Paulo Lins: "Jumalan kaupunki / Cidade de Deus" - ex Libris...

"Jumalan kaupunki, Paulo Lins, Aviador Kustannus, 2016, 401 s., suomentanut Tarja Härkönen.

"Paulo Lins (s. 1958 Rio de Janeiro) nousi kansainväliseen maineeseen vuonna 1997 ilmestyneellä romaanillaan Cidade de Deus (1997)  Kirjailija kasvoi samannimisessä favelassa, yhdessä Rio de Janeiron laajimmista. Hän kuvaa tuotannossaan ja erityisesti tässä kirjassaan sitä armotonta mekanismia,
jolla köyhyydestä sikiää väkivaltaa ja kuolemaa. Toisaalta hän kuvaa teostensa henkilöitä syvällä ymmärryksellä ja kielellisesti rikkaalla tavalla, joka vetoaa lukijaan sekä voimakkaan emotionaalisesti että omantunnon kysymyksiä herättäen." (Lievelehti) Hänen toinen romaaninsa Desde que o Samba é Samba ilmestyi vuonna 2012. 

"Hornanhenki, Varpunen, Sähikäinen, Pikku Zé ja Komee Zé: kaikilla heillä  on kohtalonsa, lähes poikkeuksetta surullinen. Sähikäinen vaalii unelmaansa valokuvaajan ammatista, Pikku Zéstä tulee huumeliigan pelätty johtaja.
Lopulta käydään täysimittaista jengisotaa; kaikki on pelissä taistelussa,
jonka voittajasta tulee favelan hallitsija. Mutta sekään voitto ei ole lopullinen,
kun alamaiset kieltävät kuninkaansa ja kaappaavat vallan. Jumalan kaupunki
kuvaa postikortinkauniin Rio de Janeiron nurjaa puolta: köyhyyttä ja väkivaltaa.
Lins välttää romantisoimasta perin juurin tuntemaansa todellisuutta.  Useimmille maailmankielille käännetty Jumalan kaupunki on menestynyt myös Fernando Meirellesin ohjaamana elokuvana. (Takakansi)

Teos on kolmilukuinen: Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Lins on tehnyt mahdottomasta mahdollisen  ja mahduttanut kansien väliin aimo annoksen korruptoitunutta poliisia, ruohoa, kokaa, cachacaa, syvään juurtunutta rasismia, lompakoiden katoamisia parempiin tarpeisiin, murhia ja valtataisteluita sekä köyhyyttä ja kurjuutta.  Pimeyttä, kyllä -  mutta myös auringon valoa:  vankkumatonta  jengiystävyyttä ja  lujaa yhteisöllisyyttä, lojaalisuutta, naurua, hauskanpitoa ja samban rytmejä, mustasukkaisuutta ja rakkautta. Rotevaa tekstiä.  Elämää...

-   Hän todisteli ystävillleen, että Valkoinen mies oli Jumalan poika, että valkoisen Jumala oli luonut, mulatti oli äpärälapsi ja mustan oli Paholainen paskonut.

Kirjailija, joka asuu nykyisin Sao Paulossa, vastaa kysymykseen vieläkö häntä pelottaa näin:  Kyllä, kirjailija vastaa. Rikollisia enemmän hän pelkää poliisia. Brasilian poliisi ampuu vuosittain tuhansia ihmisiä, ja useimmat uhrit ovat mustia miehiä. Pelkään, että poliisi tappaa minut joku yö, koska olen musta. Lapseni ovat mustia, ja mustia pidetään rikollisina. Poliisi voi ampua lähes mistä syystä tahansa. (HS 30.10.2016)

-   Kun suu vaikenee pistooli puhuu.


-  Ehkä rauha oli ollut lintujen lennossa, auringonkukkien herkkyydessä niiden hiljaa huojuessa pihoilla, maassa pyörivissä hyrrissä, aina tulossa tai menossa olevassa joessa, syksyn lempeässä viileydessä ja mereltä puhaltavassa tuulessa. Mutta aina oli mahdollisuus että asiat menivät jollain epämääräisellä tavalla tolaltaan, kävivät hänen päälleen ja päätyivät hänen revolverinsa tähtäimeen. Mutta voiko ihminen nähdä kauneuden katsoessaan sitä silmin, jonka puute kaikesta ihmisyyteen kuuluvasta on sumentanut?

Kauhistelematta tai säälittelemättä voi vain todeta, kuinka erilaiset ovat elämät ja olosuhteet meille yksilöille tämän Telluksemme kamaralla yhteisen tähtitaivaan alla. Tähtiin kirjoitettua ei ole sekään, kuinka elämä meitä ihmisiä kuljettaa ja viskelee. Ainoa, mikä on varma on, ettei mikään ole varmaa ja ettei elämä meille kenellekään takuita tarjoile...

Ihailen suuresti brasilialaisten kykyä elää tätä hetkeä ja tätä päivää täysin sydämin. Kykyä, jonka me huolirepun kantajat olemme suureksi osaksi kadottaneet. Tämä ei suinkaan  tarkoita holtitonta, hällä-väliä asennetta, vaan  asiat hoituvat ja työtä tehdään ahkerasti pitkää päivää, hymyillen, ilman lomaltapaluurahoja ja pekkaspäiviä. Se osaksemme tullut  määrä hymyä, iloisuutta, ystävällisyyttä ja huolenpitoa, mikä noihin viikkoihin mahtui, oli käsittämätön.

Tautologian uhallakin totean, että sydämeni sykkii Brasilialle ja että sieluni yhden, valitettavasti ainutkertaiseksi jääneen kuukauden oleskelun jälkeen jäi vaeltelemaan mittaamattomille Porto de Galinhasin praioille,  ihastelemaan maan luonnon kauneutta ja kompasteleviin jutusteluihin paikallisten ihmisen kanssa.  Hyvästäkin ennakkoperehtymisestä huolimatta turisti näkee reissullaan vain mahdollisesti siloitellunkin pintaraapaisun kohdemaastaan, enkä halua Brasiliaa tässä idealisoida, vaan sen raadollisuus on eittämätön tosiasia. Silti tunnen suurta lukkarinrakkautta tätä laajaa, upeaa ja uljasta maata kohtaan kaikkine sen epäkohtineen ja kasvu- ja kehityskipuineen.

"Tuli valkeaa polkua pitkin
suora joka ei koskaan pääty,
suora joka törmää kiveen,
sana joka kääntyy kulmasta,
vähäinen tyhjä suora,
suora, kokonainen elämä, sana, minun sanani.
Paulo Leminski


Siinä missä joku toinen kirjailija olisi sortunut banaaliin ja brutaaliin revittelyyn, Lins välttää vaivatta horror-sudenkuopat ja on omine taustoineen luonut kulmakarvojaan kohottelemattoman ja raakuuksissa rypemättömän, empaattisen ja sympaattisen romaanin favelasta, jota Jumalan kaupungiksi kutsutaan. Mielenkiintoinen, ihmisläheinen ja värikylläisen runsaselämäinen teos, jonka kääntämisessä Tarja Härkönen on oivasti onnistunut välittämään Linsin omakohtaisen kokemuksen ja  sanoman!

Bom fim-de-semana: