Petina Gappah: "Muistojen kirja / The Book of Memory" - ex Libris...

"Muistojen kirja", Petina Gappah, Kustannusosakeyhtiö Tammi Keltainen kirjasto, 2017, 307 s., suomentanut Tero Valkonen.

Petina Gappah  (s.1971) on zimbabwelainen kirjailija, jolla on oikeustieteen tutkinnot  Cambridgesta sekä Grazin ja Zombabwen yliopistoista.
Hänen esikoisteoksensa novellikokoelma  Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (suom. 2009) sai Guardianin esikoiskirjailijapalkinnon. (Takakansi)

"Memory on syrjitty albiino joka istuu Hararen pahamaineisen vankilan sellissä ja odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Häntä syytetään valkoisen kasvatti-isänsä murhasta. Hän kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle lehtinaiselle, jonka vaikutusvalta saattaisi auttaa tuomion kumoamisessa. Vahvatunnelmaisessa tekstissä tuoksuvat niin trooppiset kukat kuin vankilan vessasangotkin. Gappah näyttää, mikä on politiikan vaikutus yksilön elämään. Kuinka paljon muistin varaan voi rakentaa, ja entä jos muistot paljastuvatkin valheellisiksi?" (Lievelehti)

Huima hyppy Zimbabween, uusi kirjailijatuttavuus, vankilaselli, albinismi, rasismi,  noituutta ja mustaa magiaa,  homoseksuaalisuutta, shonaa ja muita paikallismurteita. Kieliä, joiden sanojen kirjainjonot aiheuttavat jo sinänsä tankkaamista ja jäävät ääneen lausumatta. Umgulumgulun (taivaan jumalan pyhättö)! Yhteiskunnallisia oloja, poliittista kuohuntaa ja kolonialismia.
Rakkautta & murhaa unohtamatta. Rypäys sekalaisia kutittavia elementtejä,
jotka Gappah annostelee lukijalleen kriittisen suunlämpöisesti.
Teos on tapahtumapaikkojen mukaan jaettu selkeään kolmeen osaan: Mharapara Street nro 1468,  Summer Madness ja Chikurubi.

Nimet:  - Mai Princessiä kutsuttiin myös nimellä MaimaTwins, koska hän oli synnyttänyt kahdet kaksoset Princessin ja Prettyn. Sitten poika Progressin, sitten tyttö Promisen ja sitten kaksoispojat Providencen ja Privilegen. - Ehkäpä hän synnytti Prudencen, Praisen ja Promotionin. Ehkä hän sai Prevaricationin tai Predestinationin. - Hän oli kaikkien aikojen raskaimpana oleva nainen.

Lloydin talo:  -  Summer Madness kohosi yksin pienen kukkulan laella, ja kun katsoin ulos yöhön, näin ainoastaan laakson pimeän sekä naapurien kaukaiset valot, jotka kimaltelivat kuin tulikärpäset etäisessä metsässä. 
Mufakosen yössä sai kuunnella yhdyntöjä, kuorsaamista, ulvovia koiria, pimeässä yössä onneaan koettavia varkaita ja lapsia, jotka matkivat zvinyau-tansseja koko kadun valaisevan korkean lampun alla...

Harare:  - Kaupunkia kierrellessään voi todeta, että se on suunniteltu pitämään suora auringonpaiste pois valkoihoisten kasvoilta. He lähtevät aamulla pohjoisen esikaupungeista keskustaan töihin, jolloin aurinko on heidän takanaan, ja kun he illalla palaavat, aurinko paistaa heihin taas takaa. Pohjoisten esikaupunkien kaduilla kasvaa jakarandoja ja liekkipuita, joiden varjot vilvoittavat. 
Köyhien asuinalueella aurinko sen sijaan porottaa kaiken aikaa kasvoille.
Siellä ei myöskään ole puiden reunustamia katuja tai viileää ruohoa jalkojen alla, ainoastaan pölyisten katujen kovaa kuumuutta....

Tämä teos erilaisuudessaan oli iloa lukea: Gappahin kerronta on luonteikasta ja sisältäpäin kumpuavaa, eikä lukija voi olla hyppäämättä kyytiin matkalle Zimbabween Memoryn vanavedessä.  Lisäarvoa kirjalle loi se, että se innosti hakemaan runsaasti lisätietoa (aukeaa klikkaamalla lihavoidut sanat)  mm. Zimbabwesta, shonasta ja zvinyau-tanssista. Lisämausteena, silmänilona ja  lukukokemuksen kuorruttajana toimi Eevaliina Rusasen tyylikäs ja värikylläinen kansi!

Memory/Mnemosyne: - Jos pääsen täältä koskaan pois, heittelen paratiisilintuja maailman katolta... 

Zendaya, kiitos:

Arthus Schnitzler: "Myöhästynyt maine / Später Ruhm" - ex Libris...

"Myöhästynyt maine", Arthur Schnitzler, Faros-kustannus Oy, 2017, 143 s., suomentanut Raija Nylander.

Arthur Schnitzler  (1862-1931) oli itävaltalainen kirjailija ja ammatiltaan lääkäri. Hän työskenteli lääkärinä, mutta toimi samalla kirjailjana ja julkaisi kirjoituksia ja runoja eri lehdissä kuin myös tieteellisiä kirja-arvosteluja.

"Myöhästynyt maine on wieniläisen modernismin keskeisiin tekijöihin lukeutuneen Albert Schnitzlerin  pienoisromaani. Käsikirjoitus julkaistiin omana teoksenaan vasta vuonna 2014, mikä sai osakseen laajaa huomiota Itävallassa. Tarinan päähenkilö on virkamies Eduard Saxberger, jonka nuoruuden runoteos Vaelluksia on ehtinyt painua unholaan. Yhtäkkiä nuorten kirjailijoiden piiri nostaa tuntemattoman runoilijan esikuvakseen, ja Saxberger saa tilaisuuden kirjoittaa uudelleen, pitkä tauon jälkeen. " (Takakansi)

Schnitzlerin ja minun tieni eivät aiemmin olleet kohdanneet ja sitä suuremmalla uteliaisuudella tartuin tähän pienoisromaaniin.  Teos on pieni suuri kertomus kirjoittamisesta, luomisvoimasta ja sen hiipumisesta, arjesta ja pitkästä urasta virastotyössä, nuoruuden unelmista haihtumisineen, vanhenemisesta, elämän kulusta ja muuttuvasta maailmasta sekä sen hahmottamisen vaikeudesta. Schnitzler tarkastelee asioita luontevasti psykologisen suurennuslasin läpi, kuuluihan mm. Sigmund Freund hänen ystäväpiiriinsä.


Pieni piiri:   - ryhmä nuoria kirjailijoita, jotka pysyttelevät syrjässä suurilta valtaväyliltä. Jos kertoisin teille heidän nimensä, se ei paljon auttaisi. Heitä ei vielä tunneta. Me olemme vain taiteilijoita, pelkkiä taiteilijoita, ja hetkemme on vielä koittava...

Vanha herra:  - Se oli niin kummallista. Taiteilija, taiteilija - miltä tuo sana kuulostikaan! Yhtäkkiä hänen mieleensä nousi sekavia muistikuvia taakse jääneiltä vuosilta ja unhoon vaipuneista ihmisistä. Nimiä muistui mieleen ja kohtaloita, ja lopulta hän näki itsensä niin kuin unessa tavataan nähdä: nuorena ihmisenä. Hän näki itsensä nuorena ja nauravaisena, puhuvana, yhtenä parhaista ja ylpeimmistä niiden nuorten joukossa, jotka pysyttelivät syrjässä suurilta valtaväyliltä eivätkä halunneet muuta olla kuin taiteilijoita...


Teoksen jälkisanoissa Wilhelm Hemecker ja David Österle avaavat Myöhästyneen maineen mielenkiintoista syntyhistoriaa ja sen päätymistä kirjailijan jäämistöstä löytyineltä konekirjoitusarkeilta novelliksi. Vaikkakin näin lukijan ominaisuudessa myös myöhästyneenä sain tutustua Schnitzleriin, oli lukukokemus sitäkin palkitsevampi.  Kotvasta ei tullut vietettyä unessa, vaan tekstin tenho piti otteessaan ja Schnitzlerin kirjoittajankyvyt vakuuttivat. Teos kosketti inhimillisyydellään ja kaunistelemattomuudellaan sekä aitoudellaan.

- Pian Saxberger omaksuu halukkaasti uusien kannattajiensa, "nuoren Wienin" näkemyksen itsestään idolina ja "mestarina"; "Minä olen runoilija." Elämäänsä virkamiehenä hän ei voi pitää muuna kuin "naamiona", jonka taakse hän oli joutunut piiloutumaan kaikki ne menneet vuodet.
-  Joten hän kysyi itseltään: mitä nuoret siis olivat tehneet?...nuoret...he tulivat,
he kumarsivat...silloin vanha mies heräsi...hän heräsi unesta...olen nähnyt unta...olen viettänyt elämäni unessa...niin, tuo on hyvä, siitä hänen piti jatkaa, siitä että hän oli oikeastaan viettänyt elämänsä unessa. Mutta kuinka jatkaa?

Ja niin, tuo "Piruparka!", kuten hän epähuomiossa kuuli itseään  kutsuttavan, joutui toteamaan: Unessa vietetty elämä...

Hereillä:

Yhdessä parempi maailma...

Kaunis kiitos Katja / Kirjojen kamari  postauksestasi "Yhdessä parempi maailma" ja sen jatkopohdinnoista  "Hetki hetkeltä", jossa ojensit tulppaanin vastaanotettavaksi ja mietteitteni kirvoittamiseksi! Näissä ajatuksia herättävissä ja rakentavissa postauksissaan Katja on ydinkysymysten äärellä, niitä pureskellen ja meille moniaita ajatuksiaan heitellen. Kannattaa tutustua!

Niin kattavia ja oivaltavia olivat nuo tekstit, jotka useampaan kertaan luin ajatuksella ja huolella, ettei minulla äitinä, isoäitinä, puolisona, naisena ja ihmisenä ole niihin itse asiassa mitään lisättävää... 

Voisimme pitää mielessämme seitsemän kuolemansynnin setin:  ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo sekä välttämään niitä.  Klassiset hyveeet: käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus eivät  - vaikkakin monilta unhettuneet - ole menettäneet merkitystään pyrkiessämme kohti parempaa maailmaa. 

 Muutamia  irrallisia ajatusfragmentteja:

- antaessaan saa / huolehdi itsestäsi ja lähimmäisistäsi / luonto ja me olemme osa suurta kokonaisuutta, toinen toisistamme riippuvaisia / rakenna oma arvomaailmasi, pidä siitä kiinni ja pyri päämäärääsi kohden / kaikilla ihmisillä on oma koskematon ihmisarvonsa / ole heikompien puolella / avainsanat: kiitos ja ole hyvä sekä anna anteeksi / muista sanoa: "Minä rakastan sinua" /  halaus on nopein  ja kattavin tapa ilmaista kiintymystäsi ja sitä, että tuo toinen on sinulle rakas ja tärkeä /sinä olet yhtenä tärkeänä lenkkinä sukupolvien ketjussa, elämäsi mittaan kaikkina sen osina vuorollasi...
 

Kaiken naiiviuden uhallakin haluan uskoa ja uskon siihen, että yksittäisen ihmisen pienillä teoilla on merkitystä. Ne ovat pieniä puroja, joista voi muodostua suuri virta. Annetaan niille mahdollisuus. 

Henkilökohtaisesti  asettaisin  kaikki panokseni tässä elämän ruletissa nuorten, noiden avarakatseisten, ennakkoluulottomien, tietorikkaiden ja rohkeiden ihmisten,  tulevaisuutemme avainten kohdalle. Heillä on näkemystä ja halua toimia paremman maailman puolesta sekä ne kaksi tärkeintä ominaisuutta: usko ja toivo siinä onnistumiseen! Tähän luottaen & hyvän viikonlopun toivotuksin näin

Tuumaili:

Antoine de Saint-Exupéry: "Postilento etelään / Courrier Sud" - ex Libris...

"Postilento etelään", Antoine de Saint-Exupéry, Koala-Kustannus, 2017, 141 s., suomentanut Pertti Jokinen.

 "Ranskalainen Antoine de Saint-Exupéry (1900–1944) oli lentäjä, seikkailija ja kirjailija. Hänen kynästään on lähtöisin useita ilmailukirjallisuuden klassikoita, kuten Yölento. Tunnetuin hänen teoksistaan on Pikku prinssi. Aiemmin suomentamaton Postilento etelään täydentää vihdoin Saint-Exupéryn tuotannon. Kirja pohjautuu kirjoittajan omiin kokemuksiin postilentäjänä Saharassa, ja siinä kuvataan ilmailun pioneerien arkea. He ottivat suuria riskejä lentäessään avo-ohjaamoisilla, epäluotettavilla ja epävakailla koneilla postia melkeinpä säässä kuin säässä." (Takakansi)

Tämän Pikku Prinssin isän tunnemme kaikki. Häneltä on aiemmin suomennettu myös teokset Siipien sankarit ja Yölento Arrasiin. Saint-Exupéry, tämä tunnelman, tunnetilojen ja vastakkaisuuksien oiva kuvaaja tarjoaa meille kiehtovan ja sivumääräänsä laaja-alaisemman tarinan paitsi itse lennosta myös ihmisen elämästä: me synnymme, suoritamme oman postilentomme ja kuolemme vaipuen pikkuruiseksi siruksi, osaseksi erämaan hiekkaa.

- Ja millainen kevät! Muistat kai sen kevään Toulousen harmauden jälkeen? Se uusi ilma, joka virtasi maisemassa. Jokainen nainen sisälsi salaisuuden: aksentin, eleen, hiljaisuuden. Ja he kaikki olivat haluttavia. Ja sitten, tunnethan minut, jälleen kiire jatkamaan matkaa, etsimään yhä kauempaa sitä, mitä edustin ja mitä en ymmärtänyt, sillä minä olin kaivonetsijä, jonka vitsas värähtelee ja joka kulkee maan pinnalla kunnes löytää aarteen. 

On nuoruudenrakkaus - Geneviéve. Me kohtamme toisemme uudelleen ja haluamme paeta maailman ääriin hänen kanssaan, jättää taaksemme nykyhetken kaikkinensa. Palata unelmiimme, voimiemme päiviin  ja elää ne tosiksi. Mahdollista vai mahdotonta?

- Mutta kerropa minulle, mitä ja miksi etsin ikkunaani vasten painautuneena ystävieni, toiveitteni, muistojeni kaupungista ja miksi vaivun epätoivoon?
Miksi nyt käy ensimmäistä kertaa, etten löydä lähdettä ja tunnen olevani kaukana aarteesta? Mikä on se epämääräinen lupaus, joka on minulle annettu, mutta jota hämärään piiloutuva jumala ei pidä?   - Olen löytänyt lähteen. Muistatko sen? -  Se on Geneviéve...


Kirja on kaunis ja herkkä jopa haikeakin kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, vieraudesta,  saapumisista, lähdöistä, mutta myös siitä kauneudesta, onnesta ja ilosta, mitä voimme elämässämme kohdata. Ja tarina yksinäisistä lentotunneista. Herttainen ja lukemisen arvoinen teos; läpileikkaus itse elämästä...

Postiennolla:

Davis Baldacci: "Murtunut mies / Memory man" - ex Libris...

"Murtunut mies", David Baldacci, Gummerus Kustannus Oy, 2017, 571 s., suomentanut Antti Autio.

"David Baldacci (s. 1960)  on amerikkalainen rikoskirjailija, joka valmistui lakimieheksi ja työskenteli monta vuotta juristina Washingtonissa.
 - Baldacci on perustanut yhdessä vaimonsa kanssa säätiön, joka tekee töitä lukutaidottomuuden vähentämiseksi." ( Lievelehti)

"Amos Decker on poliisi, joka ei voi unohtaa - mitään. Nuorena hän joutui vakavaan onnettomuuteen urheilukentällä, mistä toivuttuaan hän on pystynyt muistamaan kaiken kokemansa. Erikoisesta kyvystään huolimatta Decker elää tavallista elämää, menee naimisiin ja saa lapsen. Mutta kun hän eräänä iltana palaa töistä kotiin, hän löytää perheensä surmattuna. Murha jää selvittämättä, ja täydellisestä muistista tulee Deckerille kirous. Hän heittää hyvästit työlleen ja menettää otteen elämästään." (Takakansi)

- Minulla on hyperthymesia, mikä merkitsee, etten koskaan unohda mitään. Tilanteessani ei kuitenkaan ole kyse perinteisestä muistinhallintatekniikasta, jonka avulla on mahdollista parantaa oman muistinsa suorituskykyä, esimerkiksi  opettelemalla sekoitetun korttipakan järjestys niin, että liittää kortteihin niiden muistamista edistäviä mielleyhtymiä.
 - Lisäksi aistiratani ovat ristenneet niin, että kykenen laskemaan väreissä ja näen ajan kulumisen kuvina mielessäni. Erilaiset värit saattavat tunkeutua ajatuksiiini mitä yllättävimmillä hetkillä. Ihmisiä, joilla on tällainen ominaisuus, kutsutaan synesteetikoiksi. (Synestesia)

Kiintoisaa antia on neurologinen osuus synestesioineen, hyperthymesioineen ja savant-henkilöineen. Ja  nuo meidän monimutkaiset aivomme kaikkinensa. Avautuuko niiden arvoitus, ja jos niin milloin?
Teos käsittelee kouluampumista pohtien kysymystä: Miksi kukaan haluaisi tehdä jotain tällaista? Mikä on motiivi? Mikä ajaa ihmisen tällaiseen sattumanvaraiseen räiskimiseen, joukkosurmaan ja ääritekoihin: jännityshakuisuus, kostonhalu, elämän tarpettomuuden kokemus, koettu loukkaus tai syrjimisen tunne, sairas mieli jne.? Kysymyksiä nousee runsaasti, mutta vastauksia on  vain vähän...

-  Taklauksen seurauksena hänestä oli tullut paljon aiempaa älykkäämpi,
mutta samalla hän oli menettänyt kosketuksensa siihen, mikä teki ihmisistä inhimillisiä. - Hänen tietoisuutensa oli kuin valtava valmiiksi koottu palapeli, jonka palaset tuntuivat olevan aivan sekaisin, koska hän ei ymmärtänyt niiden muodostaman kokonaisuuden toiminnasta hölkkäsen pöläystä.
Decker on menettänyt sosiaaliset taitonsa, yhteytensä arkielämän normaaliin kanssakäymiseen ja sen kiinnostavuuteen. Hän ei kykene tuntemaan sympatioita eikä antipatioita, vaan ne ovat hänelle yhdentekeviä kuten myös kanssaihmisten tunteet ja kokemukset.

Baldacci ei tarvitse kainalosauvokseen riimittelyä eikä revittelyä.
Murhat murhina, mutta lukijan silmille ei purskahtele suuremmitta suruitta sisälmyksiä eikä lauserakenteita joudu tankkaamaan. Hän on riittävässä määrin omaleimainen  kirjailija, joka tuottaa  luontevaa, fundeeraavaa ja mukanaan kuljettavaa tekstiä.  Kieliasu on pukeva. Juonenrakentelu on jäntevää ja persoonissa on riittävästi ryhtiä  ja ytyä.  Baldacci on selkeäajatuksinen ja hyväkynäinen kirjailija, joten sivumäärästään huolimatta kokonaisuus kantaa, kunnes kannet napsahtavat kiinni. Kaikki tämä luo lukemiseen oman positiivisen viretilansa.

Vanhaa tuli joskus hurjassa nuoruudessa vallattua, mutta nyttemmin: 
- Tietoisuuttani asuttaa elinikäinen talonvaltaaja - joka olen minä itse... 

Ja hyvä niin:

Wanhojen tanssit...

tanssittiin perjantaina 170 parin, kauniiden neitosten ja komeiden herrojen voimin sekä suuren soittokunnan tahdittamana täydelle katsomolle.

Illan ohjelmassa oli paitsi näyttävä sisääntulo Erkki Melartinin iki-ihanan Prinsessa Ruususen häämärssin tahdissa: Avaustanssi, Tango, Fireman's dance, Kehruuvalssi, Jiffy Mixer, Seems like, Salty Dog rag, Krakoviak, Wienervalssi ja Loppukiitokset tanssijoiden omavalintaisena mixauksena.
Tango - ruusu hampaissa - luonnollisesti.

 Amigo Avec ja kaikki muut esiintyjät: lämmin kiitos kokemuksen jakamisesta!

Hurmaavaa:

Penkkariperformanssia HeVi-osastolla

Kaikilla päivillä on luonteensa ja kulkunsa. Eilispäivä alkoi hilpeästi: kauppareissulla lukulasit nenänpäällä keskittyneesti kauppalistan saloja tutkaillessani pölähdin keskelle iloisesti hälisevää Tikru-, Nasu- ja pupuasuista, teddyhaalareihin sonnustautunutta tyttöparvea.

Täysin spontaanisti näystä riemastuneena täräytin: "Olette te vaan upeita ja ihania! Hauskaa penkkaripäivää ja tsemppiä kirjoituksiin!"
Näillä neitokaisilla oli tilannetaju ja käytöstavat kohillaan: he muodostivat piirin ympärilleni, kumarsivat ja niiata niksauttivat ja kuorossa korrektisti loitselehtivat lausuman: "Kiitos Teille ja hyvää päivänjatkoa!"

Tätä hilpeänhauskaa tyhjästä polkaistua tapahtumaa ja ilonpitoa keskellä HeVi-osastoa seurasi paheksuvakatseisten, mykkien ruttunaamojen harmaa massa selkeästi päätään puistellen malliin: tuollakin ongelmajätemummolla on taas aamulääkkeet ottamati ja sillä viiraa vinhasti; tui-tui.

Abit kiipesivät ketterästi kuorma-autonsa lavalle, heilauttivat kättään ja ajaa hurauttivat matkoihinsa.  Minä tyttö puolestani painelin frissalle ja hapannaamat jäivät haalimaan potaattejaan.

Mikä porukoita oikein vaivaa? Elämätön elämäkö?? Yllätyshauskan kokeneena ja siitä ilahtuneena

pohtii:

Onnellista Ystävänpäivää...

Sinulle Ystäväinen,  joka tänne piipahdit!

Tahtoisin sanoa sinulle jotain kaunista, ystäväni,

Joka murehdit maailman myrskyissä,

Sinulle, joka tunnet itsesi hyljätyksi, unohdetuksi.

Katso elämää valoisin silmin vaikka se tuntuisi vaikealta.

Lähde joskus aikaisin aamulenkille, kun aurinko ei ole vielä noussut.

Katsele taivasta, kuinka kaunis se on, kuuntele maailman ääniä, nauti luonnosta.

Silloin ehkä huomaat, ettet ole yksin. Sinulla on joku,

Jossain kaukana, mutta silti niin lähellä, joku, joka ajattelee sinua.

Älä ihmettele, jos kyynel vierähtää poskellesi,

Se on merkki siitä, että olet nähnyt ja tuntenut,

Kuinka kaunista on luonto ja sen pienet kasvit.

Ehkä huomaat, miten suuri maailma on,

Vaikka se tuntuu joskus pieneltä.

Anna ajatuksesi levätä, kuuntele sydämesi ääntä.

Silloin saatat tuntea itsesi kaivatuksi jonkun sydämessä.

Silloin voit tuntea itsesi onnelliseksi.

(Suvi Kantola)

Lämpimästi:

Joel Haahtela: "Mistä maailmat alkavat" - ex Libris...

"Mistä maailmat alkavat", Joel Haahtela, Kustannusosakeyhtiö Otava,
2017, 301 s.

Joel Haahtela (s.1972) on kirjailija ja lääkäri. Hän asuu perheineen Kirkkonummella. Mistä maailmat alkavat  on hänen kymmenes romaaninsa.

"Äitinsä kanssa kahden asuva Visa työskentelee iltaisin elokuvateatterissa paikannäyttäjänä. Elokuva Vincent van Goghista herättää Visassa vimmaisen halun maalata. Sivellin kädessään hän näkee maailman ensi kertaa. Piirutustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista. Tapion sisko Helmi on kaikkea mitä Tapio ei ole: elämäniloinen ja itsevarma.
Visa sukeltaa päistikkaa helsinkiläisiin taidepiireihin, ja hänen mukanansa lukija matkustaa viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle. Vuosikymmenien kuluessa Visan, Helmin ja Tapion kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Mutta kuinka olla uskollinen itselleen ja rakastaa..." (Lievelehti)

Viiva:   - Viiva esitti Visalle toistuvan vastalauseensa, mutta pikkuhiljaa se alkoi mukautua. Viiva oli kuitenkiin auktoriteettikammoinen eikä alistunut pakottamalla, vaan ryhtyi yhteistyöhön kunhan sitä tarpeeksi houkutteli, antoi sen totutella käteen, nauttia omasta itsestään. Silloin loppui kaikenlainen kakominen, pätkiminen ja riidanhaluisuus..... 

Mittasuhteet:  - Mutta kasvojen mittasuhteet eivät noudattaneet perustuslakia, vaan panivat vastaan ja kaartuivat kuin taivaankappaleet aika-avaruudessa: muhkea nenä keskittyi vain omaan olemassaoloonsa, silmät kutistuivat otsan kasvaessa ja korvat kiersivät planeettoina pään ympärillä. Jokaisella ruumiinosalla tuntui olevan painovoimansa.

Voihan vihveli, mikä viehko teos!  Edellä oli hauskasti aiheseen liittyvä vähäeleinen, vaan ei vähäpätöinen Lindgrenin Taiteilija Klingsor. Mukavan sattuman sanelemana oli hauska lukea nämä kaksi erityyppistä keskenään vertailuakaipaamatonta kertomusta taiteilijan sielunelämästä ja luomistuskasta. Tämä oli tervetullut ensi kädenpuristus Haahtelan kanssa, mutta sen verran luja ja lämmin, että se riitti takaamaan hänelle yhden uuden uskollisen lukijan lisää. Näin, tuon aikakauden stadin friiduna  oli myös mukava kulkea tutuilla kaduilla ja entisissä paikoissa...

-   Kun tuulenpuuska tarttuu sopivasti ihmiseen, hän seuraavassa hetkessä saattaa löytää itsensä aivan toisaalta, kuten Rikhardinkadun kirjastossa liimalta tuoksuvan taidekirjahyllykön edestä, jossa mieleen alkavat hitaasti etsautua vaikeasti muistettavat mutta ihanat nimet: Giotto di Bondone, Rembrandt Harmenszoon van Rijn ja Michelangelo di Buonarroti. Kirjoissa hehekuu ateljeiden ikkunoista tulviva valo, menneiden salien tomu ja maailman kauneus....

- Satamakadun paahtimosta leijui kahvin tuoksu. Voiko tuoksun maalata, Visa mietti mennessään. Miltä näyttäisi kahvin tuoksu ja oliko sille olemassa juuri oikeanlainen väriyhdistelmä? Ei se mahdotonta voinut olla, sillä kun Vincent maalasi kankaalle auringon, se tuntui iholla ja poltti.... Ja kun Vincent maalasi viljapellon, se tuoksui kesälle, joten miksipä ei kahvikin....

Siinä missä Klingsor oli kuvattu viileästi ulkopuolelta tarkkailijan katsein, Haahtela on päähenkilönsä Visan pään sisällä siinä määrin, että onnistuu samaan lukijansa luomistuskissaan, epäröinnissään ja etsinnöissään ajoittain kiemurtelemaan. No niin, hupsista: sorruinpas kuitenkin... Tämä on teoksen vahvaa osiota. Nais- ja rakkauskohdissa jäi  hienoisesti hiomisen varaa, niin oleellisia kuin ne kerronnassa olivatkin, sillä ne eivät istuneet saumattomasti muun tekstiin tasoon ja jäivät valjuhkoiksi. Lihaa, verta ja syvyyttä haikailin. 
Tämä on ihastuttava, koskettava ja suurella intensiteetillä luotu teos,  jossa sanataiteilija on onnistunut loistavasti.

"Taide tai kuolema." Kuinka teesi on vakuuttanut, selviää klikkaamalla mm:
 Kirja Vieköön, Kirjojen Kamari, Omppu/Reader why did I marry him,  Tuijata/Kulttuuripohdintoja ja Ullan Luetut kirjat 

- Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. 

Rehellisesti & takertumatta:

Jørn Lier Horst: "Ajokoirat / Jakthundene" - ex Libris...

"Ajokoirat", Jørn Lier Horst, Sitruuna Kustannus Oy, 2016, 371 s., suomentaneet Tiina Sjelvgran ja Aino Ahonen.

Jørn Lier Horst (s. 1970) on lunastanut paikkansa pohjoismaisten dekkarikirjailijoiden kärjessä William Wisting-dekkareillaan.
Ennen täysipäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään hän työskenteli poliisina lähes 20-vuotta. Horstin ensimmäinen dekkari julkaistiin vuonna 2004 ja hän on tähän mennessä julkaissut 10 kirjaa sarjassa, jonka päähenkilö on rikoskomisario William Wisting, hänen toimittajana työskentelevä tyttärensä Line sekä Larvikin poliisiaseman rikostutkijat. Hän on kirjoittanut myös menestyksekkäitä salapoliisiromaaneja lapsille ja nuorille, joista suomeksi on ilmestynyt CLUE-sarjan Salamanterin arvoitus, Sitruuna Kustannus 2015. (Lievelehti)

                

"Kokenut rikostutkija William Wisting pidätetään virasta ja hän joutuu itse tutkinnan kohteeksi epäiltynä todisteiden peukaloinnista. Wisting johti aikoinaan paljon huomiota herättäneen Cecilia Linden murhatutkimusta.
Nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, on paljastunut että todisteet joiden perusteella murhaaja tuomittiin, olivat väärennettyjä. Media haistaa tuoreen veren. William Wisting on jahdannut koko uransa ajan rikollisia, mutta tällä kertaa hän itse joutuu ajojahdin kohteeksi.  -  Wistingin rikostoimittajana työskentelevä tytär Line auttaa isäänsä, mutta hän saa apua myös odottamattomalta taholta. Kunnes uusi nuoren naisen katoaminen laukaisee jälleen hermoja raastavan ajojahdin." (Takakansi)

Horstin edellinen Suljettu talveksi  oli rento ja pakottetton dekkari, joka käsissä kelpasi norjalaista vuononviertä kulkea.  Ajokoirissa  tupakantumpeista ja DNA-profiilista muodostuu keskeinen elementti väitteille peukaloinnista syyttävän sormen osoittaessa tapauksen tutkinnanjohtajana toimineeseen Wistingiin. Peukaloiko todisteita joku, ja jos niin kuka?

- Pidätetty virantoimituksesta. Sanat herättivät sisäistä levottomuutta, jollaista Wisting ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tyhjät, hahmottomat ajatukset sinkoilivat päässä löytämättä kiinnekohtaa, ja hän jäi istumaan ja tuijottamaan tyhjyyteen päätösasiakirja kädessään. Aivan kuin aivot olisivat ostaneet itselleen lisäaikaa keksiäkseen miten hänen piti reagoida. Hänet valtasi omituinen epävarmuus, jonkinlainen lannistumisen varjo. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi. Häntä huimasi, hänelle tuli huono olo eikä hän kyennyt sisäistämään tapahtunutta. Sitten hän nousi seisomaan...

Horst kirjoittaa värikkäästi ja todenoloisesti, teksti on miellyttävälukuista ja mukaanstempaavaa sivujen kääntyillessä kuin itsekseen. Kirjailijan vankka poliisikokemus raamittaa jäntevästi juonenkulkua. Varmaotteinen teos.
Ota, lue & rentoudu!  Kaino toivomus kustantajalle: lisäkäännökset ovat tervetulleita!

Ajokoirien kintereillä on ollut myös: Henna/Hemulin kirjahylly.

Tätä kiihkeää ajohaukkua korvat höröllä mielikseen
kuunteli:

Mikä riemun & ilon päivä!!!

Tänä aurinkoisena, keväisenä päivänä täyttää Amigo, vanhin lapsenlapsemme kunniakkaat 18-vuotta. Tänään sai  Amigon ja Vaarin pitkäaikainen ajo-opetusprojekti kunniakkaan päätöksensä, kun inssi meni laakista läpi.

On ollut suuri ja kaikenkattava ilo ja etuoikeus voida seurata näiden rakkaiden Velikultien taipaleen etenemistä;  Isoisän ja Pojanpojan jo ennestään hyvän keskinäisen suhteen kehittymistä kaveripohjaiseksi. Se, jos mikä on lahja elämältä!

Pöytään on  kuluneina kuukausina ladottu paitsi pressokuppi poikineen, paistaa tuhistettu useampi pellillinen pannaria, kellarista noudettu mansikkahillopurkkeja ja poimittu pakastimesta jäätelölitroja.  Kaikki tuo mainiossa yhteistoimintahengessä.  Mummon sydän iloitsee ja itkee silkasta onnesta ja Mummo hyppii hip-hurraa tasajalkaa riemusta niin, että lattia tömisee....

Alla on ollut ja on tällainen musta menopeli, jolle - ilman valkoista kolmiota  - ja Amigolle tuhansia turvallisia ajokilometrejä kaikesta sydämestään


toivottaa:

Rodrigo Hasbún; "Kiintymyksiä / Los Afectos" - ex Libris...

"Kiintymyksiä", Rodrigo Hasbún, Like Kustannus Oy, 2017, 131 s., suomentanut Sari Selander.

Rodrigo Hasbún  (s. 1981) on  bolivialainen kirjailija ja Britannian PEN-palkinnon voittaja. Kiintymyksiä on hänen toinen romaaninsa. Kirja on ollut kansainvälinen sensaatio, ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeneen maahan.

"Tositapahtumiin perustuva Kiintymyksiä  kertoo kiehtovan Ertlin perheen tarinan. Toisen maailmansodan aikana natsien propagandafilmejä kuvannut Hans innostuu löytöretkeilystä ja lähtee etsimään legendaarista inkakaupunki Paititía tyttärensä Monikan kanssa. Seikkailu Amazonin viidakossa on kohtalokas, ja perhe alkaa ajautua erilleen. Romaani kuvaa riipaisevasti, miten pakkomielteisen isän ja tyttären suhde särkyy. Samalla se on nuoren naisen kasvutarina.
Monika, joka on yhtä seikkailunhaluinen kuin isänsä, liittyy vasemmistosissien joukkoon ja lopulta tappaa Che Guevaran murhaajan. Miten Monika päätyi kohtaloonsa?" (Takakansi)

Harvemmin sattuu hyppysiin bolivialaista kirjailijaa, jonka teos on lisäksi sidoksissa historiallisiin tapahtumiin, joiden juuret ovat syvällä Euroopan sydämessä. Kirjan Hans Ertl  (1908-2000) toimi Hitlerin suosikin, 
Leni Riefenstahlin  natsielokuvien kuvaajana. Hosbún  kuljettaa tarinaa lyhyinä välähdyksinä eri perheenjäsille puheenvuoron antaen, mikä toimii kokonaisuudessa hyvin. 

Perheestä:   - Me olimme hänen klaaninsa, ne jotka odottivat häntä, aiemmin Münchenissä ja viimeiset puolitoista vuotta La Pazissa. Lähteminen oli isän bravuuri, sen hän osasi parhaiten. Mutta kyllä hän hallitsi myös paluun, kuin ikuista sotaa käyvä sotilas, jonka oli välillä kerättävä voimia ennen kuin lähtisi taas.   -  Hyvä kun uskalsin katsoa äitiä. Äitiparan toiveikkuus ei kauan kestänyt ja minun kävi häntä sääliksi...  
Pakollinen klisee:  Kun menevä mies on mennyt, onko hän mennyttä miestä??

Vallankumousliikkeestä:  - Niin, muutama vuosi ennen sinne muuttoamme kansallinen vallankumousliike oli päässyt valtaan. Vaikka suurin osa bolivialaisista oli kannattanut sitä, tilanne oli kuitenkin se, että vasta siinä vaiheessa intiaaneille myönnettiin äänioikeus ja he pystyivät ostamaan maata. Nähdäkseni uudistus oli lähinnä silmänlumetta. Tarkoitan tällä sitä, että alkuperäisväestön asiat olivat edelleen aivan samalla tavalla päin helvettiä. Kurjuus oli heidän elämässään enemmän sääntö kuin poikkeus edelleen.-// Niin. tilastot olivat järkyttäviä jopa 
La Pazissa, Bolivian vauraimmassa kaupungissa. Viisikymmentäluvun puolivälissä pääkaupungissa oli alle neljäsataatuhatta asukasta ja siitä huolimatta kuusikymmentä prosenttia kaupunkilaisista ei ollut käynyt päivääkään koulua.   - Pahinta oli kuitenkin se, ettei valkoisen, pseudoaristokraattisen kreoliväestön valta-asema horjunut vähääkään ja suurin osa maahan muuttaneista saksalaisista ja juutalaisista sulautui eliittiin nopeasti.

Bolivian, tuon tuikivieraan maan  poliittisen historian vähäinen tuntemus aiheutti pieniä kompastuskiviä lukemisen sujuvalle etenemiselle, joskaan ei estettä kokonaisvaltaisen lukukokemuksen muodostumiselle. Perheen poliittisten mielipiteiden eroavuudet tuovat vihlaisevasti oman väriläiskänsä tapahtumain kulkuun. Tämä oli kaikessa erilaisuudessaan: uusi kirjailijatuttavuus, Bolivia ja sen historialliset tapahtumat sekä itse aihepiiri varsin mukava kokemus. Hasbún tartuu lempeästi ja lujasti hiukka hämmentynyttä ja haparoivaa lukijaansa kädestä kiinni kuljettaakseen hänet läpi hyvärytmisen kerrrontansa loppuriveille saakka. Tämän kirjan osaisin helposti kuvitella toimivan loistavasti myös elokuvaversiona.

- Muistista: - Ei ole totta, että muistissa kaikki pysyy tallessa. Sielläkin asiat vääristyvät ja katoavat, ja lopulta etäännymme ihmisistä, joita rakastamme eniten maailmassa....

- Aikuisuudesta:  - Miten helppoa on kadottaa kosketus toiseen??  -  Sitäkö aikuisuus tarkoitti, päätösten tekemistä ja vastuun kantamista siitä mitä teet tai jätät tekemättä? Sen hyväksymistä, ettei sinulla ollut enää perhettä, josta piti kantaa huolta, ja että vain tulevaisuudella oli merkitystä, sillä mikä oli edessä, ei takana?

Herättikö  Hasbún Marikassa/Usvankirja kiintymyksia vai kiihtymyksiä selviää klikkaamalla.


Niin, ei ole meidän peruutuspeiliin katsominen. Ajoneuvoa kuljetettaessa tätä kuitenkin

suostuu suosittelemaan: 

Juha T. Hakala: "Kohtuuden kirja. Näkökulmia ääriyhteiskuntaan" - ex Libris...

"Kohtuuden kirja. Näkökulmia ääriyhteiskuntaan", Juha T. Hakala, Talentum Pro, 2016, 219 s.

Juha T. Hakala (s. 1962) on kasvatustieteen professori ja filosofi.
Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja kasvatuksen, tutkivan ajattelun, luovuuden sekä tietotyön alueilta. Viime vuosina Hakala on ollut esillä myös yhteiskuntaa, erityisesti työelämän muutosta ja tilaa, koskevilla kannanotoillaan.
Hänen edellinen teoksensa on yliopisto-opintoihin valmentava, suosiota saanut Pääsykoeopas (Talentum). Vuonna 2012 Hakalalle myönnettiin Suomen Tietokirjailijoiden oppikirjapalkinto. (Lievelehti)

"Mikä kumma saa ihmisen hakeutumaan yhä uudestaan tilanteisiin, jossa henki on sanan varsinaisessa mielessä alituiseen hieverissä? Koskimelomaan murhanhimoisten orangutangien seurassa ja tekemään Facebook-päivityksiä Kabulista tai Mogadishusta - missä nyt milloinkin on suurin todennäköisyys päästä henkikullastaan.  - Kirjoittaja tähdentää, ettei hänellä ole mitään erityistä yliherkkyyttä yksittäisiä övereitä vastaan. Periksiantamattomuus voi kyllä tuoda väliaikaisen helpotuksen - ja tiettyyn rajaan asti se onkin piirteenä jalo, mutta ääri-ilmiönä se on taakka, jopa tuhoisa. Hakala ei ole kirjoittanut kirjaansa nyreänä tai ahdistuneena saati allapäin, vaan päinvastoin, pohtii vakavaa aihetta värikkäästi ja elämänmyönteisesti." (Takakansi)

Ja tämä asenne sävytettynä lämpimällä ymmärryksellä, tutkijan ihmettelyllä ja ripauksella silmäkulmain huumorinpilkettä heijastuu läpi laaja-alaisen tekstin lukijan eduksi. Hakalalta on turha odottaa mitään valmiiksipureskeltuja patenttiratkaisuja.  Hän ei pohdiskeluissaan sorru minkäänlaiseen ekstreemiin asenteeseen tai sormella osoitteluun, vaan ikään kuin teemasta juoheasti toiseen siirtyen heittelee ilmaan palloja ja  jutustelee muhevasti lukijalleen, jonka osaksi jää omien Hakalan herättämien  ajatuskulkujen ohella joko hyväksyvästi nyökkäillä tai rypistellä otsaansa.

Teoksen luvut on nimetty: Mistä kirjoitan, Sukkia vegaanille, Olen Pena olen addikti, Huolelliset voivat (joskus) huonosti, Selittämätön seikkailunhalu,
Reipasta kodinraivaajaa etsitään, Huijausta hinnalla millä hyvänsä,
Kas järvi syttyi palamaan, Tyytymättömyyden ylätasanteella ja Kohtuuden aika. Väliin on ripoteltu hauskasti teemaan liittyviä aforismeja: Kun Betty Ford palasi kotiin kasvoleikkauksen jälkeen, hän kysyi mieheltään presidentti Gerald Fordilta: "Gerry, rakastatko minua"" "Varmasti", Gerry vastasi, "mutta jos vaimoni saa tietää, hän tappaa minut."

Mitä tämä äärimmäisyyksiin pyrkiminen kertoo yhteiskuntamme tilasta, asenteista ja jäsenistä? Mistä tällainen reuhtominen syntyy? Onko se sisäsyntyistä vai elämän kiireisyyden tai tyhjyydeen esiin polkaisemaa vaiko mitä;  kun mikään ei tunnu miltään?  Ja jos ei tunnu, niin miksi ei tunnu?

Hakala hallitsee elävän kirjoittamisen ja sanoilla leikkimisen jalon taidon, joten teos oli kiintoisaa luettavaa tällaiselle tavalliselle tallaajallekin, jolle oma elämä on toistaiseksi tarjoillut ihan riittävästi vuoristorataa, jännitystä ja vaaratilanteita ilman, että kiksejä ja  on erityisesti tarvinnut ruveta etsimään ja harrastukseksi haalimaan...

Hakalan kysyessä kuulumisia naapurin mummolta, tämä viisas vanhus oli  myhäillyt: "Hyvin menee, kunhan ei vertaile." Juuri näin eikä tuolla asenteella iske jämppi päälle:) Reipasta kodinraivaajaa etsimään jääden ja

elon langalla nuorallatanssien:

Torgny Lindgren: "Taiteilija Klingsor / Klingsor" - ex Libris...

"Taiteilija Klingsor", Torgny Lindgren, Kustannusosakeyhtiö Tammi,  Keltainen Kirjasto, 2017, 173 s., suomentannut Liisa Ryömä.

"Torgny Lindgren (s. 1938) on Ruotsin nykykirjallisuuden persoonallisimpia ja kiinnostavimpia edustajia. Opettajaksi valmistunut Lindgren aloitti kirjailijanuransa 1960-luvun puolivälissä. Sittemmin hänen kirjojaan on käännetty yli 30 kielelle, ja niistä tunnetuimpia ovat Dorén raamattu  ja Akvaviitti. Palkittu ja rakastettu Lindgren on ollut Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991." (Takakansi).

"Mitä tapahtui maailmassa noina neljänä vuonna, joina Klingsor yritti kuvata sitä? Naapurin Larssonit tekivät konkurssin ja metsäyhtiö Mo & Domsjö otti tilan haltuunsa. Maailmansota oli käynnissä. Kaksi lehmistä sai poikimahalvauksen ja ne jouduttiin teurastamaan. Pakolaisnaisia Suomesta majoitettiin rukoushuoneeseen. Euroopan kaupunkeja pommitettiin maan tasalle.
Hänen sisarensa lähetettiin parantolaan. Hitler tappoi itsensä. Lampola sortui lumitaakan alle. Monet naapurit kääntyivät helluntailaisiksi. Heidät kastettiin uudelleen vedessä ja hengessä niin että he osasivat puhua kielillä ja kaatua takaperin vastarakennetun kappelin iltakokouksissa.
Tästä kaikesta hän ei huomannut mitään. Silloin tällöin hän käväisi keittiössä hakemassa jonkin esineen jonka piirtää tai maalata..." (Lievelehti)

Tässä meillä on Klingsor ja:

.  Lasi:  Lasi. Lasi isolla L:llä, joka könötti hiukan vinolla kuusenkannolla, joka oli niin vanha että oli kaarnan alta laho.

-  Tuoksu:  hienostunut Klingsor-tuoksu, tervan ja pikiöljyn sekoitus.

-  Väri:  Caput mortum, väreistä tärkein, värien väri,  jota varhaisimmat kirkkomaalarit valmistivat repimällä muumioita ja vainajien luita ja murskaamalla niitä huhmareessa. 

-  Tehtävä:  kuvata kuolleet esineet niin että niiden elämä tuli näkyviin. Niiden sisin. Hänen piti olla kuolleen materian airut tässä pinnallisessa elämässä. 

-  Päämäärä: Klingsorin päämäärä avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä.  

-  Ovat:  Max Doerner (1870 - 1939) ja al fresco. 


- Lukija voi  olla sitä mieltä, että kertomus taidemaalari Klingsorista etenee aivan liian hitaasti.  Juuri hitaus oli yksi tämän kirjan kutkuttavista valteista peettimäisyyden ohella. Virkistäviä vahvuuksia tapahtumavyöryillä ja juonikeräkoreilla kuormitettuihin teoksiin verrattuna. Lukijakin käpertyy rauhoittuen nauttimaan lukemastaan ajan kanssa. Lindgren tuottaa laadukasta huumorinhäiveistä ja ajateltua tekstiä, jonka kerronta etenee rauhaisasti mutta määrätietoisesti. Lindgrenin positiivisella tavalla vanhakantainen ja lämminhenkinen teos istui saumattomasti vallinneeseen lukuvireeseen ja hyvään mielentilaani:)

- On arveltu että se mikä puuttui hänen taiteestaan puuttui myös hänen elämästään. Ja päinvastoin: että se mikä puuttui hänen ihmisenä olemisestaan, hänen arkielämästään, puuttui myös hänen maalauksistaan ja piirroksistaan.  - Klingsor, joka pääsi pitkälle, mutta ei päässyt koskaan perille.

Tämä pienimuotoinen, tiukasti raameissaan pitäytyvä ja vähäeleinen vaan ei vähäpätöinen kertomus taiteilijasta nimeltä Klingsor sai tuumimaan, emmekös me jokainen ole oman elämämme taiteilijoita?
Lindgrenillä on taito sijoittaa tekstiinsä syvempiä ulottuvuuksia kätköihin rivien alle: millaisia fiksaatioita ja päähänpinttymiä kannamme mukanamme? Kuinka ne huomaamatta määrittelevät ja ohjaavat elämämme kulkua? Mitä elävässä elämässä oikeasti faktana tapahtui vs kuinka eri elämänvaiheessa muokkaamme nämä tapahtumat elämäntarinassamme siedettävään muotoon? Ja kukapa meistä koskaan pääsee perille?

- Miksi ihminen muuttuu kuoleman jälkeen mullaksi, miksei hän kristallisoidu?

Meillä laitettiin hellästi tänään chilinsiemenet no:1 vesilasiin turpoamaan ja itämään valmistautumaan. Siispä kristalleja kiillottaen ja kirkastaen tahi sormet jo istutuslootain mustaan multaan työntäen tämänaamuisen ensimmäisen, reilusti etuajassa olleen mustarastaan laulun myötä

kevätmielistä viikonloppua:

Pierre Lemaitre: "Rosie / Rosy & John" - ex Libris...

"Rosie", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2017, 179 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

Pierre Lemaitre (s. 1956),  jo kolmesti maailman parhaana rikoskirjailijana palkittu  on sitten "Näkemiin taivaassa" - teoksensa useimmille kirjallisuuden ystäville tuttu taituri ja laadun takaaja.

"Pommi toimi juuri niin kuin pitikin. Aivan suunnitelman mukaan. Haavoittuneita autetaan parhaillaan ulos. Mies livahtaa vaivihkaa paikalta. Hän ei auta ketään. Hän on pommin asentaja. Miehellä ei ole enää mitään menetettävää. 
Hänen äitinsä on vankilassa, tyttöystävä murhattu, työpaikka mennyttä. 
Tämän arvaamattoman miehen kanssa ylikomisario Camille Verhoevenin on toimittava varovaisemmin kuin koskaan. Onko hän todellinen uhka koko maan turvallisuudelle vai ainoastaan suuruudenhullu luuseri?" (Takakansi)

Sinänsä mielenkiintoisessa esipuheessaan, jossa Lemaitre avaa Dumasin arvostustaan ja kytkentöään iskien silmää lukijoilleen, kuten hän asian ilmaisee, kirjailija toteaa Rosien olleen tilaustyö. Seikka, joka heijastuu lukijalle. Eikä tämä järjestely todellisuuden kanssa ole täysosuma vaan hienoinen pettymyksen tuottaja. Toki suoranaisesta flopista ei voi Lemaitren kohdalla puhua, joten suotakoon tällainen välityökin tämän luokan kirjailijalle.


-  Poliiisipäällikkö Le Guen, falstaffmaisen lihava ja raskasaskelinen mutta terävä-älyinen mies, on antanut jutun vastavalitun tuomarin ratkaistavaksi; molemmat ovat samaa mieltä yhdestä asiasta; ylikomisario Camille Verhoeven hoitaa juttua "kunnes suunnitelmat muuttuvat". -  Odotellessaan hän määrää avukseen ylimääräistä henkilökuntaa, viitisentoista poliisia.  Louisin  -  tuon hienoon Armanin pukuun sonnustautuneen ja pientä markiisia, mutta  hitonmoisen tehokasta sellaista muistuttavan - tehtävänä on saattaa heidät tilanteen tasalle. 

-  Heti kun Camille astuu huoneeseen, he ymmärtävät, miksi heidät on kutsuttu. Hälinä hiljenee oitis. Camillella on sellainen vaikutus: hänen teatraalisen pienellä koollaan, kiiltävällä kaljullaan ja ennen kaikkea veitsenterävällä katseellaan. Teatraalista hyvinkin: vakavissa tilanteissa hän yleensä vaikenee. Yhtäkkiä kaikki ovat  aivan hiljaa,  hän odottaa vielä joitakin sekunteja. Camillen käytös on hiukan mahtopontista, mutta se ei ärsytä ketään. Täällä kaikki tuntevat hänet ja hänen menneisyytensä, sen että hänen vaimonsa kuoli, he tietävät hänen masennuksestaan, poissaolostaan ja paluustaan. Verhoeven on lähes legenda.


Henkilögalleriasta löytyy varsinainen  haaste ja nimikukkanen ääneen lausuttavaksi: ainoa todistaja Clémence Kriszewckanszki. Sopii yrittää saada kieli somasti solmuun...

Positiivinen ja iloinen uutinen oli tieto siitä, että Näkemiin taivaassa on saamassa tervetullutta jatkoa. Ylikomisario Verhoeven, tuo  varttaan mittavampi miltei legenda herättää edelleenkin sympatiaa ja liki äidillisiä tunteita, joten Lemaitre pysyy kyllä ilman muuta ja tiiviisti edelleenkin seurattavalla suosikkilistallani ja aivan sen kärkituntumassa. Auliisti myönnän, että tässä on selkeä peiliin katsomisen paikka, sillä oma odotusarvo oli varsin korkealla, seikka johon enää nykyisin pettymysten minimoimiseksi harvoin tulee sorruttua ja kompasteltua....

Minkälaisia ajatuksia Rosie  on poikinut - ruusuja vai risuja -  selviää klikkaamalla: Kaisa Reetta  ja riitta k / Kirja Vieköön! sekä Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika.

"On tapauksia (aika harvoin, se myönnettäköön) , jolloin paras tapa voittaa aikaa on vaihtaa paikkaa." Marcel Proust: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. (Etulehti)

Tämä tyttö otti ja vaihtoi kirjaa: