Valoisaa & valloittavaa vappua...

 

Kevät ehti jo antaa esimakua itsestään sitruunaperhosten iloisesti liihotellessa, mutta tavan mukaan ehti se pikkuruinen takatalvi harmaine keleineen ja pohjoistuulineen muistuttamaan totuudesta. Aurinko ja valo palasivat kuitenkin luoden toiveikkuutta ja odotusta. Hevoskastanjan kertomaa:

                

        Kevättä              

Heräävässä aamussa

mustarastaiden huilut.

Avautuvat silmut

sanattomina,

lupauksia täynnä.

- Liisa Anttila

 

Hurmaavaa ja huumaavaa! Piakkoin ollaan jo tässä suloisessa vaiheessa,

jolloin kesän kaikkeus ja kukkeus ovat vielä edessä:

 

 

Maailmassani on hymyä;

pieniä iloisia viestintuoja lintuja ja perhosia.

En saa niitä kiinni,

mutta ne näyttäytyvät niin usein,

että jaksan kulkea kevyesti eteenpäin.

- runotalo.fi 

 

Jottei makiaa mahan täyeltä, niin ehtihän se suruvaipankin siipi ennakoiden hipaista ohimoa, mutta eipä anneta elämän idean, fokuksen painua varjojen alle, sen sijaan pysyköön mielessä ainutkertaisen seikkailumme tavoite:

Seikkailen elämässäni.

Olen purjehtija, olen tutkija.

Uteliaana suunnistan eteenpäin,

joka päivä löydän jotain uutta.

- runotalo.fi

Näissä mietteissä  mukavaa ja hilpeää vappua, omanoloista kevään juhlaa ja odottavin askelin kohti kesän edessä olevaa vehreyttä, valoa ja lämpöä, sen koko täyteyttä!

Uteliaana purjeet nostaa:

Ulla-Maija Forsberg; "Stadin slangin etymologinen sanakirja" - ex Libris...

 

"Stadin slangin etymologinen sanakirja", Ulla-Maija Forsberg, Gaudeamus, 2021, 287 s.

"Ulla-Maija Forsberg  (s.1960) on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on viimeksi toiminut Kotimaisten kielten keskuksen johtajana 2016–2021. Forsberg on syntyperäinen stadilainen." (Kustantaja)

                                                      ©Veikko Somerpuro

"Jalkaan pläägät, stiflat vai aborkat? Kurkusta alas knubbi, šiiva vai napanderi? Stadin slangi on kiehtova sekoitus kaupungissa 1900-luvun alkupuolella eläneiden ihmisten puheenpartta sekä musiikin ja elokuvien haavemaailmaa. Sanoille löytyy historiaa ruotsista, venäjästä, saksasta, italiasta ja suomesta. Joskus sanojen alkuperän selvittäminen vaatii syvällistä tietoa slangin syntyvaiheista, stadilaisesta nuorisokulttuurista ja Helsingin historiasta.

Stadin slangin etymologinen sanakirja on ensimmäinen kokonaisvaltainen kartoitus slangisanojen alkuperästä. Teos sisältää noin 2600 eri hakusanaa rinnakkaismuotoineen ja johdoksineen. Hakusanoja valittaessa on keskitytty

ns. vanhaan Stadin slangiin, 1890-luvulta 1960-luvulle. Uudemmista sanoista mukana on vain tavallisimpia ja puhekielen sanoja, joita ei ole aikaisemmassa etymologisessa kirjallisuudessa selitetty." (Takakansi)

 

 

Näin paljasjalkaisen stadilaisena ja slangin voimakkaan esiinmarssin nuorison puhekieleksi kokeneena, sitä käyttäneenä ja siihen ihastuneena aihe on aina kiinnostanut: aiemmin postatut  Sloboa stadissa - stadin slangin etymologiaa (2016) ja Skrivaa snygisti  (2020) riemastuttivat, joten uteliain mielin tartuin tähän Forsbergin perinpohjaiselta ja asiapitoiselta vaikuttavaan teokseen, 

jonka luvut ovat: Sanakirjan käyttäjälle, Sanakirjaosa, Lyhenteiden ja merkkien selitykset, Lähteitä ja Kirjoittaja.

 

Enkä pettynyt, vaan kyllähän lukiessa vyöryi voimakas nostalgian aalto hyökyen ylitseni johtaen mielen dongarit jalassa bamlaamiseen jengin kanssa ja naureskelemaan vanhempien kauhistukselle "suomen kirjakielen raiskuuta" kohtaan vaativin kehotuksin: "Puhu kunnolla!!".  No, aika aikaans' kutakin,

sillä kyllähän YO-papereissa äikänkielessä ällä komeili ja kielten parissa vierähti työvuosina tovi jos toinenkin.

Teos on erittäin selkeästi laadittu ja helppohakuinen, ilmiöitä ja syntymekanismeja taustoittava sekä kiinnostavasti sanojen muotoutumista slangiksi valaiseva. Mainio teos kaikille slangia bamlaaville ja sen finessejä bonjaaville!

Mutta avot, nyt alkavat vappubailut lähestyä, joten pidemmittä plörinöittä: 

se on skruudaamiset ja fledat, kotsat ynnä kledjut kondikseen, arskakin skriinaa,  bailut ja baana kutsuvat, heila kainaloon ja pidetään huolta siitä, jottei  blaskata eikä skitsoilla eikä mennä ulalle saati kastailla musuja vaan fillaroidaan tai hypitään vaikka barbia.

 

Skutsissa puolestaan  dallailla ja fogeleita tsiigailla aikoo:

Anna Ekberg ja Thomas Rydahl: "Merenneidon kuolema/Mordet på en havfrue" - ex Libris...

 

"Merenneidon kuolema", Anna Ekberg ja Thomas Rydahl, Minerva Kustannus Oy, 2021, 470 s., suomentanut Katarina Luoma.

"Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takana on kaksi tanskalaista bestseller-dekkaristia Anders Ronnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Ekbergiltä on aikaisemmin julkaistu dekkarit Salattu nainen, Uskottu nainen ja

Kadotettu nainen.

 

                                                          ©Bjarke Johansen

Thomas Rydahl on Kööpenhaminassa asuva kirjailija. Häneltä on aiemmin ilmestynyt dekkaritrilogia Erakko, Paossa ja Myrskyn silmään. 

                                                               ©Ninna Flor 

 

"Se näyttää ihan merenneidolta!” Väkijoukosta kuuluva pienen pojan huudahdus saa nuoren Mollyn astumaan lähemmäs. Häntä kohtaa kamala näky. 

Kanaalin törkyisestä vedestä nostettu prostituoitu on hänen sisarensa.

Brutaalisti murhattua naista kauhistelevassa väkijoukossa Molly huomaa tutun nuoren miehen, kirjailijaksi kutsutun Hans Christian Andersenin. Molly on useasti nähnyt tämän vierailevan sisarensa luona. Myös iltana jona sisar katosi.

Todistajalausunnon perusteella Andersenista tulee murhan pääepäilty. 

Hänen on nopeasti otettava kohtalonsa omiin käsiinsä ja löydettävä oikea murhaaja välttääkseen pyövelin kirveen.

Köyhyyden, tautien, kaaoksen ja poliittisten juonittelujen riivaamassa Kööpenhaminassa tämän murhan syy osoittautuu erityisen makaaberiksi.

Kun murhaajan henkilöllisyys lopulta selviää, Andersenia kielletään rangaistuksen uhalla paljastamasta mieltä kuohuttavasta tapauksesta mitään.

Kirjailija päättää kuitenkin kertoa tarinan omalla tavallaan. Hän kastaa kynänsä mustepulloon ja raapustaa otsikon Pieni merenneito, ja loppu on historiaa." (Takakansi)

- Mies ei ole normaali. Normaali mies repii vaateet hänen yltään. Normaali mies tuuppii häntä ympäriinsä. - Normaali mies on liian väsynyt juopunut ja kiihottunut edes nähdäkseen hänet tai tietääkseen, että hänen nimensä on Anna ja hänellä on kuusivuotias tytär, pikku-Marie, josta tytön täti  huolehtii viereisessä huoneessa. Normaali mies ei ajattele häntä kuin pehmeänä vakona.

Kappas ihmettä mikä äkkinäinen alku, sillä tämä asiakas onkin epänormaali: jonkinlainen kirjailija, ei rikas ei köyhä, huoliteltu ja hyväntuoksuinen, istuu penkillä leikkaamaassa siluettikuvia Annasta... Mies on Andersen.

Siis H.C.Andersen, kirjailija ja runoilija, tuttujen lapsuuden satujemme isä. Kukapa meistä ei olisi ainakin salaa pyyhkinyt kyyneleitään kuunnellessaan iltasaduksi luettua Pientä tulitikkutyttöä ?  Tätini ja minä ainakin keitimme hiirille pesuvettä molemmat.  Joten mistä kumman yhtälöstä mahtaa olla kysymys??

 

Teos on kokonaisuudessaan uskomaton runsaudensarvi historioineen, köyhyyden ja tautien Kööpenhaminan ja toisaalta linnan asukkaiden, kuninkaallisten ja silmäätekevien, upseerijuhlien naamiaishuveineen, 

joissa tapahtuu kummia. 

Kuka on puolestaan mystinen Madame Krieger nuuhkaistavine huiveineen, enkelinhenkäyksineen. Entäpä laivaston upseeri,  joka  anatomian ja kirurgian professori Horowitzin luennolle ilmoittautuessaan referenssinä kertoo,

että merellä  olemme oman onnemme nojassa. Murtuneiden luiden ja irti repeytyneiden raajojen kanssa ja  mainitsee  vaikutuksen tehdäkseen purjehtineensa itse prinssi Frederikin kanssa?

Mitä mystistä piilee salaperäisen kirjainyhdistelmän  AVK takana? 

Tämän kaiken keskellä murhaajaa sitkeästi vainukoiran lailla jäljittävät kolmen päivän armonajan ennen lopullista noutajaa saanut Hans Christian ja tarmonpesä Molly, mitättömyys Odensesta.

 

Toiminnallinen osuus onkin vauhdikasta, suorasanaista ja hyvin etenevää luettavaa. Mutta teoksella on toinenkin, vastapainottava, herkkä ja tunnetiloja luotaileva, koskettava puolensa:

-  Pieni käsi. Hänen omassaan. Hans Christian säpsähtää hereille. Tyttö katsoo häntä suurilla silmillään. Lapsen tuska, sen hän tuntee, hän ei ole koskaan päässyt irti omastaan. Häntä auttoivat lapsena ainoastaan tarinat, katoaminen toiseen maailmaan. Ei ollut väliä, oliko tarina julma vai ihana. Jos se oli julma, oli helpotus palata todellisuuteen, jos se oli kaunis ja ihana, hän saattoi keksiä lisää, sepittää tuskan pois.

- Marie? Hans Christian sanoo. Tyttö katsoo häntä. Tuntee olonsa yhä hieman turvattomaksi hänen kanssaan. Tahdotko kuulla tarinan kynttilästä? 

- Hän ei ole oikeastaan koskaan kertonut tarinoita lapsille. lapset ovat niin yksinkertaisia, he eivät ymmärrä sanojen viuhuvia ääniä ja monia merkityksiä, 

he eivät käsitä rakkauden lukuisia sävyjä. Marie kuitenkin nyökkää arasti.

Kukapa ei rakastaisi hyvää tarinaa? Kaunis kynttilä on rakastunut.... 

 

Tästä kerrassaan villistä ideasta  voimalla kolmen miehen yhdeksi ja ainoaksi dekkariksi luontevan oloisesti rakennetusta taidonnäytteestä olisi voinut helposti kuvitella syntyvän melkoisen sekametelikeiton vailla päätä ja häntää, mutta toisin käy. Kaleidoskooppimaisen värikirjavat palaset loksahtelevat yksi kerrallaan paikoilleen muodostaen yhtenäisen kuvion, kerronnallisen jatkumon, josta kuoriutuu rubensmaisen runsas, mutta hallittu ja värikäs, nopeakäänteinen  sekä tervetulleen aikamatkailun tarjonnut dekkari

 -  Hänen mielensä ei vain keksi tarinoita, jotka vaikuttavat todellisilta, vaan saavat myös todellisuuden vaikuttamaan tarinalta. Ikään kuin sadoittain sulkakyniä olisi sidottu suoraan hänen sielunkuviinsa ja jokainen hetki tuottaisi uusia tarinoita, jotka pannaan Kööpenhaminan kokoiseen kirjastoon, kyllä, kaikki talot ovat kuin kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly, jossa on kirjoja täynnä draamaa ja komediaa.

Arvailujen varaan jää, mitä itse Hans Christian Andersen olisi päähenkilöydestään tuumaillut...  Merenneidon kuolema oli tässä erikoisessa tapauksessa myös Pienen merenneidon syntymä - tai v.v...

(PS. Vahvennoksia klikkaamalla löydät tavan mukaan halutessasi lisätietoa ko. asiasta:)

Koskaan ennen vastaantulematon ja lukematon idea, jonka toteutus räväkästä startista, omista alkuyskähtelyistäni ja -epäilyksistäni huolimatta toimi verrattomasti. Elämä on mainioita yllätyksiä täynnä, kun asettaa ennakkolulottomusprillit sirosti nenällensä. Summa summarum:  kaikkien kyseisten neljän intresantin herran seurassa sulkakynien kutituksessa

varauksitta viihtyi:

Anna-Mari Kaskinen, Minna L. Immonen: "Ihmeiden aikaan" - ex Libris...

 

"Ihmeiden aikaan", Anna-Mari Kaskinen, Minna L. Immonen, Kirjapaja, 2021,

 46 s. 

 

"Anna-Mari Kaskinen on monipuolinen kirjailija, runoilija ja lauluntekijä.

 Minna L. Immonen on kuvataiteilija, joka tunnetaan etenkin korteistaan ja kalentereistaan. Kaskinen ja Immonen ovat julkaisseet yhdessä monia teoksia, mm. Tähtihetkiä (2020) ja Ota vastaan aurinko (2020). 

Eräs viisas on todennut, että on kaksi tapaa elää: joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä. Anna-Mari Kaskisen uudet runot ja Minna L. Immosen herkät akvarellit kannustavat pysähtymään arjen pienten ihmeiden äärelle. Tarkkanäköiset havainnot ja kauniit tuokiokuvat saavat lukijankin iloitsemaan elämän ainutlaatuisista hetkistä.
Ihmeiden aikaan on runolahja, joka hivelee silmiä ja lämmittää sydäntä. Sen pariin haluaa palata yhä uudestaan. " (Kirjapaja)

 

 

Anna-Mari Kaskinen on useasti ollut elämänmyötäsillä ja höyhenenkevyillä, oivaltavilla runoillaan mainio ilon ja oivalluksen tuoja sekä viihdyttäjä kuten: Kauneimmat haukkuni  (2020) ja Vanhuus on kaunista  (2021) eikä tämä Immosen hurmaavin ja ilmavin kuvin varustettu kevään ja elämän ylistys ja riemulaulu tee siitä poikkeusta:

 

Ihmettä et tee.

Se syntyy, kun on aika.

Valmista tilaa.

Kun katsot perhosen toukkaa,

aavistatko jo siivet?

 

 

Kevään ihme on jo vauhdilla alkanut: leskenlehdet ja vuokot sekä krookukset ja lumililjat kukkivat väriläiskinä muuten vielä ruskeanharmailla penkoilla ja penkeissä. Ruoho alkaa hiljalleen vihertyä, kyyhkyt ovat kujertaneet jo jonkin aikaa ja mustarastaan huilu soi kauniisti aamun valjetessa ja illan hämärtyessä yöksi. Västäräkkipari saapui äskettäin viikon edellisvuosia aikataulustaan edelle keikuttelemaan keimailevasti pyrstöjään ja tsirpittelemään pihamaallamme.

 

 

Tapasin sinut.

Epävarmuuden maassa

olet ihmeeni.

Mikään ei muuttunutkaan,

ja kaikki on nyt toisin.

Paljon on vettä virrannut yhteisessä joessamme, on koski kuohunut ja ollut tyynesti soljuvaa menoa, on ollut ukkosmyrskyä ja poutaa.  Kuluneen reilun bunkkerivuoden aikana mikään oleellinen ei ole muuttunut, mutta silti kaikki

on nyt toisin: tiiviimpänä, avoimempana ja yhteisenä, tuplattuna selviytymisen riemuna sekä puolitettuna, suurena ikävänä takaisin perhekunnan jäsenten läheisyyteen ja yhteyteen, jonka toteutuminen jo häämöttää onnellista kyllä horisontissa.. 

Jos matka onkin ollut suurta kasvamista ja  ihmettä, niin sitä tulee olemaan myös kylläkin mitä suurimmassa määrin tämä - joskaan ei vielä se lopullinen - 

perhekunnan fyysisen yhteenpalaamisen odotettu  määränpää....

Ihmettä jos etsit,

se löytämättä jää.

Ihmettä on matka,

ei vain määränpää.

Ihmettä jos etsit,

se on täällä jo,

valonsäde, varjo.

tuuli, aurinko.

 

 

Ensimmäiset perhoset ennustavat wanhan viisauden mukaan kesän kulkua ja luonnetta. Onni oli osanamme sillä ensihavaintona kaksi kaunista, kevyen riemukkaasti liihottelevaa sitruunaperhosta, jotka vanhan sanonnan mukaan tietävät  parasta mahdollista, hauskaa, hyvää ja aurinkoista kesää, jollaista toivon myös kaikille teille lukijoilleni!

Lyhyesti ja ytimekkäästi: viehko ja oleellisen oivaltava  teos, joka sopii myös hyvin lahjaksi kevään juhlijoille:)

-  Ruohonkorren keveys, tammen rungon leveys, tuulen väre hiljainen, ihmettä on jokainen...

 

Pää ihanan iloisesti ihmeistä pyörällä:

Hanna Hauru: "Viimeinen vuosi" - ex Libris...

"Viimeinen vuosi", Hanna Hauru, Like Kustannus, 2021, 174 s. 

Kansi Tuomo Parikka.

"Hanna Hauru (s.1978) on oululainen kirjailija, jonka pienoisromaani Jääkansi (2017) huomioitiin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuudella. Häneltä on ilmestynyt neljä lyhytproosateosta ja viisi pienoisromaania." (Lievelehti)

                                                              ©Vesa Ranta

 "Pohjois-Pohjanmaa, 1950-luvun puoliväli. Ankara pakkastalvi koettelee pientä kylää ja sen laitamilla elävää kynämiestä, jonka nälkä pakottaa kerjuulle lähitienoon taloihin. Syrjään vetäytyvästä, köyhyyden koulimasta miehestä on tullut kylän silmätikku, jonka mielessä heijastelee rakkauden kaipuu ja kuva kaupungin tuuliin kadonneesta nuoruuden valitusta. Onko kirjallisen menestyksen hintana yksinäisyys vai löytääkö hän kaipaamansa?" (Takakansi) 

Hanna Hauru on uusi tuttavuus ja voihan sen solmia näin takaperoisestikin viimeisestä vuodesta lähtien, kehuttua jälkeä tuottanut kirjailija ja kirsikkana kakussa Tuomo Parikan seesteisen kutsuva kansi, joten ei kun kynämiehen matkaan syrjäkylille, nöyrtymään ja nieleksimään, kerjuulle:

-  Otan karvareuhkan päästäni ja menen nurkkaan kumartamaan. Emäntä nousee kiikkutuolista ja viittoo minut siihen istumaan. Hän laskee vauvan syliini ja kiipeää penkille, joka on kuin pitkospuu monisuisen katraan istuttavaksi.  

Emäntä kurottaa katossa roikkuvia reikäleipiä kohti harjanvarsi apunaan. 

Ottaa ensin yhden, mutta vilkaisee sitten minun hikisiä kasvojani ja ottaa alas toisenkin leivän.

- Vaikka tie talolle on entistä kauniimpi tuomineen ja syreeneineen, mielessäni soivat vain tuomion kellot. Kun kukkien kuuluisi tuoksua kuin filmitähden parfyymi, tällä tiellä ne ovat kuin kylän kulutetuimman naisen kainalot. 

 

Kirjoittaminen tuottaa muutakin kuin luomisen tuskaa soljuen kuitenkin välillä virtaavan kevätpuron lailla, mutta aina kuitenkin kyläläisten akkojen asialle lähettämien ukkojen, joiden kanssa kuppiakin kumotaan,  "peitettyjen" uteluiden ja henkisten ronkkimisten, mielen jäädyttämistä aiheuttavien, kiusaannuttamien tunnepilvien alla:

 

- Alan käydä läpi päivien työni tulosta ja liuska liuskalta olen tyytyväisempi. Pitkästä aikaa on olo kuin äiti seisoisi kirjoituspöydän vieressä, silittäisi tukkaa ja nyökyttelisi rohkaisevasti. 

-Edellisestä kirjasta on niin kauan, että Helsingissä huhutaan minun kuolleen. 

 

-  Mitä enemmän kirjan aihetta udellaan, sitä nopeammin sanat karkaavat enkä saa niistä kiinni. Kirvelevä hiki virtaa otsalta kaula-aukkoon ja mielen nyrkit nousevat puolustamaan keskeneräisen työn salaisuutta.

- Ei tukkimieskään kehuskele päivän työllä ennen kuin hänellä on näyttää muille jätkille suurimmat känsät kouristaan. Minun työssäni tikkuiset ja syyläiset kädet ovat viimeinen piste tuhansien virkkeiden jälkeen. 

 

Yksinäisyys on erakoituneella kynämiehelle tuttu toveri ja ajatukset sekä unet karkailevat maailmaan tuuliin kadonneen, kaupunkielämän vieroittaman Liisan perään, haikaillen, kaivaten ja jossitellen:

 

- Olisipa vielä ystävä vierellä puhumassa joutavia, jotka kasvaisivat syväksi keskusteluksi. Tai makaisi vain lähellä kylkeä hiuksiani haromassa - vain sen verran, ettei siinä olisi mitään likaista. Olihan minulla sellainen toveri, 

kun nuoruus oli vasta alkanut emmekä osanneet edes kuvitella olevamme joskus lähempänä hautaa kuin äidin syliä. Liisa kuitenkin valitsi mieluummin kaupungin tuoman elämän kuin minut ja maaseudun muuttumattomat päivät.

Niissä minä olisin osannut rakastaa...  

Hauru on riemastuttava sananikkari vähäeleisyydessään. Hän kirjoittaa vahvaa ja samalla haurasta tekstiä.  Korutonta, kaunista, kerronnaltaan/painoarvoltaan raskassarjalaista, mutta samalla höyhenenkevyttä ja immersoivaa kerrontaa. Lukunautinto, joka jätti viipyilevän ja ilmassa väreilevän tunnetilan oli parasta A-luokkaa ja tähän unnukkaiseen teokseen kynämiehineen ihastuin ikihyviksi.

-  Kun käyn nukkumaan, tupakan haju leijuu sisällä vielä pitkään. Se on kuin rauhallinen aamu-usva, joka ongelle lähtiessä puhaltelee kosteita suudelmia.

 

- Tuuli hipaisee selkääni kuin hamenhelma hiipii naisen nilkoissa.

 

 - Saunan jälkeen ilma lempii ihoa. 

 

Kiinnostava arvio "korpikirjailijan" taipaleesta löytyy klikkaamalla:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja:) 

Kynämiehen saappaissa lompsutteli:

Ragnar Jónasson: "Pimeys/Dimma" - ex Libris...

 "Pimeys", Ragnar Jónasson, Tammi, 2021, 238 s.,

 suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen.

 

"Ragnar Jónasson   on islantilainen rikoskirjailija ja juristi. Hänen kirjojaan on käännetty 23 kielelle ja myyty yhteensä lähes kaksi miljoonaa kappaletta. 

Hän on myös kääntänyt Agatha Christietä islanniksi ja perustenut Reykjavik Noir -kirjallisuusfestivaalin. Hän asuu Reykjavikissa vaimonsa ja tyttäriensä kanssa.

Pimeyden suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen (s.1977) on palkittu kirjailija, 

joka asuu Reykjavikissa ja Helsingissä. Hänen toinen kotikielensä on islanti." (Lievelehti)

                                                               ©Bill Waters

 

"Hulda Hermannsdóttirin pitkä ura Reykjavikin poliisissa on päättymässä ennenaikaiseen eläkkeeseen, kun nuoremmat työntävät hänet tieltään.

Hän päättää käyttää viimeiset työpäivänsä kadonneen nuoren turvapaikanhakijan tapauksen tutkimiseen. Samaan aikaan Huldan on myös päätettävä, onko olemassa rikoksia, joiden kohdalla on syytä antaa armon käydä oikeudesta.

Aika käy kuitenkin vähiin, ja kollegatkin tuntuvat vastustavan Huldan tutkimuksia. Mutta hän ei aio antaa periksi. Kerran elämässään hän on tehnyt suuren virheen, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan kuolemaansa saakka. Tällä kertaa Hulda aikoo varmistaa, että syyllinen saadaan kiinni. Maksoi mitä maksoi." (Takakansi)

Islantilaisrintamalta on pullahtanut kiitettävästi uutta dekkaristia ja taas kajahtaa sieltä jotain uutta ja mielenkiintoista Markko Tainan synkänpuhuvan kannen luodessa kutsuvan tunnelman.

Jónasson osaa ällistyttävän luontevasti kiemurrella itsensä 64-vuotiaan, eläköityvän ja lasikattoon päätänsä kuhmuille asti koko työuransa hakanneen Huldan nahkoihin aidonoloisine tuntemuksineen ja luonnehdintoineen herkkäpiirtoisesti ja lyömättä överiksi, ihailuni &  hatunnosto!

Hulda:  -  Aika oli kuin harmonikka. Toisinaan hetket puristuivat kasaan, toisinaan ne laajenivat. 

Hän tiesi, että tulisi kaipaamaan suuresti päivätyötään huolimatta lasikatosta, johon hän oli usein lyönyt päänsä, ja tunteesta, ettei hänen työpanostaan arvostettu tarpeeksi.

Yksinoloa ja yksinäisyyttä hän sen sijaan pelkäsi. Ei ollut sanottua, etteivätkö tulevaisuudennäkymät voisi kohentua. Hän ei tiennyt vielä, mihin suuntaan ystävyys retkeilyseurasta tutun miehen Péturin, kanssa johtaisi, ja ajatus tuntui hänestä sekä mieluisalla tavalla jännittävältä että epämukavalta. 

 

Elena: - Hänen nimensä oli Elena, ja hän oli oleskellut maassa neljä kuukautta. Hän oli kotoisin Venäjältä ja hakenut turvapaikkaa Islannista. 

Hulda oli vakuuttunut siitä, ettei kukaan enää muistanaut Elenaa, ehkä juuri siksi hän ei halunnut jättää asiaa sikseen. Elena oli tullut vieraaseen maahan hakemaan apua ja päätynyt kuolleena lahdenpoukamaan. Eikä siitä piitattu pätkääkään. Jos Hulda ei käyttäisi tätä viimeistä tilaisuutta ja pyrkisi selvittämään asiaa, tapaus ei milloinkaan ratkeaisi. Elena unohdettaisiin ikuisiksi ajoiksi.

Hän olisi vain nainen, joka tuli Islantiin ja kuoli.

 

Työelämänsä loppurutistuksen aikana Hulda joutuu myös polttavan moraalisen dilemman eteen, kun hetkellisessä mielenhäiriössä miehen yli ajanut nainen oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä, ettei enää yksikään lapsi päätyisi miehen käsiin. Tarkoitus saattoi pyhittää keinot, ja kuka ties kosto oli ollut oikeutettu...  

Hän tekee pidättämättäjättämispäätöksen toivoen koko jutu siirtyvän ajan kanssa hyllylle.

Muistuttaa kuitenkin tekijälle, ettei se ole suinkaan mikään synninpäästö vaikka ymmärtääkin tekijän motiivit: Sinä tulet elämään tekosi kanssa. Mutta ei parantaisi asiaa, että sinut pantaisiin telkien taakse ja poikasi jäisi yksin.... 

Oikein vai väärin??

Kerronta on selkeää ja luonteikkaasti etenevää ilman turhia kiihdytyksiä ja hötkyilyä sekä kieliasultaan korkealaatuista, mutta lukijan tuudittauduttua tähän rauhaisaan vaan ei pitkäpiimäiseen etenemisvauhtiin kirjailija kaataa rojauttaa lupaa kysymättä sangollinen kylmää vettä lukijansa niskaan ja tarjoilee tyynen rauhallisesti hopealautasella tyystin ennalta-arvaamattoman lopppuratkaisun, huippua! 

 

Teos on käänteisessä aikajärjestyksessä ilmestyvän Hulda-sarjan avaus. 

Toinen eli Saari  ilmestyy iloksemme syksyllä 2021 päätösosan ollessa nimeltään Sumu.

-  Raivo iskee kuin riivattu. Se vääntää mutkalle raajat ja nivelet, se sytyttää silmiin roihun. Jón Vídalín.

Huldan seurassa  pimeydessä on vaeltanut myös Kirjaluotsi , minkälaisin aatoksin selviää klikkamalla:)

Positiivisesti ällikällä lyötynä:

Merete Mazzarella:" Syksystä syksyyn/Från höst till höst" - ex Libris...

"Syksystä syksyyn". Merete Mazzarella, Tammi, 2021, 336 s., suomentanut

Raija Rintamäki. Päällys Fredrik Bäck

"Merete Mazzarella  ( s.1945) on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, jonka ajan ilmiöihin pureutuvat teokset ovat herättäneet poikkeuksetta vilkkaan keskustelun. Kirjallisesta tuotannostaan hän on saanut useita palkintoja." (Lievelehti)

                                                            ©Karoliina Ek

"Merete Mazzarellan päiväkirjamainen teos ulottuu vuoden 2019 syksystä seuraavan vuoden syksyyn, ja ajanjaksoon mahtuu monia mullistuksia. Ilmastomuutoksen kiihdyttämät maastopalot katkaisevat lyhyeen vierailun australialaisten ystävien luokse, ja koronavirusrajoitukset pakottavat kirjailijan peruuttamaan 75-vuotisjuhlansa. Vanhenemisen ja luopumisen tunteet nousevat pintaan eikä oma kirjailijantyökään enää tuota entisenlaista iloa.

Onnellinen parisuhde ja lukuisat ystävyyssuhteet kuitenkin kantavat.  Filosofipuolison kanssa on hyvä miettiä maailman menoa. Ikääntymistä ja elämän haurautta koskevine mietteineen teos on syvästi ihimillinen ja koskettava." (Takakansi)

Oma kirjallinen tuttavuuteni Mazzarellan kanssa alkoi kertaheitolla kulkiessani hänen kanssa Juhlista kotiin v. 1993 ja siitä pitäen ovat tiemme aika ajoin risteilleet pitkän taipaleen mittaan hyvissä merkeissä. Siispä oli silkka ilo hypätä kulkemaan kirjailijan matkassa syksystä syksyyn ja peilaamaan omia ajatuksiani.

-  Ajan kulusta, vanhenemisesta ja katoavaisuudesta olen kirjoittanut jo kaksikymmentä vuotta, ensi kertaa teoksessa "Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta" (2000, suomennos 2001). Suomenruotsalaisen esseistin Hans Ruinin tekstiä, josta kirjan nimi on peräisin, kelpaa siteerata yhä uudestaan:  

"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme edessämme rivin päiviä, jotka tuntuvat loppumattomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä.

Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan.

- Eivät asiat elämässäkään ole toisin, Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohitetulta. Rajattomat lupaukset tulevista vuosista putoavat kuin tyhjät norkot, jotka eivät koskaan ole tehneet hedelmää.

Oma kotini on ihan hyvä ja mieluinen. Mutta se - koti - on minulle myös mielentila ja kirjoittaessani olen aina kotona ja voin hyvin. Oma parisuhde on kuluneena vuonna tihentynyt ja syventynyt sekä löytänyt useita uusia uomia.

Kuten Mazzarellakin mainitsee: hyvällä keskustelukumppanuudella on ollut ja on suuri merkitys elämän vuoristoradalla. Sivuhuomiona aika on kummallista kylläkin, tuntunut kuluvan yhä kiihtyvällä vauhdilla, eikä suinkaan seisahtuneen: vähän tapahtumia, vähan käsiteltävää aivoille?

 

Myös yhteiset muistot ovat osoittautuneet yllättävänkin runsaaksi aarrearkuksi, josta on spontaanisti kaivettu esiin herkkupaloja ja naurettu makeasti niin hauskoille sattumuksille ja jaetuille kokemuksille kuin huimille mahalaskuillekin kiitollisina elämälle, jota on täydesti ja rohkeasti eletty...

 

- Me juttelemme keskenämme, varsinkin kun kävelemme ulkona. Mistä?  

Vaikea sanoa. me keskustelemme. Vaikkapa siitä, voiko sanoa, että kirja on kyllä hyvä mutta en pidä siitä. Voi, minä sanon. Kirjallisuudentutkijana olen lukenut paljon sellaista, minkä kirjallista arvoa en kiistä  mutta mistä en silti pidä. Ei voi, sanoo L.  Olemme eri mieltä monesta asiasta, mutta se ei tee keskustelustamme vähemmän hauskaa. 

- Meille on tärkeää voida puhua mistä tahansa, niin pienistä kuin suuristakin asioista. Ratkaisevaa on tunne, ettei toinen arvostele sen takia, ettei minulla ole kyllin painavaa sanottavaa.   

 

- Onhan jonkun täytynyt tutkia, mitä kaunis ympäristö merkitsee terveydelle ja viihtymiselle? Vai onko se aihe, jota ei pysty tutkimaan? Meillä on kaikki oikein hyvin, kunhan voimme olla ajattelematta tulevaisuutta. Emme vain voi, kukaan ei voi. Muistan jälleen äitinäni, joka saattoi viimeisinä elinkuukautenaan tehdä suunnitelmia mutta huomasikin sitten äkisti:"Ai niin, ei"....

Luonto on osoittanu eheyttävän ja terapeuttisen taikavoimansa jälleen kerran kuluneen korona-aikana. Tulevaisuus elää edelleen sydämissämme kuin talviunilla köllivä karhu, mutta kuinka tuttua onkaan, kun hetkeksi rajoitteet unohtaen on hihkaissut loistoidean jollekin tapaamiselle/tapahtumalle silmät ilosta ja hymystä loistaen ja samantien alistuneesti samentuen: Ai niin, -  tilannekomiikkaa kerrakseen... 

 

Mazzarella on ikätoveri ja kuten hän toteaa: on vissi ero 70:n ja 75:n vuoden välillä. Omakohtaisesti ero, joka ei tee surulliseksi, mutta joka ja jonka jälkeinen aika koskettavat herkemmin. Teos ei suinkaan ole kohdennettu vain meille jo kokemuslisiä kartuttaneille, vaan se pitää sisällään  tarttumapintaa  ja ajankohtaisuutta tarjoavaa tekstiä ilman ikäsidonnaisuuksia: näin arvioi lukemaansa (klik) Arja/Kulttuuri kukoistaa blogissa:)

 

Tästä arviosta tuli näemmä yhtä polveileva ja hajanainen kuin on ollut kuluva reilu vuosikin, mutta Mazzarellan, ihmisen, jonka kanssa mielellään lähtisi kahville, kuten seminaarin harjoittelukoulun vahtimestari häntä kuvaa, teos on hyvä ja armollinen peili kaikelle tälle, joten kiitos hyvä Lukijani, jos jaksoit ja päädyit näille viimeriveille asti;)

Mazzarellan äidin viisain sanoin:  Kun jonakin kauniina päivänä kaikki ei enää olekaan hyvin, pitää muistaa että joskus on ollut...

Pidetäänpä tiukasti mielessä:

Jukka Pakkanen: "Tule syyskuu! Helsinki - Bergamo 2020" - ex Libris...

  "Tule syyskuu! Helsinki - Bergamo 2020", Jukka Pakkanen, Aviador Kustannus, 2021, 117 s.

"Jukka Pakkasen   (s.1942) uutuusteos on tekijänsä 17. romaani. Lisäksi hän on julkaissut kahdeksan novellikokoelmaa sekä omaelämänkerran, näytelmiä ja kuunnelmia." (Takakansi)

 

                                                                 ©Lehtikuva
 

"Pandemia riehuu Italiassa. Suomalainen toimittaja Johan kantaa huolta vanhasta ystävästään, johon hän ei ole ollut yhteydessä aikoihin. Gianni kertoo vastauskirjeessään heidän yhteisen ystävänsä kuolleen. Surumielisissä, elämän syviä kysymyksiä pohtivissa kirjeissään ystävykset palaavat yhteisiin muistoihin: jalkapallo-otteluihin ja hienoihin keskusteluihin Bergamon illassa kauan sitten.

Johan haaveilee tulevaisuuteen sijoittuvasta romaanista, kirjoittaakin sitä katkelmittain. Leskeksi jääneenä hän potee yksinäisyyttä, ja hänelle riittää yksinkertainen liikunta ja kirjoittaminen sekä minimimäärä ihmiskontakteja." (Takakansi)

 

 

 

Tähän teokseen tarttumiseen oli kaksi hyvää syytä: aiemmat Pakkasen parissa vietetyt kiinnostavat hetket:  Helsingin tuulia, Stadin valoja (2016) ja 

Ystäväni Martin (2020) sekä vinkeä yhteensattuma Bergamosta ja kirjeystävästä. Minulla oli sellainen, alunperin Tätini ja Äitini Suomessakin vieraillut ystävä parisenkymmentä vuotta, Italo nimeltään alkaen siitä, kun englanninkieli taipui teksteiksi lukiossa ja päättyen yli 20. vuoden jälkeen hänen kuolemaansa. Bergamon kauneutta tuli ihailtua tämän perehtyneen oppaan johdolla 1969 ajetulla Euroopan turneella...

 

-  Syntyneet aine ja aika, Aurinko ja Maa, kehittynyt elämän kirja.

Kädellinen nisäkäs kesyttänyt tulen, luonut jumalat, alkanut laulaa ja kirjoittaa, valloittanut maan ja veden. 

    Muuan virus saanut tilaisuutensa.

 

 

Kuten Pakkanen toteaa: ne muistot... Ne, joita kukaan ei ota meiltä pois, kantavat ja ovat osoittautuneet ensiarvoisen tärkeäksi, aarrearkuksi kuluneen runsaan vuoden aikana, uusia mainittavia kun ei juuri ole syntynyt tallennettaviksi...

Joten annetaan romaaninsa luomistuskissa kamppailevalle Johanille ja lukkitutkimustensa parissa ahertavalle Giannille, kirjeystäville suun- eli kynänvuoro:

-  Toisinaan suggeroin itseni valveen ja unen hauraalle rajalle, mielessäni alkaa soida syysunelmia. Niin ehkä tapahtuu aikanaan olemattomuuden lähestyessä.

Ajauduinpa pitkälle omissa asioissani. Tällaisen aikana mieli herkistyy muistamaan, antautumaan jollekin mikä on ollut kätkettynä.

Oletko huomannut saman itsessäsi? Ikään kuin puhdistut sellaisesta mistä on tullut elämisen rutiinia, samanlaisina toisiaan seuraavia hetkiä joissa ikään kuin olet vain osallisena. Nyt elät niitä kuin lapsi elää, uusina ja puhtaina.

 

-   Oletko tullut ajatelleeksi ajan suhteellisuutta, sitä miten menneisyytensä mieltää. Ajattelen omia ikävuosiani kymmenestä kahteenkymmeneen. 

Murrosikä. Ensimmäinen tyttösuhde. Ylioppilaaksi tulo. Sotaväki. 

Opiskelun aloittaminen. Täyteläisempää kuin puoli vuosisataa sen jälkeen. Muistan hetkiä kun olin kymmenvuotias. En muista mitä tein toissapäivänä.

Oma menneisyys on arvokkainta mitä ihmisellä on, se on vain hänen. 

Vain hän voi kulkea siellä, ja viimeisellä hetkellä saada sen takaisin.

 

-  Nyt vaikeina aikoina muistin kuori ratkeilee ja päästää lävitseen nuoruuden ja lapsuuden hetkiä, mieli terapoi itseään.

-   Luin äsken lehdestä, että pandemian toinen aalto saattaa jäädä tulematta. Miten hyvänsä, kesän myötä Suomi avautuu.

Kevään aikana kävimme itsessämme, kohtasimme jonkun jonka olimme unohtaneet. Odotamme, että hän saisi vielä uuden mahdollisuuden.

Ajan mittaan kaipaamme kevään kuukausia. mennyttä ei saa takaisin. 

Muistot jäävät, kannattelevat vaikean yli. 

 

 

Musiikki on kulkenut myötä elämänkulussa oikeastaan aina. Sitä valitessa ja kuunnellessa unohtuvat useasti nykyhetki- ja todellisuus sen viedessä sävelten taikavoiman siivin omaan maailmaansa ja kulloiseenkin elonvaiheeseen iloineen, riemuineen, suruineen ja menetyksineen, kuitenkin aina lämmittäen ja eheyttäen.

-  Musiikki herättää eloon kadonneita hetkiä, vie maailmaan joka on totta koska muistan sen. 

 

Pakkasen pintaa syvemmälle ulottuva tyyli pureutuu sisimpään kaikessa eleettömyydessään uskottavalla ja rauhoittavalla kerronnallaan. 

Myönteinen, elämän virrassa uiva, harkittu teksti  tavoitti vaivatta lukijansa ja puhutteli. Myönteisestä lukukokemuksesta kuin myös teoksen esiinhoukuttelemista lämpimistä muistoista  kirjailijalle lämmin kiitokseni!

 

-  On sammuva Aurinko ja häviävä Maa, loppuva aika ja koittava olemattomuus. Oli elämän kirja, olivat ihmisen unet..... 

 

Oletettavasti näin, vaan juuri  tällä hetkellä minulle riittää vallan hyvin:

-  pitää mieli tyynenä, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Uteliaisuudesta elämää ja maailmaa kohtaan en luovu. Siinä opastavat lapset...

 

Jämpti on näin:

Pääsiäisaikaa ja kevään lumoa...

väreilee ilmassa...

 

Kevät lumen sulattaa,
auringossa sulaa maa.
Talven valta raukeaa,
lehtisilmut aukeaa.

Linnut saapuu Pohjoiseen,
maahan vielä hiljaiseen.
– Juha Parkkinen

 

Suloisia suklaateja, makeita mämmejä, parasta pashaa, herttaisia herkkuja ja myötäistä mieltä, sillä nyt vietetään pyhäaikaa, ja siinä jos missä on tenhoa ja taikaa.

                       

Parahultaista pääsiäistä: