Eilen, tuhkakeskiviikkona, joka roomalaiskatolilaisittain aloittaa 40:n päivän pituisen Pääsiäistä edeltävän paaston ja joka virallisesti lopettaa karnevaaliviikon (ohjelma toki jatkuu vilkkaana sunnuntaihin, jolloin vietetään perinteisesti hilpeää lasten päivää) sai sardiinirukka roihuavan loppunsa. Btw. sanan karnevaali alkuperästä ei liene täyttä varmuutta, mutta sen oletetaan johtuvan sanoista carna levare, vapaasti tulkiten lihan jättäminen.
Juhlakalun eli noin kuusimetrisen paperimassasta rakennetun eväkkään saatteli enempi- vähempi arvokkaasti asteleva, desibelirikkaasti sureva, asianmukaisesti mustiin naistenvaatteisiin pukeutunut señorsukupuolinen joukkio, muun arvoisan vaan ei suinkaan määrältään vähäisen karnevaalikansan osallistuessa erilaisten tunteiden ilmoillepurun myötä tapahtumainkulkuun. Surusaatto päättyi sataman rantaan suoraan parvekkeemme eteen, joten saatoimme tuulisen ja sateisen kelin huomioon ottaen leppoisasti ja lämpimästi näin kotioloissa muutaman kuvainnollisen kyynelhelmen silmistä tiristää ja poskillemme vierähyttää.
Fisupolo tuikattiin brutaalisti tuleen ja päätyi lopulta tuhkakasana lajitovereidensa joukkoon turskien taivaaseen. Tätä tuonilmaisiin, tämän eläinkunnan edustajan nimenomaisessa tapauksessa oikeammin tuonmerisiin, siirtymistä kunnioitettiin juhlavalla ilotulituksella ynnä – naturalmente - railakkain jalannostoin ja tanssinrytkein vaatimattomasti ajalla 23.30 – 06.00. Tämä rituaali ei sen merkityksen selvyydestä huolimatta kokemuksellisesti minulle auennut eikä syvemmälti puhutellut, johtuen ehkä siitäkin, että näin luonnonystävänä, vaikka vain elämenkuvatuksenkin polttaminen tuntui lähinnä vastenmieliseltä. Ilotulitus sen sijaan oli vertaansa vailla sekä laadultaan että kestoltaan, komiaa räiskettä, ”valoja taivaalle”, kuten Pikkumurmelit tuon ilmaisisivat; jäänee sijoittumaan sarjaan: ”Once in a lifetime”. Pan y Circus…
Keveät meret & R.I.P:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti