Kivi on pudonnut pois sydämeltäni...

yhdeksänviikkoisen evakkoreissun sujuttua sutjakkaasti uusia positiivisia kokemuksia keräten ja viikonlopun mittaisen kotiutumisruljanssin onnistuttua hyvin. Yllätyksellisen loman loppuhuipennoksen tarjosi  mökin pihamaalla tepastellut arvokas kurkipari sekä lähipuussa kököttänyt, pulleroinen ja pää kallellan katseleva viirupullö.  Luonto on ihmeellinen, etenkin noin lähietäisyydeltä tarjottuna...

Kivienkeräilijän heimoa kun olen, vaikka huom. tältä reissulta lähti mukaan vain kaksi pientä, rautaisen veden vuoksi, kuten oletan, erityisen väristä pikkuruista kokoelman jatkoksi, ei paha siis...

Jotain on elämässä pysyvää  kuten ihmisen koti; olkoon se sitten paikka tahi mielentila ja sitä symbolisoikoon tämä evakkopihan muhea järkäle kasvustoineen:

 

 

Reilu vuorokausi paluusirkuksen pyörittämistä  600 km:n ajoineen takana ja kyllähän tässä ihan mukavasti oman kodin piirteitä alkaa esille tulla.
Kylpyhuone on juuri suunnitellun mukainen, uusi on aina uutta ja vaikuttaa toimivan moitteettomasti, - hyvä!  Kirjat kun ovat nyt sievästi aakkostettuina pahvilootissaan, niin ko. huoneen seinien maalaus/tapetointi tulee olemaan tämän projektin loppuhuipennos.

Henkisesti rattoisaa ja rakentavaa, - totuuden nimissä fyysisesti voimille käypää. Huomenissa vielä ihan ensiksi auton pesetys harmaasta takaisin punaiseksi ja reilumpi  kaupparundi apteekkeineen kirjastoineen päivineen.
Loppuviikon päivät onkin tarkoitus pyhittää levolle, lukemiselle, herkuttelulle ja hupsuttelulle sekä ulkoilulle tavoitteena kevään ensimmäinen metsälenkki jokivartta pitkin. Muu liikunta on tässä kumarteluineen, nostamisineen, venyttelyineen ja taivutteluineen tullut itse-eestään kaupan päälle:)

Putkiremontista voi siis selvitä hengissä ja hyvissä, vieläpä entistä paremmissa  voimissa!!

M.O.T.

Virpoin varpoin....

Palmusunntailla on pitkä perinne, johon näin karjalaisittain kuuluu olennaisena osana virpominen, jolla ei ole mitään tekemistä siihen myöhemmin liittetyn noidiksi pukeutumisen ja trullien kanssa, jotka odottavat saavansa palkkansa saman tien, kun taas perinteisesti se haettiin vasta viikon kuluttua.

"Virpominen on jo varhaiskristilliseen aikaan kuulunut tapa.
Tätä osoittaa, että suomen kielen sana virpa on saatu muinaisvenäläisestä muodosta. Tätä vastaa nykyvenäjässä verba (ven. верба).
Sana virvonta on yhteydessä notkeaa oksaa tarkoittavaan virpi-sanaan." (Wikipedia)

 Se oli lapsuudessa tärkeä koko päivän mittainen ohjelma, kun käytiin koristelemattomin tai kreppipaperinauhoin somistetuin pajunoksin virpomassa  sekä  ensin kotiväki ja isovanhemmat mieluiten suoraan sängystä tavattuina ja sitten sukulaiset perään. Tuolloin ei herättänyt ihmettä edes se, että Mummi ja Ukki nousivat vällyjen alta muka hämmästellen täyställingeissään suuresti yllättyneinä:) Virpomisen katsottiin takaavan terveyden ja hyvän onnen seuraavaksi vuodeksi.

Virpomaruno saattaa sisältää palkanpyytelyä, onnen- ja terveydentoivotuksia ja jopa  kaameaa uhkailua:

Jos et luppaa munnaa, ni haukka syöp siun kannais!

Virvottavan lupaus:

Luppaan, luppaan, luppaan!

(luovutettu karjala.fi)

Virpomarunoja on siis lukuisia, mutta tässä ikiomamme:

Virpoin varpoin

tuoreeksi terveeks´

tulevaks vuueksi´

saanks mie munan va kanan?

Omien poikien kanssa jatkettiin perinnettä, myös lapsenlapset ovat sinuja sen kanssa, joskin nykyisin virpominen sujuu Juniorimurmeleiden kanssa välimatkasta johtuen modernisti puhelimen välityksellä.

Hyvää ja aurinkoista huomista  palmusunnuntaita!

Virpoin varpoin:

Domenico Starnone: "Kepponen / Scherzetto" - ex Libris...

"Kepponen", Domenico Starnone, WSOY, 2019, 239 s., suomentanut
 Leena Taavitsainen-Petäjä, päällyksen kuva Dario Maglionico.

"Domenico Starnone  (s. 1943) on Italian nykykirjallisuuden keskeisimpiä nimiä. Hänen romaanilleen Via Gemito myönnettiin vuonna 2001 Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto Strega. Hänen tuotannostaan on aiemmin suomennettu romaani Solmut (WSOY 2018). Starnone syntyi Napolissa ja asuu nykyään Roomassa kääntäjävaimonsa Anita Rajan kanssa." (Lievelehti)

"Daniele Mallarico on menestynyt kuvittaja, jonka maine on jo alkanut hiipua.
Kun tytär pyytää häntä hoitamaan nelivuotiasta Mario-poikaa muutamaksi päiväksi, Daniele suostuu vastahakoisesti: terveys ei ole entisellään, ja töitäkin olisi. Mario osoittautuu pikkuvanhaksi, energiseksi ja lahjakkaaksi pojaksi,
joka ei päästä isoisäänsä vähällä. Kaksikon välillä kipunoi ja leiskuu, ja vähitellen leikki muuttuu kahden kovin eri-ikäisen miehen taistelutantereeksi." (Takakansi)

Solmuista, 2018, totesn vilpittömästi: Starnone, jolla totisesti ovat sanat ja rytmiikka hallussaan,  kirjoittaa ketään säälittelemättömällä ja  hymistelemättömällä, mutta ymmärtäväisellä otteella ja veitsenterävällä piirroilla ja lausuin kainon toivomuksen lisäsuomennoksista, joten per favore!

Teos on kolmilukuinen sisältäen piirroksin varustetun  liitteen: Iloinen ilveilijä.
Jos kirjailija avatessaan erään avioiliiton solmuja, teki sen tyylillä, niin sama suoraviivainen ja syvälleporautuva tahti jatkuu Napolin kasvatin, isoisän palatessa kotiinsa haamujensa keskelle. Hän joutuu paitsi keskelle aviokriisiä, ennen kaikkea syvälle itsetilityksen syövereihin könytessään mm. tikkailla kiipeilyakrobaattina,  hummani-hei-heppana ja parvekeperformanssitaiteilijana kaikkitietävälle ja superenergiselle, perpeetum mobile -malliselle lapsenlapselleen, Mariolle. Oma vanheneminen ja taiteellisten saavutusten mittasuhteet kunnianhimoineen joutuvat pahan kerran puntariin tulevaisuuden lapsen  geneettisten pojankasvojen edessä...

Poika:  seisoi odottavana paikoillaan pari sekuntia. Hän ei ole perinyt mitään Bettalta, ajattelin, hän on ilmetty isänsä. Samaan aikaan tunsin hienoisen ahdistuksen vallassa muuttuvani sanaksi "vaari", joka materialisoitui pojan edessä - muukalainen, jolta odotettiin ihmetekoja toisensa perään - ja levitin suurieleisesti käsivarteni...

Saverio:  - Sadetakki yhä päällään Saverio kurkisti olohuoneeseen ja tokaisi pojalleen: ei häiritä vaaria. Hänellä oli mustanpuhuva ilme naamallaan ja hän mutisi, että Betta oli edelleen yliopistolla, lausuen yliopisto-sanan kuin se ei suinkaan olisi heidän työpaikkansa, vaan pubi, jossa tyttäreni ryyppäsi, veti kamaa ja laulaa raakkui kuin kappakkaruusu hutsahtavissa vetimissä.

Minä:  -  Minua kauhistutti ajatus elämästä vailla työkiireitä. Olin vähintäinkin viidenkymmenen vuoden ajan kiiruhtanut deadlinesta toiseen, toistuvasti kovan paineen alla, ja pelko siitä, etten selviäisi kunnialla kulloisestakin työstä, ja vastaavasti jälkikäteen tuntemani onnistumisen ilo ja tyydytys olivat tehneet elämästäni yhtä heiluriliikettä. Pelkkä ajatus sen lopullisesta pysähtymisestä aiheutti minulle tuskaa  - vihdoinkin tunnustin sen rehellisesti itselleni.

-  Marion pikku elimistön salaperäiset fysikaaliset ja kemialliset toiminnot olivat kaikessa rajuudesaan riemukkaita. Minun ruumiini reaktiot sen sijaan olivat ilottomia ja tuskastuttavan melankolisia; koneistoni oli joutunut yhä kovempaan rääkkiin ja suoriutui yhä heikommin funktioistaan vähän kuin tylsistyneet oppilaat laskutehtävistä matematiikan tunnilla.

 -  Mieleeni nousi kysymys: mistä minä olen tullut, mistä minä olen erkaantunut?

Löytyyhän sieltä pohjalta - tarpeeksi syvälle kun mennään, se ikiaikainen rakkaus, ylpeys ja yhteishenki vaarin ja tyttärenpojan kesken:

-  "Tyttärenpoika teki sen", sanoin ylpeänä, Silloin lähes samalla hetkellä, Mario huudahti; "Minä matkin vaaria."

Starnonen ajatuksenkulku ja tekstin laatu on monitasoista, pohdiskelevaa ja kysymyksiä virittävää: Missä minä olen, kun peräseinä häämöttää? Voinko vielä paikata jotain aiempaa? Olisiko pitänyt saaduilla eväillä suuntautua/tehdä jotain toisin? Mihin se olisi johtanut? Hyljätä vai hyväksyä menneisyys; tehdä sinunkaupat sen kanssa?  Kuinka kohdata tuleva? Mitä eväitä ja voimavaroja minulla vielä on? etc.

Vaikka skarppi ja sortikas teksti aika ajoin tuntuu viiltävän pitkin ihoa, ei siinä ole toivottomuutta eikä luovuttamista, vaan pikemminkin hirteishumoreskia, haikeanhäiveistä etsimistä ja polun alkua löytämisen iloon, tyytyväisyyteen. Näin haluan Mallaricon  ikäpolven edustajana, isoäitinä  ja yhden Kanssakulkija-vaarin silmin lukemani kokea ja nähdä. Lyhyesti: laatuteos, - ilo on lukijan puolella!

Mainio kansikuva, joka viestii teoksen sisältöä on yksityiskohta Dario Maglionicon teoksesta Reificazione #9, 2014. Yksityiskokoelma.

Keppostelua (Trick) on harrastettu myös mm. blogeissa: Kirjaluotsi,
Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Nannan kirjakimara ja
Reader, why did I marry him:)

Ellu /https://elamaatahtitaivaanalla.blogspot.com/  Isosti tervetuloa mukaan lukusille ja näille elämän mutkitteleville poluille vaihtamaan ajatuksia;  tähtesi valaiskoot kirkkaasti  taivaltamme!

Kepposet mielessä:

Evakkoreissulla Osa 4...

Reissu on edennyt loppusuoralle niin, että putkiremontin edettyä aikataulussaan, viikon päästä ajellaan ensin kotiin purkamaan mahtimuovitukset (30m/lev. 3 m) ja ihastelemaan laatikoiden ryhdikästä pataljoonaa - ennätys- ja yllätysjoululahjat keskellä kevättä - sekä viemään ykköskuorma. Iltasella paluu möksälle saunomaan, pakkaamaan ynnä sunnuntaina sitten siivous, loppuselvittelyt isännän kanssa ja auton nokka haikein, mutta tyytyväisin mielin kohti kotia...

Mottomme: On aika lähteä voidakseen palata ja palattava voidakseen lähteä...
Ehkä jo kesällä - mutta Kanssakulkija & Kuopus viimeistään sovitusti lokakuussa hirvimetsälle.  Pieni kuvakooste:

Istutuskoivikkoa pihapiirissä:

Visakoivikkoa:

Jäätaidetta kävelyjen varrelta:

Sulan kiiltoa jäänpinnalla:

Mökin fasiliteetteihin kuuluva laavu nuotiopaikkoineen korkealla kallionlaella järvinäkymin:

Joukahaiset:

Peippoystäväinen:

Läheisyys lämmittää?

Induvidialisti:

Komiat ja "kaunis"ääniset pitkäjalat:

Lepänloistoa:

Evakkoreissu on ollut mieluisa ja antoisa. On ollut kerran-elämässä -tilaisuus seurata näin pitkän aikaa talvista luontoa ja kevään tuloa aitiopaikalta.
On nähty, kuultu, koettu ja opittu paljon myös itsestämme ja toinen toisistamme. Kilometrejäkin on kertynyt kiitettävästi. On uskomaton kokemus aamuvarhaisella tepastella höyryävä pressokuppi kourassa terassille ja korvat höröllään kuunnella joutsenten kailotusta aamun raikkaudessa ja muutoin täydellisessä hiljaisuudessa.

Tätä en vaihtaisi enkä antaisi pois.

Eilispäivältä: kevään ensimmäinen perhonen ennustaa kesän laatua on ollut tapana uskoa. Ensimmäinen havaittu oli sitruunaperhonen, joten ei sen parempaa bongausta olisi voinut kohdalle sattua!

Ambivalenteissa tunnelmissa:

Sergio Ramírez: "Anteeksianto ja unohdus /Clave de Sol, Catalina y Catalina, Flores oscuras" - ex Libris...

"Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja", Sergio Ramírez, Aviador Kustannus, 2019, 213 s., suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä.

"Sergio  Ramírez  (s.1942) on merkittävämpiä keskiamerikkalaisia nykykirjailijoita, Hän on julkaissut useita palkittuja novellikokoelmia ja romaaneja, joita on käännetty lähes 20 kielelle. Vuonna 2017 hänelle myönnettiin espanjankielisen kirjallisuuden tärkein huomionosoitus, Cervantes-palkinto." (Lievelehti) Anteeksianto on Ramírezin ensimmäinen suomennettu teos.

                                                           C Jorge Torres

"Mitä tapahtuu, kun rahaton venezuelalaisopiskelija päätyy berliniläisen hienostoperheen joulupukiksi? Tai kun kirjapainotyöntekijä löytää itsessään selvännäkijän, joka aavistaa kaiken paitsi sen, mitä omassa kodissa tapahtuu? Kun köyhät sisarukset raaputtavat arpajaisvoitokseen loistoauton, mikään perheessä ei enää ole ennallaan. Kirjan niminovellissa elokuvaaja löytää vanhasta dokumentista omat vanhempansa ja saa selville salaisuuden."

Jo kuvassa aivan  hurmaavan sympaattisen oloinen Ramírez, uusi tuttavuus mieluisalta espanjankieliseltä alueelta pitää tässä esikoissuomennoksessaan sen, mitä ensivaikutelma lupaa. Kooste sisältää valikoituja, hupaisasti nimettyjä novelleja otsikossa mainituista alkuperäisteoksista sisältäen luvut: Paluu, 
Jouluyö juhlayö, Itke en, Kaliman suuri ja petollinen Messalina, 
Onni on henkäys vain, Metsästysretki, Anteeksianto ja unohdus, Pääkallovaltaistuin, Kukkula ja Keltainen bussi sekä erinomaista jälkeä tehneen suomentajan Jyrki Lappi-Seppälän jälkisanat. Kannen kuva:  Jonna Nisu heijastaa oivasti sisällön valoisaa  henkeä ja antia.

-  Silloin Frau Schleting, joka ei ollut tähän mennessä kiinnittänyt mitään huomiota joulupukkiin, lähestyi nyt häntä. Siitä katastrofi alkoi.
Espanjalainen joulupukki! Que viva Espana!  hän rallatteli iloisesti käsiään läpsyttäen. Ja jostain korkealta - Frau Schleting oli tavattoman kookas nainen - Hän ojensi rannekorujen somistaman pitkän kätensä, puristi teräksenlujasti joulupukin kättä ja istuutui samaan sohvaan niin yllättäen, että hetken pukki pelkäsi rojahtavansa naisen syliin. Rouva heilautti hiuskiehkuran otsaltaan ja alkoi tuijottaa häntä häpeämättömän kiihkeästi samalla kuin puristi samppanjalasin reunaa hampaillaan...

Kirjailijan repertuaariin sisältyvät  kerronnallisen annin,  Wurlitzer-jukeboxin musiikin ja Rapsu-arpojen raaputtelun ynnä isän pojalleen jakamien elämänohjeiden lisäksi myös napakat, dramaattiset loput:

- Silloin yössä kajahtaa laukaus. joka säikyttää katonharjalla parveilevat kyyhkyset. Ne lehahtavat lentoon ja räpistelevät hullun lailla elokuisen tähtitaivaan alla.

Tasapainoisia,  riemastuttavia tunteiden paloa ja alhoa syvää, rytmikkäästi tangonkin tahtiin vilke silmäkulmissa laadittuja, veijarimaisesti verbaliikan riemuvoittosia, siloittelemattomia ja rosoisia kertomuksia. Teksti on rehevää, särmäkkäästi  elämänläheistä ja tempaa lukijansa syleilyynsä.

-  Nainen muistelee kuinka pomo oli eräänä iltana kutsunut hänet katsomaan pysäytyskuvaa, jossa Eigendorf näkyi etualalla yllään Eintracht Braunschweigin pelipaita ja siinä Jägermeister-yrttiliköörin mainos. - Katsohan, hän sanoi, -  pelipaidassa ei ole edes seuran nimeä; siinä vain mainostetaan päihdyttävää juomaa, joka on nuorisolle vahingollista.  - Sellaista on kapitalismi, sihteeri oli todennut painokkaasti.

Nyt kun on tullut kirputeltua kirjojen runsaiden sivumäärien vs sisällön jännitteen suhteen, niin tässä meillä on - toki eri genressä, mutta kuitenkin -  mitä parhain esimerkki siitä, että laadukas kerronta, kompakti sanoma ja sisältö ottavat lukijansa lupaa kysymättä, vievät kauas arjesta pois lennokkaalle matkalle,
jolta palaa virkistyneinen mielin ja nauravin naamoin sekä henkisesti rikkaampana takaisin omaan todellisuuteensa, arjen äärille.
Jatkosuomennokset olisivat toivottavia ja tervetulleita!

 Eximio, - omaa luokkaansa!

-  Onni on hetken henkäys vain...   Juupa-juu,  mutta  Anteeksianto ja unohdus puolestaan toimiva ja  vahvistava elämäntapa:)

Kuinka teoksen parissa  ovat viihtyneet riitta k /Kirjavieköön! ja Kirjarakkautta/Kirjarikas elämäni selviää klikkamaalla. Jälkimmäiselle lämmin kiitokseni tämän aarteen löytämisestä:)

-  Elämä on arvoitus, on valo sokeaa, totuutta ei tavoita, se pakenee. Ruben Dario Ja arvoitukseksi sen sopii puolestani jäädäkin, sillä niillä on ihan oma sijansa elämässä...

Peippoinlaulua ja kevätaurinkoa:

Sergio Ramírez (s. 1942) on merkittävimpiä keskiamerikkalaisia nykykirjailijoita. Hän on julkaissut useita palkittuja novellikokoelmia ja romaaneja, joita on käännetty lähes 20 kielelle. Vuonna 2017 hänelle myönnettiin espanjankielisen kirjallisuuden tärkein huomionosoitus, Cervantes-palkinto. Jyrki Lappi-Seppälän kääntämä Anteeksianto ja unohdus on Ramírezin ensimmäinen suomennettu teos.

Eeva Kilpi: "Sininen muistikirja" - ex Libris...

"Sininen muistikirja", Eeva Kilpi, WSOY, 2019, 103 s., graafinen suunnittelu
Mika Tuominen.

"Eeva Kilpi syntyi 18. helmikuuta 1928 Hiitolassa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Imatran yhteiskoulusta 1946 ja aloitti samana vuonna opinnot Helsingin yliopistossa. Vuonna 1953 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja on toiminut vuodesta 1959 vapaana kirjailijana. Kilpi on ollut Suomen PEN-klubin puheenjohtajana vuosina 1970–75 ja Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa vuosina 1971–73. Hän asuu Espoossa." (WSOY)

                                                        C Veikko Somerpuro

"Sinisessä muistikirjassa on rakastetun kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta, aamun ensimmäisiä ja niitä, jotka valvottavat öisin. Muistikirjan sivut ovat täynnä kaipuuta ja toivoa, ajatuksia vanhenemisesta ja vanhemmuudesta, olemassaolon ihmeitä, iloja, suruja ja sudenkorentoja." (Takakansi)

"Sohvin sitoma kirja. Mummolle jouluna 1999. Muistot tähän kirjaan pakkaa niin ikäväkin lakkaa. Sohvi."

On vain yksi ja ainoa Eeva Kilpi, hän joka naiskirjailijoistamme on lähinnä sydäntäni herkkyydessään, aitoudellaan, ihmisläheisten tuntojen tulkkina, luonnon- ja rauhanrakkaudessaan, taustojensa tuttuuden vuoksi sekä
kerronta- ja ilmaisukyvyllään ja -voimallaan...

-  Miten erikoista onkaan olla kahden täysikasvuisen miehen äiti. 12.6.2002
 klo 7.45

- Iltarukous: Hyvä Jumala, suojele jälkeläisiäni, poikiani, lastenlapsiani ja läheisiäni elämän liikenteessä, suojele heitä onnettomuuksilta, vaaroilta, sairauksilta ja pahoilta erehdyksiltä. Varjele heitä sydämen kovettumiselta. 9.7.2003 klo 22.20

-  Suurimpia arvoituksia ovat ihmiselle ne joita hän rakastaa. 29.6.2002 klo 22.50

- Kaipaus on se hinta, jonka rakkaudesta joutuu maksamaan. 16.10.2003 keskiyöllä

-  Totuuksia on monta ja ne vaihtavat luonnettaan kaiken aikaa. 
Totuudet joutuvat ristivalaistukseen, ne vanhenevat ja suhteutuvat, ja ymmärrys muuttaa niitä jälkikäteen, 21.7.2002 klo 11

-  Kyllä nuorelle saa tapahtua erehdyksiä, mutta vanhana pitää osata, pärjätä, tietää, olla täsmällinen ja virheetön. 7.9.2002 klo 18

Teos pitää sisällään myös pidemmän viisaan ja oivaltavan sekä pään nyökyttelyjä poikivan luettelomaisen toteamuksen siitä, milloin onnea tuntee; se jääköön tässä yhteydessä lukijalle löydettäväksi.

Eeva Kilpi on Ihminen isolla I:llä. Iätön ja ajaton. Nainen, jonka silmien välkkeessä ilkikurisesti  kurkistaa rusettipäinen tyttö. Hän on teoksissaan avoimena, läsnä naisena naiselle, kanssasisarelleen. Teos on oiva osoitus myös siitä,
että pienimuotoinenkin tulee perille, ihon alle ja että pieni on kaunista.
Punainen muistikirja ilmestynee myöhemmin kuluvana vuonna. Siihen asti tapaamisiin Eeva Kilpi!

-  Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene. kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää. Niin ovat lopulta kaikki iät ympärilläni ja muodostavat hyödyllisen, värikkään, monivivahteisen kokonaisuuden. Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua. 26.8.2002 klo 9.18 

Muistikirja sisältää hauskasti päivämäärien lisäksi myös kellonajat kulloisenkin mietelmän kohdalla. Kuten tiedämme, ajatuksilla on tapana kutsumatta putkahdella, esiintunkeutua mitä oudoimpina vuorokaudenaikoina: heti unesta herättyä, juuri ennen nukahtamisen viime rajaa tai humpsista hätkähtäen keskellä yötä. Mika Tuomisen tyylikäs graafinen ulkoasu täydellistää lukunautinnon.

Iloja, suruja, sudenkorentoja ja olemassaolon ihmeitä: mainittakoon pisteenä mieluisan lukukokemuksen päälle: ensimmäinen peippopoika tepasteli ryhdikkäänä aamusella pihamaalla:)

-  Minä olen ruvennut kirjoittamaan, jotta en olisi yksin. 23.6.2002 klo 21.15...

Toimii, kiitos:

Volker Kutscher: "Mykkä kuolema/Der stumme Tod" - ex Libris...

"Mykkä kuolema", Volker Kutscher, Bazar Kustannus Oy, 2019, 667 s., suomentanut Veera Kaski.

"Volker Kutscher  (s.1962) on opiskellut germanistiikkaa, filosofiaa ja historiaa sekä työskennellyt lehtitoimittajana. Nykyisin Kutscher toimii vapaana kirjailijana Kölnissä. Mykkä kuolema on toinen osa dekkarisarjassa, jonka ensimmäinen osa Babylon Berlin Suomeksi syksyllä 2018. Kirjojen pohjalta on tehty myös tv-sarja Babylon Berlin. Suomessa sarjaa alkoi esittää Yle marraskuussa 2018.
Parhaillaan tekeillä on kolmas tuotantokausi, jonka pohjautuu Mykkä kuolema -kirjan tarinaan." (Lievelehti)

                                                           C Monika Sandler


"Valonheitin romahtaa alas kesken kuvausten, ja kuuluisa mykkäfilmitähti
Betty Winter saa surmansa. Komisario Gereon Rath löytää kuvauspaikalta todisteita, jotka viittaavat murhaan. Pian toinen nuori naisnäyttelijä löydetään surmattuna.  - Rathin kollegat alkavat jahdata kuvauspaikalta kadonnutta valomiesta, mutta Gereonin omat tutkimukset vievät häntä toiseen suuntaan:
hän alkaa epäillä, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka on vasta pääsemässä vauhtiin..." (Takakansi)

Babylon Berlin poiki kommentin:  Uskottavaa poliisityön arjen kuvausta kaikkine kommervenkkeineen. Tervetullut esikoinen, rattoisaa seuraa. Ja nyt sitten pikkuveljen vuoro: Tapahtumat sijoittuvat aikajaksolle 28.2. - 14.3.1930.
Eletään äänielokuvan voimakasta tulovaihetta tuottajien Oppenberg ja Bellmann kiivaasti taittaessa peistä siitä, kumman on tulevaisuus.

Betty:   -Mikrofonit, mokomat mikrofonit! Olen mikrofoneja kurkkuani myöten täynnä! Eihän tämmöinen ole elokuvaa nähnytkään! Vilkaisu äänittäjään riitti, ja nappuloita vääntelevä mies karahti tulipunaiseksi. "Elokuva", Betty jatkoi, "elokuva on valoa ja varjoja, ei kai minun sitä  Josef Desslerille ole tarpeen selittää! -Minun kasvoni filminauhalla,  Jo! Ei minun viehätysvoimani välity...mikrofoneista!"

Gereon & Engelbert Rath:  Juuri tätä Gereon isässään inhosi: aina piti hallita kaikkea, pidellä lankoja hyppysissään, järjestellä, vaikkei ollut pyydetty järjestelemään, yhä uudelleen ja uudelleen vaan. Mutta vielä enemmän hän inhosi itseään, koska oli näiden isällisten vallankaappausyritysten edessä täysin aseeton. Jokin hänen sisällään nujersi kaiken vastarinnan.

Teoksessa on  taustakulisseina mukavasti historian siipien havinaa ja ajankuvausta. Monisärmäinen, riivaajiensa kiusaama Rath-rukka ei todellakaan pääse naisonnellaan rehvastelemaan, vaikka pyörittääkiin Kathin ja Charlyn ohella melkoista karusellia. Koiruuksiltakaan ei juonen myllerryksessä vältytä, vaan Bouvier-neiti Kirie valloittaa sydämiä, vaan ei koirapoliisin kaveriksi suostu.

Viljellään omanlaistaan  poliisihuumoria ja sen merkeissä lempinimiä kuten Buddha alias rikosylitarkastaja Gennat ja Bulldogg alias ei-niin-Gereonin-sydänystävä ylikomisario Böhm. Kyllähän niin on, että tässäkin ominpäin "huseeraava" ja "härkäpäinen", vikuri Roth kerää  Camel-Boots-meiningillään ainakin tältä tytöltä kaikki sympatiapisteet:)

Kelpo jatke ensimmäiselle osalle kulkee juoneltaan kivan kiemurtelevasti. Näyttämön  lavalla laaja hahmogalleria, jonka piirteistö on verevästi luotu. Miinuksenpoikasta tulee teoksen pituudesta, kerrontaa ja juonenpyöritystä olisi voinut typistää ja tiivistää, ilman että kokonaisilme olisi  lukijan tappioksi kärsinyt. Teos toimii edeltäjänsä tavoin epäilemättä kiinnostavana tv-versiona.

-  Palveleeko äänifilmi siis sieluttomuutta? Arvon katselijakuuntelijat: mitä se palvelee, on yksin meidän käsissämme. Friz von Unruh 1929

Sieluttomuudesta ei niin tietoakaan: aurinko paistaa, hanget sulavat, jään pinta tummenee ja jääpeite kumuaa. Joutsenet kailottavat ja lipuvat uljaina sulavesissä telkkien rinnalla. Mustarastas availee huiluaan ja utelias, veikeä, nappisilmäinen lumikkokin osui metsätiellä vastaan.

Katselijakuuntelijana: