"Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät" - ex Libris...

"Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät",  Runoja kokoelmien ulkopuolelta,
toimittanut Sakari Katajamäki; WSOY, 2016, 114 s.

"Lauri Viita (1916 - 1965) kuuluu sotienjälkeisen kirjallisuuden monitaitoisimpiin ja rakastetuimpiin runoilijoihin. Liikenneonnettomuus katkaisi Viidan kirjalijauran ennenaikaisesti, mutta hänen tuotantonsa näyttää edelleen suuntaa sille, millaista suomen kieli luovimmillaan voi olla ja miten vahvuus ja herkkyys voidaan liittää yhteen."

"Viidan 100-vuotisjuhlavuonna ilmestyvä teos on kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäen toimittama ja sisältää arvokasta, suurelle yleisölle aiemmin tuntematonta Viitaa. Teos täydentää Viidan kirjailijakuvaa ensimmäisistä julkaistuista runoista alkaen ja antaa viitteitä siitä, mihin suuntaan runoilmaisu olisi voinut kehittyä ilman kirjailijan ennenaikaista kuolemaa. Kokoelma kattaa laajan ja monipuolisen valikoiman nasevista runosatiireista myöhäiskauden modernistisiin runoihin. Tunnettu Onni-sikermä julkaistaan teoksessa alkuperäisessä, lyhentämättömässä asussaan." (Suomi lukee.fi)

Runoilijan hauta
Ne runot, jotka jäivät,
kun muita kirjantelin,
ne vain, ne sentään jäivät
ja soivat: täällä elin.



"Läpi koko Viidan julkaistun tuotannon ja jo ennen Viidan  esikoisteosta hänen runoissaan on kuultavissa vahva satiirikon ääni. Pilkallisen kritiikin kohteina ovat olleet muun muassa kirkko, virkamiehet, johtajat, hienostelijat, uusien taidesuuntauksien kannattajat sekä kirjanoppineet "akateemiset kakarat". Erityisesti kriitikoita Viita on muistanut kaikissa kokoelmissaan."
Kuten näppärästi:

Arvostelijalle
Tuulen alta vastahankaan
saarrostettiin kirjainlankaan
ajatuksen arka kettu.
Tuli pappa aseistettu. -
Onkos tuttu lopputulos:
pappa kehään, kettu ulos.
(Betonimylläri ja muita runoja) 



Viidan tunnetuimipi runoja lienevät saturunoelma Kukunor ja  paljon siteerattu Alfhild. 
Muistini virkistämiseksi ja runotyttövaihteen silmään pistämiseksi kaivoin kirjakaapin uumenista muiden vanhan polven runokirjojen joukosta  ( kyllä: asiallisesti aakkostettuina )  Betonimyllärin
v:lta 1947,  puhalsin häpeilemättä  päältä pölyt ( ei: meillä ei  pölyhuiskuteta vuosittain kirjoja)
ja syvänuuhkaisin wanhan kirjan ainutkertaista mielihyväreseptoreja kutittelevaa ominaistuoksua.
Runot herättelivät ja virittelivät, joten oli luontevaa ja kiinnostavaa jatkaa näillä "jääneillä" ja kuten ilokseni  sain huomata uudelleentykästyä; laadulla on tekijänsä. Ajankohtaisesti:

Kevät
Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä -
kesä tulee, ihanaa!
(Betonimylläri ja muita runoja)


Titityy
Varpu hangessa
pakkashuurussa,
varvulla pieni lintu
höyhenet pörhöllä
ilman aamiaista.
kesä on kaukana
kahden puolen
mutta: Titityy 


Viidan lyriikan sisältö ei ole vuosien saatossa peittynyt lukinseittien verhoamaksi, mennyt vanhaksi, muuttunut liirum-laarumiksi, vaan hänen runoissaan on edelleen lumoa: ajankohtaisuutta, napakkuutta, tehoa ja särmää!

Tuijatalta oivaan kiteyttävään sitaattiin ja loppukommenttiin päättyvä postaus.

Titityy:

"Mitä miehen pitää" - ex Libris...

"Mitä miehen pitää", Jarmo Ihalainen, Atena Kustannus Oy, 2016, 254 s. Päällys Elina Warsta. 

"Jarmo Ihalaisen (s. 1966) esikoisromaani Perheestä ja alastomana juoksemisesta ilmestyi vuonna 2012 ja nousi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finaaliin. Mitä miehen pitää on hänen toinen romaaninsa. Porvoolaissyntyinen, Helsingissä asuva Ihalainen mainitsee tavoitteekseen olla parempi ihminen ja hyvä isä." (Lievelehti)

"1910-luvun alku: Miehuus alkaa, kun Kelpo-poika myydään huutolaisena maatilan töihin. Mieheksi oppii töitä tekemällä, ja lantaa luodessa on se hyvä puoli, ettei nälkä tule ensimmäisenä mieleen. 2010-luku: Eronnut Mika tasapainottelee lasten, työn ja sinkkuuden välillä.
Nettideitti seuraa toistaan, ja vaikka elämä on täyttä, se tuntuu tyhjenevän. Mitä miehen pitää kertoo pienistä ihmisistä, joilla on sopivan kokoisia unelmia. Jarmo Ihalaisen tarkka ja lempeä lause nakuttaa elämää paikoilleen: Miksi onnen lyhyet hetket huomaa vasta aivan liian myöhään? Kuka meiltä haluaa niin paljon?
Ja ennen muuta – mitä kaikkea miehen pitäisi olla?" (Takakansi)

Miehen mitta on hänen maineensa ja menetys tekee miehen, ei menestys, ovat kuvaavia toteamuksia kirjan teemalle. Ei ole miehen osa helppo tässä muuttumispainotteisessa maailmassa, jossa  on oltava tosimiestä, pehmoisää, uraohjusta, ajokoiramaista johtajaa...
Kirjailijan mukaan á la Suurlähettiläät:  komeaa ja kaunista, samaan aikaan kilttiä ja tuhmaa, hoikkaa ja hauista

 
Ihalainen liikkuu  luontevasti sadan vuoden aika-akselilla ja kiepauttaen  näppärästi teoksen loppupuolella Kelpon ja Mikan kohtalot yhdeksi sukupolvitarinaksi. Lempeänkarheaa, otteessaanpitävää, sutjakkaa ja konstailematonta tarinaniskentää, jota luki ajatuksella mielikseen! Tyylikäs, silmäähivelevä  päällys Elina Warstan Sopii kuin nakutettu näin ystävänpäivänteemaan, sillä onhan mies - kaikella rakkaudella - naisen paras ystävä heti koiran jälkeen...

Teosta ovat punninneet postauksissaan myös: Suketus ja Tuijata

Mitäpä  siis miehen pitää??  Josko vaikka olla ihan oma ainutkertainen itsensä kasvaessaan kohti omaa potentiaalista ihmisen mittaansa. Pojankoltiaiset, nuorukaiset, miehenikäiset & ikämiehet:
ootte te vaan niin ihania & mielenkiintoisia, jotta


lykkyä tykö:

Ystävänpäivää...

"Ystävyys,  kauneinta mitä tiedän, arvokkainta mitä omistan.
Mielenkiintoisinta, mihin koskaan olen ryhtynyt."
Irja Askola

 "Good times + crazy friends = amazing memories"...

Ystävyydellä:

"Tämäkin menee ohi / Támbien esto pásara" - ex Libris....

"Tämäkin menee ohi", Milena Busquets, Otavan Kirjasto, 2016, 196 s., suomentanut Tarja Härkönen.


Milena Busquets, (s. 1972) on espanjalainen kirjailija, toimittaja ja kääntäjä. Busquetsin pitkälti omaelämänkerrallinen romaani
Tämäkin menee ohi ampaisi heti ilmestyttyään Espanjan myyntilistan ykköseksi, ja sen oikeudet on myyty yli 30 maahan." (Lievelehti)

"Hurmaava, hauska ja aistillinen espanjalaisromaani nelikymppisestä naisesta, joka suree äitinsä kuolemaa muttei suostu päästämään irti intohimoisesta elämänjanostaan. Blanca matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen perheen kesähuvilalle merelliseen Cadaquésiin. Hän käy läpi kiihkeää ja tuskallista suhdetta menetettyyn äitiin samalla, kun viettää kesäisiä päiviä ja öitä lastensa, kahden ex-miehensä, ystäviensä ja rakastajansa kanssa. Ihana, pakahduttava tarina on täysosuma vaikkapa
Siri Hustvedtin, Riikka Pulkkisen ja Sadie Jonesin lukijoille." (Lievelehti)

Espanjalaisten kirjailijoiden esiinmarssi siis sattumoisin Redondon jäljiltä  jatkuu.
No, Hustvedin ja Pulkkisen jättäisin kyllä tämän perusteella vielä ihan omaan laatuluokan sarjaansa.
Äidin äskettäisestä hiipumisesta ja  hautaamisesta huolimatta ilmavan kepeässä, vaan ei  nyt vallan  tyhjänpäiväisessä, huumorinhiveneisessä ja ambivalentissa sävyssä tässä  surutyötarinassa
( btw. kaamea sana tuo surutyö, samaa genreä kuin esim. laatuaika)  edetään. Vieraalta tuo Blancan  hyvästijättömetodi tällaisesta vastaavissa tilanteissa metsän syliin polkuja tallaamaan painelevalta yksityisyyteen vetäytyjältä toki tuntuu;  vaan kuten Tolstoikin sen tiesi: jokainen suree ja on onneton omalla tavallaan..

Kirjailija käyttää tekstissään "äidin" asemasta "sinä"-muotoa, seikka, joka jakanee tehokeinona mielipiteitä. Itselle tuo  "osoittelu" kyllä istui. Busquetsin kerrotaan kirjoittaneen teoksen pian äitinsä kuoleman jälkeen. Jotenkin kokonaisuus aprikoitutti, jotta josko liian pian tunteenpurkauksissaan, ajatusten ja tunnetilojen ollessa vielä selkiytymättömiä ja vaihdellessa äkkinäisesti yhdestä toiseen? Jäntevyyttä jäin kaipailemaan.

- "Kerrankin hän ei sano mitään, katsoo minua vain hymyssä suin, lapsenusko kasvoillaan.
Óskar on yksi harvoista tuntemistani aikuisista miehistä, joiden naamasta lapsenusko paistaa, usko joulupukkiin. En ole koskaan sanonut sitä hänelle ja luulen ettei hän tiedä sitä. Lapsenusko on niitä ilmeitä, joita on kaikkein vaikeinta teeskennellä, ja se katoaa sitä mukaan kuin unelmat katoavat, ne oikeat, lapsen unelmat, ja niiden tilalle tulee pelkkiä toiveita." Silti: ja edelleen:  toteutetaan toiveita, välitavotteita edettäessä kohti unelmaa!

- "Sillä hetkellä tulee Edgar paikalle ja on pelkkiä kullanhohtoisia, pitkiä ja notkeita käsiä ja jalkoja koko poika. Nico on vieläkin pörröinen koiranpentu, Edgarista on tulossa hirvi. Hän kävelee uupuneen ja voimattoman näköisenä ilmaa lakaisten, niin kuin hän on läsnä ollessani kävellyt aina murrosiän alusta asti, aivan kuin joka paikassa olisi haukotuttavaa tai aivan kuin hän olisi käynyt siellä miljoona kertaa ennenkin. Hän myös puhuu samaan tyyliin, häntä laiskottaa ääntää sanat loppuun, kertoa ja selittää, hän on elossa ja sillä siisti. Suunnilleen kerran kuussa hän puhuu yhtäkkiä kaksi tuntia yhteen menoon. -Sitten hän yhtäkkiä, kerrottuaan jokaisen tarinansa kolme kertaa, katsoo minua, tajuaa puhuvansa äitinsä kanssa, sanoo että olen kuuro kuin kivi ja on hiljaa seuraavaan kuuhun asti." Juuri näinhän tuo I've seen it all -  elonosio  menee...

Eletään intensiivisesti hetkissä ja tuokiokuvissa, joita Busquets onnistuu luomaan aika ajoin mallikkaasti ja oivaltavasti. Lukukokemus jäi kuitenkin kokonaisuudessaan heppoiseksi, noiden muutamien mainioitten kuvausten varaan, eikä näemmä poikunut hääppöisiä mietteitäkään...
Jään toki  seuraamaan kirjailijan mahdollisia tulevia tuotoksia, niitä millään muotoa tämän ensikosketuksen perusteella totaalisti sneidaamatta. Kesäkirjahan tämä jos mikä on, luettavaksi riippukeinuun pilvibongailun lomaan kaislain suhistessa ja pimppareiden pörrätessä.
Mutta ja nyt se suuri MUTTA: kuuluuko tämä teos todella Otavan kirjastoon, jolta on tottunut odottamaan enemmän syvyyttä ja laatua, on sitten kokonaan toinen & hyvä kysymys?

"Siitä miten ihminen katsoo kirjoja, miten hän avaa ja sulkee ne ja miten hän selaa sivuja, voi päätellä, pitääkö hän kirjoista oikeasti."  Kyllä vaan; myös omat kirjahyllymme kertovat meistä uskomattoman paljon...

Teos on jakanut mielipiteitä:
Bleue, Kirjapolkuni
Tuijata, Kulttuuripohdintoja 
Ulla, Ullan Luetut Kirjat

Sateenropinassa:

"Luualttari / Legado en los huesos" - ex Libris...

"Luualttari, Baskimaan murhat", Dolores Redondo, Gummerus, 2016, 610 s.,
suomentanut Sari Selander.

Dolores Redondo (s. 1969) on uuden espanjalaisen rikoskirjallisuuden kansainvälisiä kärkinimiä. Hänen huippusuosittu Baskimaan murhat-trilogiansa on psykologisesti tarkkanäköinen yhdistelmä rikostutkintaa, baskimytologiaa ja naisen elämää perhesuhteineen. Sarja on yli 700 000 kappaleen  kokonaismyynnillään valloittanut Espanjan myyntitilastojen kärkipaikat ja se julkaistaan yli 30 maassa. NadCon on ostanut koko trilogian elokuvaoikeudet. Dolores Redondo oli ehdolla CWA International Dagger Awardin saajaksi." (Lievelehti)

"Rikosylikonstaapeli Amai Salazar tutkii Navarrassa naisiin kohdistuneita henkirikoksia, joihin liittyy kummallisia piirteitä. Naisten omien puolisoiden syyllisyys vaikuttaa päivänselvältä, mutta baskimytologiaan ja paikalliseen noitakulttiin kytkeytyvät makaaberit rituaalit viittaavat kuitenkin siihen, että murhien sarjaa orkestroisi pirullinen mielipuoli. Kaiken lisäksi syytettyinä olleet miehet  haluavat mystisissä itsemurhaviesteissään kiinnittää nimenomaan Amaian huomion.
On selvää, että Amaia ei ole vielä saanut selville koko totuutta Baztanin laaksosta ja sen hämärästä, synkästä menneisyydestä. Rikostutkintaa mutkistaa myös se, että hän on hiljattain synnyttänyt hartaasti toivotun esikoislapsensa. Henkirikosyksikön päällikön ja tuoreen äidin roolien välissä tasapainoilu ei ole helppoa, kun kuolema vaanii nurkan takana, työpaineet kasvavat ja oma traumaattinen äitisuhde nousee pintaan. Sinnikäs rikosylikonstaapeli aikoo kuuitenkin saada tutkinnan päätökseen, hinnalla millä hyvänsä." (Takakansi)

Tässä ensikosketuksessa kirjailijan kanssa minua kiehtoi  erityisesti se kepeys ja vaivattomuus, jolla baskien kansanperinnettä oli juuri sopivassa määrin kudottu mukaan tarinankulkuun:
on tarttaloa/tartaloa, yksisilmäistä jättiläistä, agotteja/agote eli cagotteja. Olen altis ja perso ikivanhoille uskomuksille, siispä mukaansatempaavaa, jos mikä! Profiloidaan eri sarjamurhaajatyyppejä ja päädytään yllyttäjämurhaajaan käsillä olevassa tutkinnassa.
Redondolla on kaiken muun hyvän lisäksi taito luoda kaikkiin henkilöhahmoihinsa kuten rautainen Engrasi-täti , uskottavuutta, verevyyttä ja syvyttä. Ikäänkuin kulkisi henkeään pidätellen käsi kädessa Amaian vieressä hänen tunnetilojaan ja ajatuksenkulkuaan reflektoiden, Engrasi-tädille puhtia puhaltaen ja tutkinnan johtolankoja päivänvaloon esiinnyhtäen.

Tohtori Taksenkon ripitys Amaialle kiusauksista: "Kun päätämme rakastaa jotakuta niin paljon,
että olemme valmiita luopumaan muista miehistä, se ei tarkoita että meistä tulisi sokeita tai näkymättömiä, ihan samalla tavalla meillä on edelleen silmät päässämme ja altistumme muiden katseille. Uskolllisuudella ei ole mitään virkaa silloin kun  se mitä näemme ympärillämme ei houkuttele meitä vähääkään tai kun kukaan ei katso peräämme. Todellinen tulikaste on,
kun kuvioihin ilmestyy joku, johon rakastuisimme ellemme olisi jo parisuhteessa, joku joka on samalla tasolla kanssamme, josta pidämme todella ja joka vetää meitä puoleensa; mies joka olisi täydellinen, ellemme olisi jo aiemmin valinneet toista täydellistä miestä. Sitä uskollisuus käytännössä tarkoittaa." Jep; näinkin asian voi nähdä...

Kulttuurista ja mytologiasta peräisin olevat maagiset rituaalit ja uskomukset kutkuttivat voimakkaasti mielikuvitusta tuoden perspektiiviä ja lisäväriä teokseen. Tukuisa, intensiivinen ja ehdottomasti ajan kanssa luettava teos, jossa kaikki elementit ovat balanssissa ja saumattomasti kohdillaan! Ja jonka tiiliskivimäisyys ei laadukkuudesta johtuen edes ranteita ehtinyt haastaa.
Sopii hyvin lopettaa Navarran poliisin mottoon :"Aurrera!" Eteenpäin!
Doloros Redondo j&  Sari Selander lukunautinnosta: milesker, kiitos!

Kaisa Reetta T. & Anu, hurjan mukavaa kun tulitte mukaan lukusille ja vaihtamaan mielipiteitä:)

Kaixo:

Kekkereitä, konserttia & kaunoluistelua...

siis vikkelää viikkoa mennään. Keskiviikkona kukkapuskin  ja kuohuvin lähestyimme kolmatta meistä "Wanhoista Konnoista" pyöreiden vuosien merkeissä ynnä vietimme mainion sekä nostalgisen että tulevaisuuteen suuntautuvan keskustelu- ja mietintätuokion, joka piti sisällään runsaasti iloa ja naurua, mutta myös vakavuutta ja haikeutta. Totesimme , että elämä on ottanut ja elämä on antanut: aina positiivisen päivänsankarin sanoin:" Hassua, hassua, elämä on hassua!" M.O.T.

Elisehtoona vuorossa oli kulttuuriosio. Vanhan jazzin kaartiin kuuluvina ponnahdimme uudemmille urille, kun lavalle astui Timo Lassy Band with Joyce Elaine Yuille.

"Kotimaisen jazzin tähtisikermä Timo Lassy Band yhdistää Sellosalissa voimansa amerikkalaislaulaja Joyce Elaine Yuillen kanssa. Luvassa on tuhti soul-sävyinen jazztapaus ja karismaattisen Joyce Elaine Yuillen odotettu paluu Suomeen aiempien sensaatiomaisten esiintymisensä jälkeen.
Saksofonisti Timo Lassy on kotimaisen jazzin valovoimaisimpia ja kansainvälisesti arvostetuimpia artisteja.
Neljä studioalbumia yhtyeineen julkaissut Lassy tunnetaan juurevasta jazzistaan, jota lavalla tulkitsee kiinteäksi yksiköksi kattavan keikkailun myötä hioutunut Timo Lassy Band.
Bändin riveissä esiintyvät Lassyn ohella wurlitzer-pianoa soittava Georgios Kontrafouris, basisti Antti Lötjönen, rumpali Ville Pynssi ja lyömäsoittaja Abdissa Assefa – kukin suomijazzin kysyttyjä luottonimiä.

Amerikkalaislaulaja Joyce Elaine Yuille on kokenut ja karismaattinen esiintyjä, joka löytää suomalaisvoimista luontevan pohjan vahvalle ilmaisulleen. Yuillen jazzlaulun peruselementit ovat juurtuneet syvälle genren historiaan ja hänen omaan taustaansa rikkaasta musiikkiperinteestään tunnetussa New Yorkin Spanish Harlemissa. Yuillen laulussa kuuluvat musiikin luontevuus, ilmaisun ilo ja sisäsyntyisyys. Timo Lassy Band sai osakseen merkittävää kansainvälistä huomiota viime vuoden lopulla, kun arvostettu brittimedia The Sunday Times valitsi saksofonistin uusimman levyn Love Bullet vuoden parhaiden jazzlevyjen joukkoon. Love Bullet oli nostettu yhdeksi vuoden 2015 top10-jazzjulkaisuista. Viime vuonna Lassy esiintyi ensi kertaa Isossa-Britanniassa oman yhtyeensä kanssa Brecon Jazz.  Joyce Elaine Yuille (laulu) Timo Lassy (saksofoni), Georgios Kontrafouris (wurlitzer-piano), Antti Lötjönen (basso), Ville Pynssi (rummut), Abdissa Assefa (lyömäsoittimet)" (Sellosali Kevät 2016)

Salissa oli katto korkealla, Lassy ja saksofoni olivat niin yhtä, kuin mies ja soitin vain voivat. Lassyn saksofonin & Yuillen kilpalaulannanomaisessa revittelyssä oli mieletön intensiteetti,
jonka muutamaa paikkaa vajaa täysi katsomo palkitsi railakkain suosionosoituksin. Loistava bändi, upea kokonaisuus, josta hyvinkin muutamaksi päiväksi riittää rytmiä vereen näin maallikollekin....

Huomenissa sitten sujahdamma sporttiosastolle, kun Juniorimurmelitrion vanhin, Nti Elohopea 7-v. ryhmänsa kanssa kilpailee  Jäähallissa muodostelmaluistelun Tulokkaat-osiossa. Kaksi hopeaa on joukkueella syyskaudelta plakkarissa, peukut pystyssä siis paikalle jännäämään kuinka joukkueen nyt käy!!

Villis tervetuloa, ilahdutit mukaantulollasi näille poluille! Kaikille hyvää Runebergin päivää tortuilla tai ilman sekä viikonloppua:)


Elämä on hauskaa & hassua:

"Vettä sakeampaa / Freedom's Child" - ex Libris...

"Vettä sakeampaa", Jax Miller, Like Kustannus Oy, 2016, 325 s., suomentanut Elina Koskelin.

Jax Miller on syntynyt ja kasvanut New Yorkissa ja asuu nykyään Irlannin maaseudulla. Vettä sakeampaa on hänen esikoisteoksensa.
Vettä sakeampaa nousi kansainväliseksi ilmiöksi, kun sen oikeudet myytiin ennätysajassa brittikustantamolle. Kirja käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan." (Lievelehti)

"Kutsukaa minua miksi haluatte: murhaajaksi, kytäntappajaksi, karkulaiseksi, juopoksi... Hänen nimensä on Freedom. Hän on ollut kahdeksantoista vuotta todistajansuojeluohjelmassa ja seurannut huostaan otettuja lapsiaan etäältä. Kun uskonnollisen lahkon parissa kasvanut tytär katoaa, Freedom hyppää moottoripyötän selkään ja lähtee vimmaiselle etsintämatkalle. Samalla hän pakenee kuolleen ex-miehensä sekopäistä sukua." (Takakansi)

Teos on The Guardianin mukaan yksi vuoden silmiinpistävämmistä debyyteistä  ja
Publishers Weeklyn mukaan se iskee kuin olutpullo päähän.  Ihan olutpullolla otsalohkoon  täräytettyä fiilistä tästä ei tullut, mutta alkulukemisella tämä modernimman dekkarigenren esikoinen sai aikaan hämmentyneen olon, josko tämä kuitenkaan on minun kirjani?
Ja sitten sivujenkääntelyyn:

Miller nostaa esiin kaksi kiperää ja aina ajankohtaista asiaa:

 1) uskonnolliset kultit ja valtauskonnoista erityneet lahkot; niiden suunnattomat sitouttavat ja rajoittavat  vaikutukset yksilön elämään, irtirepäisyn  rajuus ja radikaalit seuraukset yhteisöstä ja perhepiiristä poissulkemisineen, puhumattakaan joukkoitsemurhista. Uskonnon nimissä kautta aikain on tehty paitsi hyvää ja rakentavaa myös suuria julmuuksia ja alistamisia. Mainio keino myös massojen hallintaan. Tänä päivänä kamppailemme edelleen teemassa pitäytyen aivan eri- ja uudenlaisten ongelmavyyhtien kanssa, mutta samalla rintamalla. Minkäänasteisen konsensuksen saauvuttaminen on odotusarvoltaan vähäistä, jos ei suorastaan mahdottoman tuntuista.
Silti: varaudutaan pahinmpaan parasta toivoen...

2) adoptoidut lapset ja heidän biologiset vanhempansa. "Ajatteleeko kukaan koskaan adoptoitujen lasten biologisia vanhempia? Adoptoituja lapsia on kaikkialla, samoin adoptiovanhempia,
jopa kuuluisuuksien joukossa. Mutta kuka helvetti ikinä miettii, mitä verhon takana piilee?
Mikä konteksti oli?  Kuka miettii taustalla piilevää kärsimystä, kun kaikki näkevät vain yhden puolen, julkisivun?"  Hyviä kysymyksiä kaikki tyyni!  Jatkan aatoksenkehruuta ja vyyhdinpurkua,
vice versa: ajatteleeko kukaan adoptoituja lapsia?? Tuo adoptoitu lapsi ajattelee kaiken ikäänsä biologisia vanhempiaan tai toista  puuttuvaa heistä. Tämä huolimatta siitä, kuinka hyvin ja kuinka suurella rakkaudella adoptiovanhempi vanhemmuuttaan toteuttaa ja todentaa.  Etenkin jos ei saa koskaan heitä/häntä tavata tai edes vilaukselta nähdä. Perimätietoisuudesta uupuu tuolloin joko täydet 100 tai 50% eli minimissään toinen puoli. Surullista, mutta tottakin todempaa...

Mutta: tämä hullunkurisesti sekopäinen, nykäyksittäin ja hengästyttävästi etenevä henkilö- ja tapahtumaruljanssi onnistui  lankeamatta yliyrittämisen syntiin raikkaalla kerronnallaan takkuilevan startin jälkeen herättämään ja ylläpitämään lukuhalut ynnä kasvattamaan mielenkiintoa sivu sivulta. Vaikka perinteinen dekkari ei puruhammastaan menetäkään, jännä tuttavuus ja tuulahdus, sillä tästä löytyi jotain freessiä, jäynää ja jäntevyyttä!

Hyvä kysymys kuuluu: onko veri loppupeleissä vettä sakeampaa??  Kellä on - kellä ei....

Uusi kuukausi, uudet kirjat & uudet tuulet, joita 

nuuhkii: