailija palkitsee lukijansa myös tavallisen elämän ja arjen suuren ainutkertaisuuden arvon painottamisella, kun vaan siitä vaarin ottaisimme sekä kiintymyksen osoittamisen ja kaiken kattavan rakkauden äärelle hiljentymisen tärkeyden merkityksillä. Uskommeko tai edes haluammeko uskoa ikuiseen elämään joko uskontojen sanoman sisäistämällä tai kyber-ylösnousemuksen ehkä tulevaisuudessa mahdollistamalla tekniikalla, jää lukijan henkilökohtaisen arvomaailman varaan.
DeLillo on taas kerran kirjoittanut persoonallisen ja runsassisältöisen romaanin, joka ei jätä lukijaansa välinpitämättömään tilaan - vaan edelleen omalta osaltani kompasteluista huolimatta - on mielikuvitusta ruokkiva, ajatuksia herättävä ja hyvin mukanaan kuljettava sekä ehdottomasti erilainen kokonaisuus; kerrassaan tuhtia tavaraa. Helene Büzowilta hieno käännös.
Maailmanlopun tunnelmista takaisin maan pinnalle ja tassuttelemaan kohti joulua: kaksi Partiokalenteriluukkua jo auki, Kanssakulkija peurapassissa toivottavasti Sempun ajohaukkua kuunnellen ja minä tyttö heitän jörgenit jalkaan ja painelen lenkille valkoista luontoa ihailemaan sekä lähikoulun joulumyyjäisiin, joten perinteiseen tapaan:
Hyvät Hoosiannat & Auvoisat Adventit:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










