"Petoksen hinta", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2019, 501s., suomennos Kaila Holma.
"Pierre Lemaitre (s.1951) on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan. Kansainvälinen
Crime Writers Association on palkinnut Lemaitren jo kolmasti
International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista. Lemaitren ensimmäinen historiallinen romaani Näkemiin taivaassa
(Au revoir la-haut) sai ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimman
kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon.
Romaani oli
lisäksi Prix Renaudot, Prix Fémina ja Prix Intérrallié
-palkintoehdokkaana ja sai Prix du Roman France Télévisions -palkinnon.
Romaanin pohjalta tehty elokuva sai Ranskassa ensi-iltansa syksyllä
2017." (Kustantaja)
C: Roberto Frankenberg
"57-vuotias Alain Delambre on ollut työttömänä jo neljä masentavaa
vuotta. Entiselle henkilöstöpäällikölle on tarjottu vain satunnaisia
mitättömiä pikkuhommia. Tulevaisuus näyttää toivottomalta. Kun Alain lopulta saa kutsun suuryrityksen työhaastatteluun, hän on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen paikan.
Yllättäen
hakijoiden kesken järjestetään kelpoisuustesti, johon kuuluu lavastettu
panttivankitilanne. Selvitäkseen voittajana testistä Alain laittaa
kaiken likoon.
Hän velkaantuu, rikkoo suhteet lapsiinsa, ajaa vaimonsa
ahtaalle ja ajautuu psyykkiselle raja-alueelle. Kun Alainille sitten
selviää, että testin tulos oli ennalta sovittu, ei hänen raivollaan ole
rajoja. Se mikä alkoi roolipelinä, muuttuu totiseksi todeksi." (Kustantaja)
Edellisen kerran vietin aikaa Lemaitren viihtyisässä seurassa Tulen varjoja tuijotellessa. Kirjailijan tuotannosta olen kauttaaltaan pitänyt hänen monitaitoisuutensa vuoksi. Tämän petoksen liikkeellelähtö on verkkaista kolkuttelua pitkäaikaistyöttömyyden + kypsien kymmenten pelottavan yhdistelmän repivillä kiskoilla, yhdellä nykyajan polttavista ratkaisuaan huutavista kipupisteistä ja puhkaisemattomista mätäpaiseista.
Hissuksiin Lemaitre lisää pökköä pesään ja kerronta alkaa jyskytellä etiäpäin kuin kunnianarvoisa Ukko-Pekka voimiensa päivinä. Joten istahdin tanakasti kyytiin, takalistoani hetkittäin siirrellen ja mukavuusalueelleni pyrkien.
Teos on kolmilukuinen: Aikaisemmin, Kuluessa ja Jälkeen.
Alain Delambre: 57-vuotta. Olen ylempi toimihenkilö - irtisanottu.
En ole koskaan ollut väkivaltainen mies. Niin kauas kuin muistan, en ole ikinä halunnut tappaa ketään. Vihanpuuska silloin tällöin, ymmärtäähän sen,
muttei koskaan halua vahingoittaa ketään oikeasti. Tuhota ketään. Nyt saan itseni väistämättä kiinni siitä. Väkivalta on kuin alkoholi tai seksi, ei satunnainen ilmiö vaan pitkällinen prosessi. Siihen ajautuu miltei huomaamatta ja vain siksi,
että itse on kypsä ottamaan sen vastaan.
Media: - Minun juttuni oli mediaseksikkäämpi kuin hänen siksi, että suurempi osa ihmisistä voi samaistua aseella uhkaavaan työttömään kuin optioilla rikastuvaan yritysjohtajaan, joka kavaltaa kuusinkertaisesti sen tyrmistyttävän summan,
jonka hän tienaa muutenkin.
Paul Cousin: - Hän oli loistava kameran edessä samalla lailla kuin seisoessaan panttivankidraaman lopussa edessäni. Joustamattomana, järkähtämättömänä. Seisoi siinä pitkänhuiskeana. Aivan kuin hänessä olisi kiteytynyt uuden maailman ensimmäisteen kalvinistien ja puritaanien henki. Paul Cousin, kapitalismin suurinkvisaattori. Hänen rinnallaan viikatemieskin oli pelkkä Mikki Hiiri.
Mies ei ollut tunteilevaa lajia. Hänestä ei voinut erehtyä.
Alexandre Dorfmann: Sivuosassa nähtiin Exxyalin toimitusjohtaja
Alexandre Dorfmann. Hänen tehtävänsä oli näytellä uhria. Hän puhui koruttomasti ja näytti surulliselta järkyttävien tapahtumien johdosta.
Jylhä hahmo. Alexandre Dorfmann oli toimitusjohtaja, joka oli pelännyt alaistensa puolesta ja uhkui lempeyttä. Kuinkas muutenkaan. Hän pysyi koko ajan stoalaisen tyynenä, mitä saattoi odottaakin, mieshän kantaa raskasta vastuuta.
Jos Lemaitren sanoman ydin on osoittaa, mihin kaikkeen nurkkaan ahdettu, näköalattomaksi joutunut/pakotettu ihminen pystyy kokiessaan, että kaikkea on tuloksetta koetettu ja eväät on viimeistä murua myöten syöty, onnistuu hän tavoitteesaan erinomaisesti.
Teos huokuu veijarimaisuutta siinä määrin, ettei lukija aika ajoin varmasti tiedä kuka ketä pässin narussa vie ja vedättää. Petoksen(kin) hinnassa Lemaitren vahvuus nimenomaan on oiva, herkullinen ja säälimätönkin henkilökuvien piirto, jossa kertojan käsi tärise eikä tutise. Omassa lukukokemuksessa
- ehkä aihepiiristä johtuen - hiersi hienoisesti helmi simpukassa, joten en tätä petosta kirjailijan parhaimmistoon rankkaisi niin sinänsä vetävä ja vedättävä dekkari kuin teos Lemaitren tunnetuin taidoin kirjoitettuna onkin.
- Kun metsuri astuu kirves olalla metsään, puut sanovat: varsi on meikäläisiä...
Mikä on petoksen hinta? Ilmassa väreilemään jäävät Lemaitren heittojen herättämät kysymykset: Tekeekö raha onnelliseksi? Muuttaako tai paikkaako se kaiken? Korjaako se edes jotain, mikä on rikki mennyt, minkä sen tavoittelu on säröiksi saanut? Onko raha valttia ja voimaa? Takaako se yhtään mitään?
Epäilenpä:
perjantai 22. helmikuuta 2019
keskiviikko 20. helmikuuta 2019
Evakkoreissulla osa 1....
Tervehdys täältä Itä-Hämeestä! Paikkakunta ja asuinseutuhan olivat entuudestaan tuttuja kesälomilta ja Kanssakulkijan jahtialueina, mutta talvinen pidempi rupeamaa upouutta, joten muutamia ensivaikutelmia kaikesta hyvästä yhteiselosta luontoäidin huomassa:
Ympäristö: luonnonhelmassa, nuoren koivikon keskellä ja järven rannalla yli satavuotisessa tilan entisessä, hirsisessä päärakennuksessa vornimme kuin oravat pesässä. Lähin naapuri, eli vuoramökkimme Isäntäpari asustaa puolen kilometrin päässä, ei näköyhteyttä. Tulimme komeiden, valkeiden hankien keskelle, mutta eilen oli järvenpinta mustana sataneesta vedestä, erikoinen ilmiö. Hanget ovat mataloituneet ja väistyneet. Pihateiden reunuksista pilkistää nurmikkoa.
Hiljaisuus: on rikkumaton. Vain ensipäivien kattolumien kovat tömähdykset saivat yöllä pomppamaan pystyyn tavalla, jota aropupukin olisi kadehtinut.
Muutoin vain vanha lautalattia narahtelee tassutellessa ja puut iloisesti humisevat kiukaassa. Hirret henkivät omaa tarinaansa. Sisä- ja ulkoilma ovat raikkaita ja puhtaita.
Valo: on aivan erityinen ilman katu- ja mainosvaloja. Jokaisen aamun taivas on erilainen samoin auringonlaskut havumetsän taa järven toiselle puolen.
Yöllä hämmästelin leppeää loistetta sisätiloissa, ennen kuin tajusin,
jotta kuu-ukkohan se meistä huolta pitää isolla täyslampulla.
Sosiaalisuus: Kaupoissa ja asioidessa on kaikilla hymy herkässä, tervehdykset, avunanto ja keskustelunpoikaset kuuluvat asiaan. Väistelin marketin edustalla ostoskärryineni jäisellä ja pahkuraisella alustalla vastaan tulevaa, rollaatorilla huruttelevaa naisimmeistä tervehtien ja todeten: "Paha kulkukeli." Johon mummeli iloisesti hymyillen: "Mutta aurinko paistaa:)" Asennetta ja opiksi.
Toisella kerralla olin Kanssakulkijan kärrätessä ostoksia parkkipaikalle autolle, menossa katsomaan läheisiä muutamia torikojuja, kun kuulin kulman takaa kumeaa haukuntaa. Vastaan tuli paikallinen mies sheltti sylissään.
No koira koiran tuntee, joten siinä nuuskuttelemaan (koira) ja rapsutellen (koiraa) tervehtimään (minä). Isäntämies siinä kertomaan haukkuvan bernhardilaisen omistajien dramaattista tarinaa: muuttivat tänne muualta, koira halusi nukkua vuoteessa heidän välissään, mikä sopi emännälle vaan ei isännälle; erohan siitä tulla napsahti.
Samaan hengenvetoon kävimme läpi koirien ruokinta- ja sairausasiat, kannattaako koira (uros) leikata, kasvattajain vastuun jne. Kyllä oli Kanssakulkijan ilme hämmästynyt kun hän auton siirrettyään putkahti keskelle intensiivistä ja kotoista rupatteluhetkeä, mutta vielä ilmeikkäämpi oli ko. isäntämiehen puolison kasvolukema, hänen yhytettyyään siippansa tuttavallisesti turistemassa tuikituntemattoman naishenkilön kanssa. - Toivottavasti ei tullut eroa! Malli: rajoitettuun käyttöön - ei maalikylissä(:
Eläimet: hirvien, perurojen, pupujen ja supin jälkiä on näkynyt runsaasti.
Yksi talitintti poikkesi terassia vastapäisessä koivussa tsirp-tsirp ja ymmärsimme oitis yskän: ruokinta alkaa huomenissa, koska voimme sitä jatkaa huhtikuun puolella ja jättää eväät puihin, niin ei koidu tipusille tottumus tuhoksi.
Koskaan ennen ei ole helmikuussa kärpäslätkällä ollut käyttöä, mutta yksi
Kalle Kotikärpänen ilmeistyi ikkunain väliin saaden seurakseen nti Karoliinan. Tämä pariskunta pysytteli siivotapaisena ruutujen sisällä, mutta kolme muuta pörisijää ilmaantui tohkeissaan huonetilaan, ja jos ei nyt kolme kerralla, niin kaikki yksitellen saivat siirron tuonilmaisiin. Hiirulaisten kanssa on toimiva diili solmittu heti kättelyssä: minä en tule ylisille eivätkä he huonetiloihin, joten loukkunakit ovat saaneet olla paketissaan.
Uni: on hyvää, syvää ja rauhallista. Pahimmat yöhyppelyt jäivät stadiin.
Joku ilkeämielinen voisi väittää, että makuuhuoneessa kuuluu kaamea kuorsaus, mutta asiaan paremmin perehtynyt tietää, että me2 vain siellä tuhisemme kuin elämäänsä tyytyväiset, onnelliset siilinpalleroiset...
Viihtyvyys: on korkeaa luokkaa. Luonto ja hiljaisuus ovat mitä oivimmat ihmismielen eheyttäjät, kävelyreissut ovat palauttaneet revohkassa romuttunutta kroppaa, saunominen notkistanut lihaksia ja hiljaisuus hivellyt korvia. Jess:)
Eilen piipahdimme maalikylissä 2.2. huoltoon/korjaamolle jätettyä autoamme noutamassa. Samalla Kanssakulkija poikkesi kuvauksissa, minä kampaajalla, molemmat kirjastossa ja sitten oltiinkiin enemmän kuin satavalmiit kääntämään oman auton nokka kohti kotia.
Erinomaista loppuviikkoa!
Näissä mietteissä:
maanantai 18. helmikuuta 2019
Claudie Gallay: "Tyrskyt/Les Déferlantes" - ex Libris...
"Tyrskyt", Claudie Gallay, Avain, 2010, 477 s., suomentanut Titia Schuurman.
"Claudie Gallay (s.1961) on julkaissut kymmenen romaania, joista suomeksi ovat ilmestyneet Tyrskyt (Avain 2010, WSOY 2019), Rakkaus on saari (Avain 2011) ja Odottamaton kauneus (WSOY 2019). Kirjailijantyönsä ohella Gallay toimii luokanopettajana." (WSOY)
Kuva: Tristan Jeanne Valed
"Normandian uloin niemenkärki, La Hague, on kylä meren ja tuulten sylissä. Tyrskyjen kertoja on muukalainen, lintujen tutkija - nainen, joka ei haluaisi katsoa taaksepäin. Kevätmyrskyjen puhjetessa hän kohtaa satamaravintolan terassilla miehen, joka on tullut La Hagueen etsimään menneisyyttään.
Tyrskyt tutustuttaa lukijan ranskalaisen syrjäkylän sulkeutuneisiin mutta kiehtoviin asukkaisiin. Lintujen tutkija ajautuu selvittelemään neljänkymmenen vuoden takaisen haaksirikon arvoitusta. Oliko majakka sammuksissa haaksirikkoyönä?" (Takakansi)
Meri on aina ollut minulle tärkeä elementti suolantuoksuineen, aaltoineen, myrskyineen ja tyrskyineen sekä loppumattomine taivaanrantoineen, joten uusi kirjailijatuttavuus ja teoksen nimi olivat mitä houkuttelevin ja painavin syy tarttua innolla tähän teokseen.
Tyrskyjen henkilögalleria on mainio: on kertoja myös Kynteväksi, Outolaiseksi, Prinsessaksi ja Muualla syntyneeksi sanottu, puoliksi poissaoleva Muori ja kissalaumaansa kaitseva Ukko-Théo sekä vanha-Nan alias Florelle; Pikku-Haikara, ateljeessaan innostuksen ja luomistuskan vallassa ahertava Raphael sekä paattiansa sinnikkäästi rakentava, kalalle kaihoava ja kaikesta kauniista - kuten Morganesta pitävä Max, salaperäinen kukkia hautuumalle kantava Lambert Perack, ravintojan Lili ja
Herra - vaan ei pelkkä Anselme, Michel jne.
- La Haguessa vanhukset ja puut ovat toistensa kaltaisia, molemmat yhtä piinattuja ja vaiteliaita. Tuulten tuivertamia. Toisinaan sitä näkee kaukana jonkin hahmon eikä voi millään tietää, onko se ihminen vai jotain muuta.
- Ennen minä seurasin kadulla köyhiä, kaikkein osattomampia, niitä jotka vain kävelivät. En halunnut tietää minne he menivät. Halusin vain seurata heitä, heidän askeliaan. Varjojaan. Heillä ei ollut mitään. heillä oli kylmä.
Otin valokuvia. Tein sitä yli vuoden ajan. Joulukuussa tuli lunta. Otin lisää kuvia niistä miehistä, aina takaapäin, harmaista päällystakeista, askelista lumessa.
Otin kuvia silloinkin, kun he nukkuivat pahvien päällä. On selkiä jotka kertovat yhtä paljon kuin kasvot...
- Tämä maa muistutti sinua. Sen hylätessäni olisin menettänyt sinut uudelleen. Sinun ruumiisi riivasi minua. Tunsin sen ääriviivat, kauneusvirheet.
Tunsin sen koko voiman. Joka ilta kävin mielessäni läpi sinun kasvosi, kuvat,
koko tarinan alusta loppuun yhä uudestaan. Sinun hymysi. Silmäsi. Kätesi,
ne helvetinmoiset kädet, paljon isommat kuin minun. Olit sanonut: Me eroamme jonain parittomana päivänä. Sanoit sen vitsinä. Ikäänkuin olisit jo tiennyt...
Voiko olla sen ikiaikaisempaa teemaa kuin nainen & mies. Voiko tästä puhki retostellusta aiheesta saada enää irti mitään uutta ja raikasta, joka viehättäisi lukijan silmää ja koskettaisi hänen sisintään? Vahva oli epäröinti, mutta loputoteama: kyllä vaan...
- Kysymykset, vastaukset, tuo valheiden ja totuuksien monimutkainen kudelma. Asiat jotka sanotaan väärään aikaan, jotka sanotaan vain osittain tai jätetään kokonaan sanomatta. Kaikki vastavalon sävyt...
Pienimuotoisuudessan suuri ja viehko kurkistus sisäänpäinlämpiävän pikkukylän hierarkiaan, syvään juurtuneisiin käsityksiin maailmasta ja kanssaeläjistä ja sen monin sitkein säikein toisiinsa liittyviin ja kietoutuneisiin ihmissuhteisiin.
Suuremmitta sensuelleitta hössötyksittä ja harkittua harmoniaa harrastaen, lempeällä, hienovaraisella ja ymmärtäväisellä kertojanäänellä toteutettuna. Hienoisesta kaihomielisestä pohjavireestään huolimatta hellyyttävä ja koskettava, pitkäkestoisen lukujäljen jättävä teos. Hienovarainen hidastempoisuus on Tyrskyjen ehdoton valttikortti, jolla Gallay putsaa pöydän. Kaunis ja huoliteltu suomennos: Titia Schuurman.
Summa summarum: Odottamaton kauneus meni varaukseen:)
- Tunnistatte minut kyllä, olen se joka kulkee ohi... Réne-Paul Entremont
Ohikulkijan ominaisuudessa:
perjantai 15. helmikuuta 2019
Heikki Kännö: "Mehiläistie" - ex Libris...
"Mehiläistie", Heikki Kännö, Sammakko, 2017, 344 s.
"Heikki Kännö (s. 1968) valmistui taidemaalariksi Turun piirustuskoulusta, minkä jälkeen hän on työskennellyt vapaana taiteilijana ja graafisena suunnittelijana. Mehiläistie on hänen moneen kirjallisuuspalkintoon ehdolla ollut ja kriitikoiden ylistämä esikoisteoksensa. Kännön toinen romaani Sömnö on sekin saanut erinomaisen vastaanoton." (Kustantaja)
Kuva: Markku Laakso
"Eräänä tavallisena päivänä New Yorkissa vuonna 1990 galleristi
Walter Schusteriin iskee musertava tunne: kotona odottaa väärä ihminen. Todellisuuden rakenteessa on tapahtunut merkillinen muutos.
Asian selvittäminen alkaa kaukaa, keskeltä toista maailmansotaa Krimin jäisestä erämaasta, johon Luftwaffen syöksypommittajalentäjä Joseph Beuys on tehnyt liekehtivän pakkolaskun. Beuysin arvoituksen perässä näyttää roikkuneen vuosikymmenestä toiseen joukko metafysiikasta ja taiteesta kiinnostuneita natseja. Juttuun liittyvät tavalla tai toisella myös Itä-Saksasta paenneet fluxus-taiteilijat Dora Schuster ja Klaus Veit. Ainoa, joka saattaa olla perillä kaikesta,
on jänis, jonka korvaan ajatusveistoksiin erikoistunut shamaani on kuiskannut selityksen taiteensa mysteeristä." (Takakansi)
Minulla oli suuri ilo tutustua Kännöön hänen toisen teoksensa Sömnön myötä: Rubensmaisen runsas ja noheva teos, jonka 11-vuotinen kypsyttely kantoi hedelmää. Teos, joka on itse luettava! Epäröimättä otin tässä kuitenkin käänteisen järjestyksen riskin, joka kannatti, sillä yhtään valjummaksi ei Mehiläistiellä tepsuttelu seuraajansa loistavaa antia jäänyt.
Teos on neliosainen: Berliini 1944, Berliini 1965, Duesseldorf 1965-1967 ja
New York 2003. Hitler ja natsismi sekä holokausti ovat asioita, joita en ole yrityksistä huolimatta itselleni saanut selvitettyä. Kuinka tuo kaikki saattoi tapahtua? Kuinka voi tänä päivänä on Saksassa ja Euroopassa juutalaisvastaisuuden pään nouseminen olla aktuellia ja mahdollista?
Uskomatonta ja pelottavaa. Historia toistaa itseään?
Mehiläistie on kuitenkin kaikeksi onneksi pitkälti taidemaailman halki kiemurteleva, ehdottomasti avartava, tietoa lisäävä ja sitä etsimään houkutteleva sekä ihmismielen syntyjä syviä historiallista aikaansa vasten peilaten luotaava paketti. Mielikuvitusrikkaasti ja korkealentoisesti kirjailija käsittelee mm. myös paranormaaleja ja ESP-ilmiöitä kuin myös kehon astraalisen olemuksen Tritokosmoksen, henkisyyden universumin ulottuvuuksia. Aihepiiri oli jossain kohtaa elämää sen verran kiehtova, että asian tiimoilta on tullut luennoillakin istuttua. Kerronta kietoutuu kuitenkin pitkälti Joseph Beuysin (1931-1986) ympärille; hänestä lisätietoa saat klikkaamalla nimeä.
- Taide on ennen kaikkea ihmiskunnan muisti. Se ulottuu kauemmas kuin tietämyksemme ihmisen menneisyydetä. Luolapiirrokset, arkeologisissa kaivauksissa esiiin putkahtelevat veistokset. Mutta se on muutakin.
Jokainen kuva, oli kyseessä valokuva tai maalaus, sisältää palasen tekijänsä sisintä. Ihminen ei voi luoda purkamatta siihen alitajuntaansa.
Kamera on mekaaninen kone, joka valottaa filmin, mutta kuvan tarkentava, rajaava ja aiheen valitseva ihminen on luova prosessi, Katsoessamme valokuvaa vuosikymmenten takaa... tai freskoa vuosituhannen takaa, näemme paitsi palan historiaa, myös vilauksen tekijänsä sieluun. Tämä on varmastikin selvää. Jokainen taideteos on ikkuna menneeseen. Jokainen taideteos on ikkuna ihmisen ajatuksiin...
Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan, kuinka pätevästi tuo koskee myös kirjallisuutta,
itse kirjoittamista, omaa kirjoittamistani? Luodessamme mitä tahansa tekstiä, teemme sen menneisyyteemme nojautuen ja ilman muuta pannen peliin alitajuntamme, sisäisen minämme. Etenkin, kun se joskus herättää aamuyöstä pakottaen tarttumaan kynään tai muuten ja pulppuaa vallattomana kuin Imatran koski parhaina päivinään. Koen sen tulevan luonnostaan, vastaansanomattomana tarpeena kirjoittaa, ajattelematta ja itsekritiikittä sekä peilaavan ominta sisintäni, aidoimmillaan, paljaana...
Mitä työaikaisiin verbaalisiin tehtäviin tulee, alitajunnan osuus oli tietty ratkaisukeskeistä, vaihtoehtojen etsintää, mekaanista oikolukua ja stilisointia.
Vanha sanonta: Jos ei sauna, viina ja terva auta saa kirjassa päivitetyn vaihtoehtoismuodon: mihin huopa, hunaja ja lehtikulta...
Kännö osaa asiansa ja on pohjatyönsä perusteellisesti tehnyt.
Kirjailjan taituruus korostuu erityisesti vastenmielisten ja brutaalien asioiden kuten sadismin "neutraalissa" ja silti intensiivisessä kuvaamisessa ja tämä,
jos mikä, on delikaatti herkkyyttä ja hyvää silmää vaativa laji.
Mehiläistie makaa vahvalla perustuksella, joka ei petä. Elävää, mielikuvitusrikasta - osin pökerryttävää - ja valmiinoloista esikoistekstiä. Heikki Kännössä meillä on varteenotettava, rajoja rikkova kirjailija, jonka jatkotuotantoa kannattaa pitää visusti silmällä.
- Kuinka selittää taidetta kuolleelle jänikselle. "Selitän kuolleelle jänikselle,
koska ei huvita selittää ihmisille." Aina joskus tuo tuntuu järkeenkäyvältä ja tutulta ...
- Ihmisen tulee säilyttää yhteys alapuolisiin; eläimiin, kasveihin ja luontoon, sekä yläpuolisiin; enkeleihin ja henkiin. John Beuys
Mehilaistiellä on vaelleltu myös blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,
Jokken kirjanurkka ja Kirja Vieköön!
Yllä olevasta Beuysin tokaisusta voidaan syystä olla montaa mieltä, mutta jäniksen jäljillä näin kulturellisti ja nykymiljöössään konkreettisesti:
loikki:
keskiviikko 13. helmikuuta 2019
Håkan Nesser: "Café Intrigo/Intrigo" - ex Libris...
"Café Intrigo", Håkan Nesser, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2019, 549 s., suomentanut Aleksi Milonoff.
"Ruotsalainen Håkan Nesser (s.1950) on yksi pohjoismaisen rikoskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Barbarotti- ja
Van Veeteren -sarjoistaan. Café Intrigoon perustuen on tehty kolme elokuvaa: Dear Agnes, Death of an Author ja Samaria. Pääosissa nähdään Ben Kingsley ja Gemma Chan. Elokuvat tulevat kansainväliseen levitykseen vuosina 2018-2020." (Lievelehti)
Copyright Tomas Whitehouse
"Mies kuulee radion konserttiyleisön joukosta kadonneen vaimonsa yskäisyn ja lähtee tämän jäljille. Naisen puhelin soi keskellä yötä: soittaja on hänen kuolleeksi luultu poikapuolensa. Kaksi lapsuudenystävää ryhtyy kirjeenvaihtoon tavoitteenaan päästää päiviltä huonosti käyttäytyvä läheinen. Mies palaa vuosien jälkeen koulupaikkakunnalleen ja saa yllättäen tehtäväkseen aikoinaan kadonneen luokkatoverinsa kohtalon selvittämisen." (Takakansi)
Vuonna 2013 otsikoin ensimmäisen postaukseni kirjailijasta näin:
Håkan Nesser, ehdotonta eliittiä. Muut postatut: Yksinäiset,
Pikku Burman teurastajatar, Carmine Streetin sokeat, Taivas Lontoon yllä sekä Elävät ja kuolleet Winsdorfissa. Tämä litania puhuu omaa selkeää kieltään. Kun tässä salajuonten kahvilassa kaiken muun hyvän lisäksi punotaan keljuuksia kirjailijoiden, kirjoittajien, kääntäjien ja kustantajien porukassa,
niin aihepiirihän on mitä läheisin ja mieluisin, eikä lukujäljen tason laadusta jää pienintäkään epävarmuuden häivettä leijumaan ilmaan.
Café Intrigo on kuvitteellinen kahvila Keymerstraatilla kuvitteellisen Maardamin keskustassa. Kirja sisältää luvut: Esipuhe, Tom, Rein, Rakas Agnes, Samarian käärmeenkukka ja Kaikki tiedot tapauksesta. Nesserin teos pursuaa limittäin ja kronologisesti lukuisia tarinanaiheita ja -poikasia, täyteen ladattuja persoonallisuuksia ja relevantteja, meitä kaikkia ihmisiksi itseämme kutsuvia koskettavia keveitä sipaisuja vs. syvälle viiltäviä teemoja; sitä, mitä elämäksi kutsutaan. Runsaan sisällön vuoksi pitäydyn muutamin sitaatein välittämään Nesserin kanssamme jakamia heittoja ja aatoksia; nesserismejä:
- Jos tekee yksinäisyydestä ystävän, kukaan ei koskaan hylkää.
- Meillä on tarve katsoa kirkkaaseen peruutuspeiliin, kun tulevaisuus muuttuu yhä sumeammaksi.
- Miksi elämässä tuntui toisinaan siltä, että aika tihentyi, täyttyi merkityksellä ja sisällöllä, ja toisinaan siltä että aika harventui ja laimentui? Hidastui?
- Elämä ei kulje avaran aukion poikki.
- Sekunnit, päivät, vuodet? Ajattelen taas kierrellessäni vedessä ja katsellessani ympäröivää metsää. Elämän taustapeilissä niillä ei ollut mitään eroa. Ei ehkä tulevaisuuden kaukoputkessakaan.
- Rakkaus on ikuista, vain kohteet vaihtuvat.
- Pulma, joka ei ratkea pitkällä lenkillä koiran kanssa, kannattaa jättää ratkaisemattomaksi.
Kirjailija pohtii ja pyörittelee kysymyksiä kuten: kuinka elää syyllisyyden kanssa? Kuinka syvälle arkeen sen juuret kaivautuvatkaan? Voiko puhjenneen paikata;
ja jos niin millä reunaehdoilla? Onko siis sovituksen armahdus olemassa?
Hän etsii vastausta kysymykseen mitä me oikeastaan tiedämme?
Entä minkälainen sija on kostolla, onko se - kuten väitetään - suloinen?
Nesserin kerronta ja verbaliikka on entistä tukuisampaa ja vahvempaa.
Hän kuvaa taidokkain sanankääntein esim. Judithin tunnetiloja ja mietteitä. Juonenkuljetus on tasapainoisen rauhallista, erityisellä ja omalla rytmiikallaan luontevasti etenevää. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, jottei välillä tiedä itkeä vai nauraa: hellän lempeää kuin vieno pumpulinpehmeä kesätuuli vs. säväyttävää saatiiria kuin äkisti paukahtaen iskevä salama. Loppuratkaisujen kutkuttavien kiemuroiden suhteen Nesser vetäisee älykkään näppärästi vähintäinkin lukijaansa horjauttaen maton tämän jalkojen alta, - ilahduttavaa.
Håkan Nesser, ehdotonta eliittiä!
Kaiken ylläolevan tuo ulottuvillemme Aleksi Milonoffin ykkösluokan suomennos.
- Kun me jonain päivänä emme enää ymmärrä elämäämme, meidän on silti jatkettava kuin olisimme kirja tai elokuva. Muita keinoja ei ole...
- Voihan kaikkien ajanvirtojen rinnakkainen läsnäolo:
maanantai 11. helmikuuta 2019
Itä-Hämeestä heipparallaa...
Lauantain ja sunnuntain eestaas-ajot n. 800 km loskan lentäessä onnellisesti ohitettu. Koti jäi sievään muovitettuun pakettin, ja mökillä ovat nyt tavarat (kirjapinoineen) paikoillaan. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Reporankana oli nautinnollista köllötellä puusaunan lauteilla tulen ääniä kuunnellen, katsella nuorta koivikkoa ja taivaanrantaa. Tämä toistasataa vuotta vanha hirsitalo on interiööriltään ja miljööltään kerrassaan hurmaava ja kodikas. Jo heti sisään astuessani koin syvää rauhaa. Rakennus, jolla on sielu ja tarina toivotti tervetulleeksi.
Nukuttiin loppurutistuksen jäljiltä kuin kaksi vanhaa tukkia, mutta viiden pintaan jysähti komiasti. Uusi, ennenkuulematon ääni hipihiljaisuuden keskellä sai pomppaamaan pystyyn kuin aropupu. Massiiviset kattolumet mätkähtelivät ulkokuistin yli alas. Meni autonsiirroksi ja luonnon voimain ihailuksi.
Joten: täällä köllötellään tyytyväisinä kuin oravat pesässä ja nautitaan luonnon rauhasta ja kauneudesta. Huomisessa vilahtelemme kylille muonatäydennykseen, ja se on sitten taatusti siinä koko ohjelma joksikin aikaa, - mahtavaa!!
Mainiota alkanutta viikkoa:)
Hyvillä mielin & hymyssä suin:
perjantai 8. helmikuuta 2019
Resilienssiä kehiin...
Tuo tänä päivänä yleisesti ottaenkin entistä tärkeämpi kyky, joka ei nyt ihan orastavalla tasolla ollut aiemminkaan, on ottaa kehittynyt pitkin voimakkain kulauksin. Seikka, mikä on tämän revohkan plussapuolelle laskettavissa.
Tässä pakkauslaatikko- ja muovitussirkuksessa on hajonnut paitsi kaikkea pikkusälää - ja printteri, suureksi onneksi vasta juuri sen jälkeen, kun olimme saaneet allekirjoitusta vaativat prujut tulostettua - myös aiemmin ilman trabelia toiminut menopeli, jonka vuosihuolto sujui normaalisti. Se varsinainen vika,
joka vain vaivaiset 74.000 km mittarissa haittasi/esti ajamisen, osoittautui vaihdelaatikoksi. Pakko tässä hässäkässä oli vaihdattaa, suolaiseen 7 000:n hintaan!! Ei koske köyhää, mutta kaksi viikkoa ilman autoa tässä kohtaa
- ihan kiva....
H-hetki eli startti mökille on ajoitettu la-su akselille, Millä ajellaan on vielä tällä hetkellä suuri kysymysmerkki: luultavasti saamme korjaamolta vaihdon ajaksi auton alle. Jos ei, niin Amigo on ystävällisesti luvannut omansa siksi aikaa käyttöömme:)
Suurta helpotusta asiointiin, kun emme keskustassa asu, toi Esikoisen Kumppanin keskiviikkoinen chauffööriinä toimiminen, jotta päästiin apteekkiin etc. Lämmin kiitoksemme!
Joten näissä mietteissä elämme jännittäviä päiviä ja työntäyteisiä aikoja,
mutta malliin tästäkin mennään ja kokemusta rikkaampana ulos tullaan.
Voipi olla, että alkuviikosta ovat vallalla ns. loivemmat liikkeet kuunnellen halkojen tuhinaa saunassa, katsellen ympäröiviä puhtaan valkoisia hankia, ihaillessa luontoa kaikkinensa ja kuunnelleen vanhojen yli satavuotiaiden hirsien tarinointia ja uinaillen.
Mitä mainiointa kevään odotusta teille kaikille teille blogikavereilleni, kohta kurkistelevat nämä pienet auringot ja mustarastaan huilu kaniisti soi!
- Uni paikkaa huolten repaleisen verkon... Shakespeare.
Huhuilemisiin: