Mikko J. Kiviluoto: "Casa Dementeria" - ex Libris...

 

"Casa Dementeria, Rikosromaani, jossa ei ole murhaajaa. Ruumiita kylläkin.", Mikko J. Kiviluoto, Docendo, 2021, 296 s. Kansi: Jyri Alanne.

"Mikko J. Kiviluoto on Salossa asuva toimittaja, jota kiehtovat ihmiseloa alati värittävät outoudet. Casa Dementeria on hänen esikoisromaaninsa." (Lievelehti)

 

                                                           ©Jan Sundman

 

"Kun elämä kerran on syntymän jälkeen pääasiassa kuolemista, miksei ottaa väliajasta kaikkea irti? Niin totta, ajattelevat doutor Carlos, oikeasti vain

Carlos Mäkinen, ja Vilna Ägras, oikeasti Vilna Ägras, kahden huippututkinnon tehopakkaus ja kävelevä aikapommi.

Sarjayrittäjät perustavat Portugalin äärireunalle hoivakoti Casa Dementerian, paratiisin itselleen ja koko hoidon maksaville rakkaille asiakkailleen: ex-kosmopoliiteille, yhteiskunnan ehtoopuolen kellokkaille. He jos ketkä ansaitsevat parasta ennen, mutta se maksaa, ja paljon. Casa Dementeriassa sekä lääkitys että dementikot ovat parasta laatua.

Euroopan aurinkoisimmassa kolkassa Casan aamunkoita varjostaa rahapula sekä kasvava epäsuhta virallisten asiakaspaikkojen ja asiakkaiden määrässä. 

Taivasta tummentavat myös ikuinen sotesähläys, räntäsateessaan synkistelevät turhan tarkat virkamiehet sekä Casaa vaaniva hoivakotibisneksen markkinajohtaja, norjalainen Careless Seniority -ketju, geriatrian McDonalds.

Joskus yleisen hyvän takia täytyy venyttää lain kirjainta. Siinä tarvitaan apua notkean värikkäältä henkilökunnalta sekä ison rahan haistavilta paikallislurjuksilta. Carloksella voi olla geriatrian ja gerontologian taiten väärennetyt tohtoridiplomit toimistonsa seinällä, mutta varsinaisia luurankoja ei yrittäjien kaapeista löydy. Eikä Casan kellariin ole vihkiytymättömillä mitään asiaa." (Takakansi)

 

 
Sekalaisella toimijaporukalla ei ehkä ole ihan puhtaat jauhot pussissa, mutta liikeidea on eittämättä upea, toiminta ennakkoluulotonta ja yrittäjähenkeä riittää, joten mitäpä pienestä vilungista...

Teoksessa ei suinkaan pyritä vähättelemään eikä saattamaan naurunalaisiksi  kokemuslisiä jo keränneitä, ovathan he maksavia asiakkaita, vaan jos piikkiä haluaa hakea, kohdistuu se kotimaiseen vanhustenhuollon ja ns. -hoidon umpisurkeaan tilaan.

Kiviluoto tuottaa hulvatonta tekstiä, varsinaista veijaritarinaa. Kukapa ei mieluusti viettäisi maalisuoraansa auringonpaisteessa, palmujen huojunnassa ja merentuoksua nuuhkien kauniissa ympäristössä vapaasti pihalla kulkien, puutarhaa hoitaen, retkeillen ja hyvästä ruuasta juomineen sekä turvallisesta hoidosta nauttien? Kyllä kelpaisi!

Kutsuva Jyri Alanteen kansi houkuttelee matkalle etelään ja istuu Kiviluodon mustallakin huumorilla toteutettuun hervottomaan 37-lukuiseen irrotteluun. Teos huvitti, nauratti ja siitä jäi hyvän mielen hyrinä päälle. 

 

Selvyyden vuoksi: minulla, ent. Alzheimer-potilaan omaishoitajana  ei ole mitään harhaluuloja muistisairauksien haasteellisuudesta eikä liioin näistä ikälisien suomasta/mukaanaan tuomasta ropan rapistumisesta - vaikka nuppi Anoppikollegani mukaan käykin tällöin vastapainoksi rippikoulua - enkä näitä haasteita todellakaan väheksy.

 

Vuosien karttumiselle, ikääntymiselle emme voi mitään. Se on tunnetusti ainoa tapa elää vanhaksi, siispä ei aina ryppyotsaista ja umpisurkeaa kuvausta vaan tervetulleesti iloista, veijarimaista sellaista tarjoaa Kiviluoto, kiitos!

- Aurinko laskee länteen, saapuu yö ja ikuinen rauha. Casa dementeria. Meillä on ilo, ei suru. Vain parasta ennen. 

Pro Casa Dementeria:                                            

Matti Rönkä: "Surutalo" - ex Libris...

"Surutalo", Matti Rönkä, Gummerus Kustannus Oy, 2021, 287 s.

Kansi Timo Numminen.

 

"Matti Rönkä  on syntnyt 1959 Outokummussa ja asuu Helsingissä. 

Röngän kirjat ovat saaneet kiitosta kielestä, yhteiskunnallisuudesta ja huumorista, ja niitä on julkaistu parillakymmenellä kielellä.  

Surutalo on Röngän  yhdestoista romaani." (Lievelehti)

                                                           ©Liisa Valtonen

 

 

"Jukka perii  rintamiestalon ja lähtee kotiseudulle. Vuosiin sinne ei ole ollut asiaa. Perillä odottavat eri puista veistetty isoveli Timppa sekä talo ja muistot, joissa molemmissa on kosolti korjattavaa. Samalla Jukka käy läpi yhteenottoa tyttärensä kanssa. Eikö oman perheen rakenteita saa kuntoon edes arkkitehti? Samalla todistuu, että heikkous on hirmuinen voima, häpeä säilyy aina.

Surutalo on lähelle tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät. 

Se kuvaa sodan käyneen isän kasvattamia veljeksiä, puusepänverstaalla ja tanssilavalla syttyvää nuoruuden intohimoa, opiskeluvuosia 80-luvun Helsingissä ja yhden miehen myrskyä kesällä 2020." (Takakansi)

 

 

Matti Rönkä oli minulle tuttu tähän asti vain sympaattisena ja rauhallisena uutisankkurina, joten suurella mielenkiinnolla astuin sisään tähän surutaloon, vaikkakin aihe hivenen epäilytti. Näitä lapsuudentraumoja ja -solmuja kun on purettu kirjallisuudessakin vähintäänkin riittävästi, eivätkä empatian- ja sympatian tahi säälipisteiden haku liiemmälti omienkaan taustojeni vuoksi juuri intohimoja herätä. Joten katsotaanpa, pitikö Röngästä saamani mielikuva pintansa myös näin tämän aihepiirin käsittelyssä:)

Veljesmuistot: 

Jukka:  -  Isä katsoi itsekin hämmästyneenä kättään, kuin se olisi jokin irtokappale, koneen vääntövarsi...

Timppa:  - Pientä huiskimista nyt sattuu paremmissakin perheissä...

 

 

Kaikki kiitos ja kunnia rintamamiehille ja - naisille, mutta nuo sodankäyneet isät, jotka johtivat perhettään kuin kaukopartiota... Erityistä on myös väkivaltaisen käyttäytymisen periytyminen; liekö kuinka yleistä? Toivottavasti ei!

Näinhän muuten asia usein on, sillä jos saman perheen lapset muisteloihin muljahtavat, niin varsin erilaiset tarinat ja kokemukset  niistä ilmoille kertoutuvat, jo syntymäjärjestyksenkin perusteella:

”Oikeasti minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.
Se on hirmuinen voima. Se heikkous.”

Eleganttia tekstiä vaikeasta, joskin meistä useimpia(?) koskettavasta aiheesta jonka katkeamista, päättymistä johonkin sukupolveen tuntuu olevan vaikeaa saada aikaiseksi. Miksi näin?

Yhteiskuva Timpasta ja minusta. Elma oli sen ottanut, kuumana kesäpäivänä, 

50 vuotta sitten. Sunnuntai se varmaan oli, vaaralaiset käymässä, Mummo, Heikki, Elman kyydillä. 

Istuimme rappusilla vierekkäin. Timpalla oli teryleenihousut ja mokkasiinit, 

joissa nahkahapsutkin. Minulla tennarit, henkselit suorissa housuissa ja paita, jonka postimerkkikuviot muistin. Aurinko paistoi, istuimme vähän häikäistyneinä. Veljekset...

 

Summa summarum: Rönkä on kirjoittanut varmalla ja seesteisellä otteella yhden tarinan piirtäen eteemme monille lukijoille tuttuja piirteitä sisältävän lapsuus- ja nuoruuskuvan sekä kehityksen aikuiseksi mieheksi, puolisoksi ja isäksi kaikkine kipuiluineen, etsimisine ja löytämisine sekä myös onnen- ja ilonpisaroiden poimintoineen. 

Teksti on lämminhenkistä ja varmapoljentoista, herkkäpiirtoista ja haikeaakin, mutta kokonaisuus on positiivinen teos.  Surutalo, johon näin rintamamiestalossa itsekin lapsuuteni asuttuani, kannatti astua kuistia pidemmälle.

Mainio teos, jonka lukemisesta jäi yllättäen hienoinen hymy huulilla  rauhallinen tunnetila

 

Timo Nummisen kansi ja kannen sisäpuolen piirrokset ovat erittäin onnistuneet, teemaan ja Röngän tyyliin saumattomasti istuvat.

 

Surutalosta sutjakasti kohti sunnuntaita:

Ruth Hogan: "Queenie Malonen Paratiisihotelli/Queenie Malone's Paradise Hotel" - ex Libris...

"Queenie Malonen  Paratiisihotelli", Ruth Hogan, Bazar Kustannus Oy, 2021, 349 s., suomentanut Susanna Tuomi-Giddens, kannen suunnittelu Laura Noponen.

"Ruth Hogan (s. 1961)  syntyi Bedfordissa perheeseen, jonka äiti työskenteli kirjakaupassa. Ruth luki kaikki kirjat, jotka vain sai käsiinsä, ja erityisesti Muumikirjat olivat hänelle mieluisia. Hogan suoritti yliopistossa kirjallisuuden ja teatteritaiteen opinnot ja teki työuraa ensin paikallisen hallinnon parissa, 

kunnes kolmikymppisenä alkoi työskennellä osa-aikaisesti ja käyttää  lähes kaiken vapaa-aikansa kirjoitustyöhön.

 

Hogania on tituleerattu feel good -romaanien kuningattareksi, ja hänen teoksiensa käännösoikeuksia on myyty kymmeniin maihin. Aiemmin häneltä on julkaistu suomeksi romaanit Kadonneiden tavaroiden Vartija ja Lauluja variksille. Bazar julkaisee suomeksi Hoganin neljännen romaanin romaanin

Madame Burovan kuu ja tähdet huhtikuussa 2022." (Lievelehti)

 

                                                       ©Simon Weller

"Tilly  elää lapsuutensa kimmeltäviä päivä Brightonissa. Hän ajelee pyörällään, raapii rupia polvistaan ja rakastaa lorvailua Queenien Paratiisihotellissa, 

jonne on kerääntynyt sekalainen joukko oman polkunsa kulkijoita. 

Yhtäkkiä yhteydet tähän maailmaan katkeavat, kun äiti lähettää Tillyn toiselle paikkakunnalle kouluun.

Äidin kuoltua nelikymppinen Tilda palaa Brightoniin tuttujen ihmisten luokse selvittämään syitä äkkilähtöönsä. Utuiset muistikuvat alkavat hahmottua uudenlaisiksi, kun vähitellen paljastuu, että äiti olikin aivan toisenlainen nainen kuin se, jona Tilly hänet tunsi."

 

 

 

Edelliskerralla Hoganin johdolla olin vuosi sitten  Kadonneiden tavaroiden vartijana: näissä merkeissä: Nokkelaa ja kaunista, värikkäin kielikuvin varustettua luettavaa. Tämän lukijalla on hymy herkässä!

Teos on kolmiosainen pitäen sisällään luvut: Seepra, hevonen ja kraken;

Diivoja, donitseja, treffejä ja tanssahtelua sekä Totuus, koko totuus eikä mitään muuta kuin totuus. 

Nyt on luvassa kahdella aikatasolla Tilly - Tilda mielenkiintoisesti toteutettu eräänlainen kasvu- ja itsensä ymmärtämisen tarina, kipukohtien käsittely äiti-tytär -suhteessa, hyväksyminen ja kasvaminen.

 

Tilda & Elia:  - Käännyn pois mereltä ja suuntaan keskustaan kun vielä pystyn liikuttamaan kasvolihaksiani. Elia seuraa pienen matkan päässä  tarkkaavaisena ja kunnioittavana kuin henkivartija. Tiedän ettei kukaan muu näe sitä. Niin kauan kuin muistan, olen nähnyt asioita, joita muut eivät näe. Ennen se teki elämästä vaikeaa. Se jotenkin leimasi minut, teki minusta friikin. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut olemaan oma itseni vain silloin kun muut eivät näe, ja seurassa teeskentelen olevani samanlainen kuin muut. En minä niin haluaisi elää, mutta se tekee elämästä helpompaa. Ja sen ansiosta minusta on tullut vahvempi, kovapintaisempi. En minä tarvitse muiden seuraa. Riitän yksinkin.

 

Nuo mielikuvitusolennot (Tulpat), mutta lasten maailmassa ehdottoman todet ovat erikoinen ilmiö. 

Nuoremmalla sisarellani oli kaverina "Retkentyttö", jolle ajoittain katettiin lautanenkin pöytään. Tämä Retkentyttö häipyi maisemista sitten, kun siskolleni kerrottiin/vakuutettiin hänen lähteneen Amerikkaan:)

 

Äiti: -  Tuntui eläneen koko elämänsä tiukasti napitetussa ja jäykäksi tärkätyssä puvussa, joka koostui sellaisista lauseista kuin "mutta entä jos",

"vain erityistilanteisiin" ja "mitä ihmisetkin sanoisivat". Hänelle olisi voinut sopia paljon paremmin kirkkaanvärinen kesämekko, joka olisi koottu lauseista kuten "kurkota tähtiin", "Tartu hetkeen" ja "vähät seurauksista", jos hän vain olisi uskaltanut sellaista sovittaa. Äidissä saattoi olla hyvinkin sellainenkin puoli,

mutta sellaista äitiä minä en koskaan päässyt näkemään...

 

Juu: "Mitä ihmisetkin sanovat?" oli tuttuakin tutumpi painostuskeinon yritys nuorena jotain vängätessäni. Paha kyllä, se ei toiminut, sillä vähempää en olisi tuolloinkaan voinut moisesta argumentista välittää...

Queenie:  - Tajusi, millaista oli olla erilainen, ja hän hyväksyi Gracien sellaisena kuin tämä oli, aivan kuin Queenien oma äiti oli hyväksynyt Queenien. 

Itse asiassa Paratiisihotellissa äiti sopi joukkoon oikein hyvin. Kaikilla siellä oli jonkinlainen särö. Liliä vaivasivat kauheat mielialanvaihdokset ja raivonpuuskat, Marlene ystävättärineen oli kaukana eksentrisyyden rajan toisella puolella ja nykytermein Cecilyllä oli oppimisvaikeuksia. Regilläkin oli lasisilmä.

 

Feel good, hyvän mielen kirjallisuus tuntuu tulleen ajan hengestäkö (covid)  johtuen hyvin suosituksi mennen kesän aikana ja trendi näyttäisi jatkuvan. Humppahömppä, chick lit ei kuulu omiin lukugenreihini, mutta Hogan ei tuota rajaa ylitä, vaan pysyy vaivatta ja korrektisti kolmen adjektiivin trion alueella: herttainen, humoreski & hellyttävä. Ja kerran vielä: hyväntuulinen.

Hän kirjoittaa hyvälukuista, selkeää ja eloisaa tekstiä ilman otsaryppyjä. 

Susanna Tuomi-Giddingsiltä kelpo suomennus ja Laura Noposen suunnittelema värikylläinen kansi kruunaa teemaan istuen koko komeuden, rattoisan kokonaisuuden.

Kuin timantit sädehti silmät,

neito kaunoinen oli hän niin,

olkapäillään aaltoili kutrit,

musta' samettinauhalla kiin'.

Irlantilainen kansanlaulu

Tässä feel good - Paratiisihotellissa viihtyi:

"Caton opetuksia - Dicta Catonis" - ex Libris...

 

"Caton opetuksia - Dicta Catonis,  Marcus Porcius Cato/suomennos, selitykset ja jälkisanat Arto Kivimäki. Planeetta-antikvariaatit, 2020,  157 s.,

" Marcus Porcius Cato vanhempi (234-149 eaa.) , liikanimeltään Maior ja Censorius, oli antiikin roomalainen  valtiomies, kirjailija ja  reettori. Yksityiselämässään hän oli vanhan ajan roomalaisen perikuva. Tämän vuoksi myöhempien polvien roomalaiset ihailivat häntä suuresti." (Wikipedia)

 

 

"Caton opetuksia on myöhäisantiikin aikana laadittu kokoelma Cato vanhemman (243-148 eaa) nimiin laitettuja roomalaisia elämänohjeita. Runomittaan laaditut parisäkeet opastavat nuorta koululaista kunnialliseen käytökseen ja valmistavat häntä kohti aikuisuutta. Viisaudet ovat luonteeltaan maallisia ja käsittelevät asioita perhe- ja ystävyyssuhteiden vaalimisesta menestykseen, vaikutusvallan käyttöön ja toimintaan julkisessa elämässä.

Caton opetukset oli keskiajalla yksi Euroopan luetuimmista teoksista. 

Sitä käytettiin latinan alkeisoppikirjana likimain kaikissa kouluissa yli tuhannen vuoden ajan. Samalla oppilas tuli omaksuneeksi hyviksi todettuja elämänviisauksia. Alkujaan pakanalliset elämänohjeet olivat helposti sopeutettavissa keskiajan kristilliseen ympäristöön. Cato miellettiin kunnioitettavaksi ja viisaaksi pakanaksi, joka opetti välttämään paheita. Caton opetusten parisäkeissä voitiin myös nähdä vastaavuuksia Raamatun eri kohtiin." (Takakansi) 

 

Teos sisältää luvut: Johdannoksi, Saatekirja pojalle (epistula), Lyhyet ohjeet (Breves sentenciae). KIRJAT I, II, III ja IV, JÄLKISANAT ja Kirjallisuutta.

 Kirja sisältää Caton opetusten suomennoksen lisäksi sen latinankielisen alkutekstin sekä parisäkeiden selityksiä. Kirjan lopussa käsitellään vielä erikseen Caton opetusten taustaa, syntyä ja jälkivaikutusta.

 

Ei tarvitse olla latinisti eikä filosofi ollakseen kiinnostunut näistä antiikin arvokkaista herroista ja heidän ikiviisauksistaan, jotka tämänkin teoksen perusteella tuntuvat olevan, paitsi pohjana Raamatun kymmenelle käskylle, 

myös osin edelleen yhtä valideja lausahduksia elämän tienviitoiksi kuin kirjoitushetkellään. Yksi tunnetuimmista Caton lausahduksista lienee:  Ceterum censeo  Carthaginem esse delendam. Suomeksi: "Olen muuten sitä mieltä, että Karthago  on hävitettävä." 

 

Suurin osa Lyhyistä ohjeista ja kunkin kirjan teeseistä on varustettu pienillä lisäselvityksillä, jotka osaltaan avaavat sanomaa. Historian siipien havinasta muutamia satunnaisia poimintoja mahdollisiksi ajatuspohjiksi tahi tienviitoiksi kulullemme:

 

Lyhyet ohjeet:

 6. Kulje kunnollisten kanssa.

 8. Ole siisti.

13. Vahdi omaasi.

15. Vaali kotiasi.

19. Nuku riittävästi.

21. Pidä valasi.

27. Muista lukemasi.

28. Sivistä lapsiasi.

30. Suutu vain syystä.

43. Ole oikeudenmukainen.

55. Tavoittele oikeudenmukaisuutta.

 

I KIRJA

1,4.  Kavahda epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaa itsesi kanssa. Joka on itsensä kanssa eri mieltä, ei ole kenenkään kanssa samaa mieltä.

1,13  Lupaus tuo toivoa, varmana älä sitä pidä: puhetta on paljon, luotettavuutta vähän.

 

II KIRJA 

2,31a Sivistä sieluasi, älä lakkaa oppimasta, sillä ilman tietoa elämä on kuoleman kuvajainen.

III KIRJA 

3,5 Vältä velttoilua, se tekee tyhjäksi elämän, sillä kun sielu nuutuu, raukeus rapistaa ruumiin.

3,18  Lue paljon, luettuasi lue paljon lisää, ihailtava ovat runoilijoiden  laulua, vaan ei uskottava.

3,6  Laita välillä huvituksia huolien lomaan niin mielesi kestää vaikka minkälaista vaivaa.

 

IV KIRJA

4,1  Jos haluat elää onnellisena, hyljeksi rikkauksia, ne, jotka näitä haalivat, kituuttavat itarina aina.

4,15 Etsiessäsi luotettavaa kumppania älä katso, miten hän menestyy, vaan miten hän elää.

4,19  Hanki oppia, sillä kun onnetar äkkiä poistuu, oppi jää, se ei hylkää ihmistä koskaan. 

Tietyssä mielessä esim. naisten ja miesten välisestä tasa-arvon puutteesta, 

on aika auttamatta ajanut ohi, sillä näissä opastuksissa ohjeistetaan koulupoikaa, jotta he oppisivat niitä viisauksia jotka miehen tulisi sisäistää, mutta vaikka pieni sisälläni vorniva feministi nostaakin päätään,  eipä tuohon kompastuman pidä. Sanotaan, että historia toistaa itseään. Afganistan on päivänpolttava ja valitettavan hyvä esimerkki tästä...

Teos kuuluu ehdottomasti sarjaan itse luettavat, sillä tämä avaus jää pelkäksi pintaraapaisuksi. Caton sanoman kosketuspinnat ovat luonnollisesti varsin henkilökohtaisia ja kulloiseenkin elämänvaiheeseen sidottuja.

 

Tämäntyyppisellä ajattelijoiden ja filosofien tuotannolla on ikioma kunniapaikkansa kirjahyllyssäni, ja niiden pariin tulee tasaisin väliajoin palattua yhä uudelleen tankkaamaan suhteellisuudentajua ja perspektiiviä sekä mielenrauhaa, jonkin lohdullisesti pysyväisen hipaisua...

 

 Historian siipien havinasta kuiskutteli:

Jens Lapidus: "Paratiisikaupunki/Paradis City" - ex Libris...

"Paratiisikaupunki", Jens Lapidus, Like Kustannus Oy, 2021, 448 s., suomentaneet Sirje Niitepöld ja Petri Stenman.

"Jens Lapidus  (s. 1974)  on ruotsalainen dekkarikirjailija, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti etenkin kahdesta trilogiastaan. Stockholm Noir -trilogiasta on tehty niin elokuvia kuin tv-sarjakin, ja kolmesta myöhemmästä bestsellerjännäristä on luotu tv-sarja Top Dog. Tukholmalainen Lapidus on menestynyt asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa aihepiiri juontaakin juurensa juristin työhön. Uskottava kerronta Ruotsin alamaailmasta on vakuuttanut lukijat ympäri maailman: kirjoja on käännetty lähes 30 kielelle." (Lievelehti)

                                                       ©Anna-Lena Ahlström

 

 

"Tukholmalainen pikkurikollinen Emir joutuu mahdottoman valinnan eteen. 

Maan sisäministeri on siepattu alamaailman hallitsemalle, muurein erotetulle alueelle, ja viranomaiset haluavat lähettää Emirin pelastamaan ministerin. 

Toinen vaihtoehto on kävellä loppuiäksi vankilaan. Kaiken lisäksi tehtävä on hoidettava nopeasti, sillä ilman valtion tarjoamaa dialyysia Emir kuolee.

Lapiduksen riipivä tulevaisuudenkuvaus vie yhteiskunnan eriytymisen äärimmäisiin mittoihin. Murtuvatko muurit vai onko saarrettujen ihmisten kohtalo lyöty jo lukkoon?" (Takakansi) 

 

 

Aiemmat Lapidukset: VIP-huone (2014): Lapidus tuntuu solahtaneen sisään ammattitaustansa ja tekstintuottamisen pyhään yhtälöön ja on nyt kirjoittaessaan ikään kuin tanakasti kotikentällään. STHOLM DELETE   (2015):  Lapidus ei loivasti länkytä eikä joutavia jupise, vaan ammattitaustan & tekstintuottamisen taidon pyhä yhtälö koituu lukijan eduksi ja mielihyväksi. Lapiduksella on ihailtavan irtonainen, välähdyksenomainen flash- tyyli luoda tekstiä.

 

Nuo vahvuudet ovat läsnä tässä vuoteen 2025 sijoittuvassa uutukaisessakin, joten lukemisen rytmi on vaivatonta ja kerronnan kiinnostavuus sekä henkilöhahmot pitävät pintansa alusta loppuun saakka. Lisäpisteet ropisevat jälleen kerran polttavan yhteiskunnallisen, ratkaisemattoman kipupisteen käsittelystä.

Järva: -  Arthur ei ollut ainoa kollega, joka kutsui erillisaluetta vitsikkäästi Paratiisikaupungiksi. Järva oli kansankodin käänteinen ilmentymä. Toisaalta ehkä kollegat tarkoittivatkin, että se oli oikea paratiisikaupunki - rikollisille nimittäin - jossa saattoi mellastaa vapaasti ja jossa poliisi piti järjestystä huonommin kuin sijaisopettaja kasiluokalla. Tai sitten he ajattelivat, että tämä alue teki muusta Tukholmasta paratiisin. Rikolliset pidettiin poissa, ulkopuolella, lukkojen takana. Ongelma oli vain, että rähinöitsijät eivät elelleet keskenään - Järva oli suuri, erilisalueella asui paljon muitakin. Kaikki joutuivat kärsimään.

Lapiduksen teos on potentiaalista tulevaa kehitystä koskeva varoitus.  

Järva, Paratiisikaupunki, suljettu erillisalue pitäen sisällään ei länsimaisia maahanmuuttajia, työttömiä yms. on pelottava tulevaisuudenkuva meilläkin. Tanskan ghetot , jotka ovat kaupunkien alueita Tanskassa, joissa  asukkaiden tausta on erityisen etninen tai heillä on tietty sosiaalinen luokka- asema (Wikipedia) ovat todellisuutta. Suomessakin on samankaltaista alueellista ongelmien kasaumaa havaittavissa. Joskin myös ns. paremman väen suhteen on  eriytymistä tietyille asuinalueille ollut jo pitempään merkille pantavissa.

 

Emir: Lund -  näki omien kasvojensa tuijottavan peilin säröilleestä lasista: nyrkkeilijän nenä, leveä leuka, parransänki. Ennen: hänen järeät niskalihaksensa ja vakavat silmänsä olivat aina puhuneet selvää kieltään riippumatta siitä, mitä hän oli vetänyt ylleen. Sama se, miten hän sattui voimaan: hänen kanssaan ei kannattanut pelleillä. Mutta nyt hänen ihonsa oli kireä ja painunut kaulalta kahdelle pitkälle uurteelle - kuin sairaalapotilaalla, tai pakistanilaisella tai valkovenäläisellä pakolaislapsella. Ja silmät harhailivat. Kuin jollakulla, 

 joka pelkää.

 

Lapidus kirjoittaa lyhyitä lukuja hyvällä rytmiikalla ja verbaliikalla, jäntevällä sieppausdraaman juonenkuljetuksella,  sijoittaen tarinansa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin raameihin ja rakentaen henkilönsä omaleimaisiksi  persooniksi.  Niitepöldiltä  ja Stenmaninilta kelpo suomennus. Kompakti kokonaisuus, joka ylläpitää  lukijan mielenkiinnon vaivattomasti vireillä. Mielenkiintoinen ja eräänlaiseen tulevaisuuden malliin peilaava lukukokemus, joka jättää pähkinän purtavaksi!

Vuoden striimatuin biisi Ruotsissa: 

Me uskottiin tähän maahan

vähän niinku Jumalaan

annettiin putoo rukousnauhan

sulauduttiin Svedulaan.

Mut teidän kansankoti muka

siit meille turhaan blastataan

sanotte: tiedetään kuka on kuka

mut me lähdettiin sotaan.

ResistanX:"Armalite"

 

 Jotta silleen...

Abbas Kiarostami: "Matkalla tuulen kanssa" - ex Libris...

"Matkalla tuulen kanssa", Abbas Kiarostami, WSOY, 2008, 82 s., suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

"Abbas Kiarostami  (s.1940) Teheranissa. Matkalla tuulen kanssa on tunnetun iranilaisen elokuvaohjaajan  esikoisrunoelma. Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken kuten kamera kohteensa. Kuvat järjestyvät filminauhoiksi, nauhat itsellisiksi tarinoiksi. Kuvakulma kääntyy yllättävästi ja pieni arkinen tapahtuma saa uuden merkityksen. Siellä, minne katse kohdistuu, luonto on täynnä traagista komiikkaa ja suuria paradokseja.

Kiarostamin runoutta on aiemmin julkaistu suomeksi persialaisen nykyrunouden kokoelmassa  Vain ääni jää (2006)."

 

 

                                                           ©Agencia GFE/Rex
 

 

Jaakko Hämeen-Anttila, Jälkisanat: -  Tai ehkä juuri se on runosarjan perimmäinen sanoma: lineaarinen ja selväpiirteinen tapahtumien eteneminen on näennäistä. Todellisuus on itsensä ympärille kiertyvä kehä, jossa asiat ja ilmiöt toistuvat saavuttamatta mitään lopullista pysyvää tilaa. Elämä liikkuu epävarmana eteenpäin, vain kuolema pysähtyy varmasti viimeiselle pysäkille...

 

 

 

Seesteinen ja  kaunis kansi kuvaa oivasti runokoosteen luonnetta. Tämän helmen, kuten monia muitakin,  poimin blogista Kirjarikas elämäni. Esittely oli katseenvangitsevin luontokuvin somistettu, ilo silmille ja mielelle. 

Tässäpä muutamia koskettaneita ja omanoloisia lyhyitä otteita, jotka puhukoon puolestaan:

Harmaahapsiset naiset

katsovat kirsikankukkia:

Onko vanhuuteni kevät saapunut?

 

 

Punainen omena

heittää voltteja

ilmassa,

putoaa

leikkivän lapsen käteen.

Versoi,

kukoisti, kuihtui 

ja lakastui,

eikä kukaan nähnyt.

 

Kaksi paksua vihkoa,

terävä lyijykynä,

repullinen ohjeita.

Lapsi matkalla.

 

 

 

Kun oikein ajattelen,

en ymmärrä miksi

hämähäkin verkko 

on niin symmetrinen ja loistelias.

 

Kun oikein ajattelen,

en ymmärrä, miksi

äidit rakastavat lapsiaan

niin paljon.

 

Kun oikein ajattelen,

en ymmärrä, miksi

koira on niin uskollinen. 

Kun oikein ajattelen,

en ymmärrä, miksi

niiden kourissa on känsiä,

joilla on tyhjät kädet.

 

Kun oikein ajattelen,

en ymmärrä, miksi

totuus on niin kitkerä.

 

Kun oikein ajattelen,

en ymmärrä,

miksi Linnunrata

on niin kaukana.

 

Kontaktipintana kotimaiseen:

 

Juna valittaa

ja pysähtyy.

Perhonen nukkuu rautatiekiskoilla.

 

 Eeva Kilven versio: Nosta jalka kaasulta, perhonen ylittää tien....

 

Kerrassaan mukavaa, mieluisaa ja makoisaa luettavaa, lämmin kiitos 

Kirjarikas elämäni:) 

Sadepäivän ratoksi nakutteli:

Tuomas Vimma: "Koodinimi Taïga" - Ex Libris...

 

"Koodinimi Taïga", Tuomas Vimma. Gummerus Kustannus Oy, 2020, 332 s.

"Etelähelsinkiläinen Tuomas Vimma (s. 1979) asuu tällä hetkellä Brysselissä. Romaaneissaan hän on vakiinnuttanut asemansa uuden vuosituhannen kaupunkilaisuuden tulkkina. Oma kiinnostava lukunsa ovat Vimman kameleonttimaiset sankariteot kirjan taustatutkimuksissa, muun muassa vanhojen separatistien haastatteluissa ja tapahtumapaikoilla Korsikalla,

Parisissa ja Brysselissä." (Lievelehti)

 

                                                              ©Marek Sabogal

 

"Terroristi Le Renardin suomalaistytär Katariina Päivänsalo piileskelee Korsikan vuoristossa turvapaikan toivossa, mutta saa kannoilleen Ranskan presidentin lähettämän palkkatappajan.

Samaan aikaan Brysselin keväisillä kaduilla liikkuu toinen palkkatappaja, kiehtova Érinye, tehtävänään varmistaa, ettei oikeudenkäyntiä odottava Le Renard selviä hengissä takaisin Ranskaan. Onko vastassa ylivoimainen vihollinen?" (Takakansi)

 

Pseudonyymillä Tuomas Vimma kirjoittava Kusti Peltonen oli uusi tuttavuus ja teoksen valintaan vaikuttivat lausahduksen "Nomen est omen" paikkansapitävyyden tarkistusmahdollisuus sekä esittelytekstin kysymys: Riittääkö suomalaisen naisen sisu?

"Esipuheessaan" Vimma avaa dekkarin, jonka tapahtumat sijoittuvat akselille Korsika-Bryssel-Pariisi, syntyhistoriaa Korsikalla tekemänsä taustoituksen avulla, ja uteliaasti heittäydyinkin matkaan etsimään vastausta kysymyksiini.

 

Katariina, koodinimi Taïga:  -  Suomen armeijan laskuvarjojääkärikoulutuksen käyneelle Katariinalle ääni oli äärimmäisen tuttu. Se syntyi siitä, kun ase viritetään. Kuka kivikkoisessa maastossa hiipikään, ei selvästikään ollut ystävällisellä asialla. Kaksi kilahdusta, eli vähintään kaksi miestä, 

Katariina laskeskeli pitkän matematikian tuomalla itsevarmuudella ja äänettömästi ojensi kätensä asettaan kohden.

 

- Célestine Angers, l. Érinye:   -  DGSE vastasi Ranskan rajojen ulkopuolella tapahtuvasta toiminnasta, ja Service Action oli sen aseellinen siipi. Alfa-solu oli tunnettu siitä, että he hoitivat kaikista rumimmat keikat. Érinyeksi kutsuttu oli hänen arvionsa mukaan ehkä 55-vuotias, eikä ikänsä tai sukupuolensa puolesta sopinut tyypillisen Alfa-operaattorin profiiliin, joka oli 30-vuotias miespuolinen laskuvarjojääkäri.

 

Oli silkka ilo - kerrankin - lukea toiminnan naisista, jotka eivät keinoja kaihtaneet eivätkä lillukanvarsiin kompastuneet, vaan antoivat kirjaimellisesti palaa päähenkilö- ja sankarirooleissaan.

Lukija saa myös poimittavakseen ajoittaisia  verbaalisia rouheitakin humoristisia kielikukkasia, jotka kuitenkin sopivat dekkaristin keräämään kimppuun;)

 

Fulgence Lesauvage:  -  viihtyi parhaiten kentällä. viimeiset kymmenen vuotta hän oli viettänyt erilaisissa soluttautumistehtävissä ympäri Ranskaa. Mies hieraisi tuuheaa parransänkeään, joka herätti hienoista kateutta siistiksi ajeltujen konttorirottien keskuudessa. Hän tunsi olonsa ahmaksi koirapuiston pienten koirien puolella. Ei ollutkaan sattumaa, että hänen koodinimeksi oli valikoitunut Glouton - ahma.

Lesvauge ei ollut mikään herkkä mies, mutta nyt kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän hakkasi nyrkillä auton kojelautaa. Hänen uransa oli huuhtoutunut vessanpöntöstä alas. Suomalainen pikkulikka ja tämän pariisilaishoora olivat tuhonneet kaiken sen, mitä hän oli lähdes kahdessakymmenessä vuodessa saanut rakennetuksi. 

Kyllähän tuo lausahdus siis paikkansa piti, sillä tämä sisupussikaksikko ei pitsihanskat hyppysissään helmat heiluen sirosti sipsutellut, vaan rymisteli täysillä kekseliäästi ja keinoja kaihtamatta kohti päämääräänsä tuloksellisesti; upeaa!

-  Suomalainen nainen kykenee synnyttämään marraskuisessa metsässä lapsen vain kuukkeli kätilönään ja tappamaan samalla karhun lapiolla. Aamulla hän tarvittaessa leipoo tuhat karjalanpiirakkaa...

 

Teos istui tempossaan saumattomasti omiin meneillään oleviin tapahtumarikkaisiin, vikkeliin ja toimeliaisiin viikkoihin, joissa nyt on käsillä jahtimiesten muonitukseksi jauhelihapihvilegioonan paistopäivä, joten hip-hurraa!! Vimman vauhdissa luontevasti

 

mukana roikkui:

Anne B. Ragde: "Talon tytär/Dotteren" - ex Libris...

"Talon tytär", Anne B. Ragde, Tammi 2021, 295 s., suomentanut 

Katriina Huttunen.

Anne B. Ragden   (s.1957)  herkullisen osuva huumori ja humaani ote ovat ihastuttaneet lukijoita jo yli 20 maassa. Tuottelias Ragde on kirjoittanut lastenkirjoja, romaaneja, dekkareita ja novellikokoelmia. Neshovin sikatilasta kertovalla Berliininpoppelit sarjallaan hän on valloittanut myös suomalaislukijoiden sydämet. Kirjojen pohjalta on tehty Suomessakin nähty elämänmakuinen tv-sarja. (Lievelehti)                                           

                                                

                                                      ©Catherine Dillner Hagen

"Neshovin tilan perillinen Torunn on etsinyt itseään kauan, kulkenut väärästä ratkaisusta toiseen. Mutta nyt hän saa hoitaakseen sekä sukutilan että rakastetun sedän hautaustoimiston. Työtä on enemmän kuin ehtii tehdä, ja lisäksi on kohdattava hankala äiti, seksikäs pappi ja muutamia yllättäviä porsaita.

Berliininpoppelit  -sarjan päättää kertomus naisesta, joka on paennut koko elämänsä mutta uskaltaa lopulta ottaa paikkansa perheessään ja seistä omilla jaloillaan. (Takakansi)

 

Paluu Neshoviin tuntui kotoiselta sitten edellisen postauksen Perintötila (2017): Kirjailija kuvaa elävästi arkisia sattumuksia, yhteentörmäyksiä ja ristiriitoja kuin myös elämän valoisia tähtihetkiä lähentymisineen ja ilonkyyneleineen. Uteliaasti siis lukumatkaan katsomaan, kuinka Ragde sitoo mainion sarjansa paketiksi.

 

Torunnin toimenkuva sikafarmarina ja hautaustoimiston omistajana sekä siperianhusky Annan onnellisena omistajana on eittämättä kiehtova ja poikkeava yhdistelmä.

Tormod: hymyili itsekseen todetessaan, miten usein hän vaipui omiin ajatuksiinsa. Siellä hän viihtyi parhaiten. Ajatukset olivat ihmeellisiä ja erilaisia. Ensimmäinen sivusi kevyesti ja vapaasti toista ja liikkui Torunnista ja Torista ja Margidosta pakastimiin ja siihen, miten iloinen hän oli ollessaan täällä, 

kun kukaan ei moittinut eikä häirinnyt häntä.

 

Torunn:  - Hän ei ollut ymmärtänyt silloin kun hän saapui tilalle yksin ensimmäistä kertaa ottaakseen sen haltuunsa. Ei silloin kun hän kiinnitti ulko-oveen kultin, jossa oli hänen nimensä. Ei silloin kun hän nukkui täällä ensimmäisen yön.

Silloin hän oli ollut täynnä vain toiveikasta odotusta. Hänen vaistonsa oli sanonut hänelle, että hän oli tehnyt jotakin oikein.

Mutta nyt hän ymmärsi, tuona  satunnaisena keskiviikkoiltapäivänä,

kun pakastepizza suli työpöydällä ja uuni oli hohkannut kuumana varmaan pari tuntia. Vasta nyt hän kyykistyi ja itki Annan valkoiseen turkkiin kuin lapsi.

 

Torunn totuttelee epävarmoin askelin, mutta uteliaana tilanpitoon, vierailee säännöllisesti Tormudin luona vanhainkodissa sanomalehtiä ja  Soloja vieden,

käy vimmaista taistelua hautajaisjärjestelijänä alati repeilevin mustien sukkahousujen kanssa, pohtii innovatiivisena ja ajanhenkisenä arkkujen uusiokäyttömahdollisuuksia ja punastuu.

Hän hoitelee sujuvasti  yllätyslahjaansa, suloista kahta pikku porsasta,

selviää hyvin suurin vohvelitaikinakulhoin varustautuneena tanskalaissukulaisten invaasiosta ja kohtaa kuin nainen tilanteen, jossa Amor-veitikan nuolet sinkoilevat niin kiivaasti, että pöydän jalat natisevat.

 

Torunn: -  Juuri nyt hän ei kaivannut muuta kuin arkea, loputtoman monta samanlaista peräkkäistä päivää. Syksyn jälkeen tulisi talvi, ja hänen täytyisi ostaa lumilinko. Sekin täytyy merkitä listaan, sitten olisi joulu, jonka hän viettäisi isoisän kanssa.  Sen monimutkaisempaa elämän ei tarvinnut olla.... 

Ragde solmii somasti aiemmat irtonaiset langanpäät lineaariseksi kokonaisuudeksi, sukutarinaksi, jolla on hyvä päätös, ja hän tekee sen lämpimästi huumorinkukka kädessään elämän monivaiheisuutta ja kimuranteistakin mutkista selviämistä kunnioittaen. Katriina Huttuselta mainio käännös.

Mehevä ja rateva päätösosa sarjalle,  josta jäi ilkikurinen jälki ja hyvän mielen hyrinää.

Ihmisläheisin Tanskanterveisin:

Anders Roslund: "Levon hetki nyt lyö/Sovsågott" - ex Libris...

"Levon hetki nyt lyö", Anders Roslund, WSOY, 2021, 405 s., suomentanut Annamari Typpö.

"Anders Roslund  (s. 1961) on ruotsalainen journalisti ja kirjailija, joka tuli tunnetuksi kirjoittajakaksikko Roslund & Hellströmin toisena osapuolena. 

Roslund on työskennellyt mm. kulttuuritoimittajana, julkaissut kymmenen kirjaa ja saanut lukuisia palkintoja, myös himoitun Lasiavaimen. Hänen ja työparinsa, entisen rikollisen Börge Hellströmin, Kolme sekuntia -trilogia oli kansainvälinen menestys: osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja uskottavaa rikollismaailman kuvausta, Roslundin yksin kirjoittamat Sä kasvoit neito kaunoinen (2020) ja Levon hetki nyt lyö ovat itsenäsiä jatko-osia trilogialle." (Lievelehti) 

 

                                                           ©Emil Eiman-Roslund

 

"Mikä on pahinta mitä voi kuvitella?

Ewert Grens ei ole koskaan toipunut vaimonsa Annin ja heidän syntymättömän tyttövauvansa menetyksestä. Mutta sitten hän kohtaa hautausmaalla naisen, jonka tarina tuntuu vielä pahemmalta: naisen nelivuotias tytär joutui vuosia sitten ryöstäjien käsiin ja katosi.

Grens lähtee kauhakuormaajatyylillään selvittämään tapausta. Hän on vannonut Piet Hoffmannille, entiselle poliisin soluttautujalle ja nykyiselle ystävälleen, 

ettei koskaan enää vedä häntä mukaan tutkimuksiinsa. Mutta joskus tulee tilanne jossa mikään lupaus ei pidä." (Takakansi)

 

 

 

Hauskasti kyllä, koko lailla tarkalleen vuosi sitten tuli Roslundin seurassa hyräiltyä: Sä kasvoit neito kaunoinen  ja todettua, että Roslund ei tyhjäkäyntiä tunne eikä haahuilua harrasta. Laadukasta ja tasapainoista luettavaa, jonka parissa viihtyy ja jota lukiessa ei unihiekka silmiä kutittele:) 

 

Roslund pureutuu tässä uutukaisessaan kynsin ja hampain valtioiden rajat ylittävän pedofilian synkkiin syövereihin eikä aihepiirin kiistämättömästä laajemmasta esiintulosta ja ajankohtaisuudesta tahi sen vaikeasta kitkettävyydestä  liene kahta kysymystä. 

Hän lähestyy asiaa sekä rikostutkijoiden että siepattujen, kohteena olevien lasten silmin. 

Oli hätkähdyttävää tai oikeammin veret seisauttavaa lukea - vaikkakin asiaa ajateltuani ymmärrettävää -, että lapset - omat ja siepatut -  monasti pitävät/alkavat pitää olotilaansa normaalina elämänä. Syvä hiljaisuus...  

Eivät muusta tiedä.

Kaapattu lapsi: -  Äiti ja isä on sanoneet, ettei vieraiden ihmisten mukaan saa lähteä - mutta ei tämä ole ollenkaan vaarallista. Kun ne kerran tietää minun nimenkin. Ja kohta me ollaan kotona.

Ja minä saan pitää takkia päällä. Se takki näyttää ihan seepralta, enkä minä halua ikinä riisua sitä, en edes sisällä, vaikka aikuiset sanoo, että on pakko. Siitä takista minä tykkään kaikkein eniten. Ja tukassa olevasta perhosesta. Se on sininen ja osaa lentää silloin kun kukaan ei katso. Ne, jotka ajaa autoa ja tietää missä minä asun, ei jankuta siitä yhtään, ne tajuaa, toisin kuin äiti.

Nyt me ollaan varmasti lähellä. Kotona...

Peluu aikaa vastaan: Tässä vaiheessa Ewert Grensillä oli yleensä tapana iskeä kätensä lujaa pöytään tai kaapinoveen tai kattolamppuun tai mihin tahansa hillittömän raivonsa tielle osuvaan kohteeseen. Hän saattoi vaikkapa avata työhuoneensa ikkunan ja karjua poliisitalon tyhjälle sisäpihalle. 

Sen sijaan hän istui tuolilla selkä Birteen päin. Aivan liikkumatta, aivan hiljaa. Aivan onttona.

Roslund on kertojana  sitä suuruusluokkaa, että vaikka pariinkin kertaan tuli lukiessa fullstoppi eteen, niin kiinnostus tutkijatiimin lopputulosta kohtaan innoitti jatkamaan sikeästi  hammasta purren eteenpäin, ja se totisesti kannatti.

Trion Grens, Birte ja Hoffmann yhteistyö on saumatonta ja intensiivistä, kuin  kirjailijan sisältäpäin kuvaamaa tempaisten lukijansa hihkumaan taistelumieltä ja voimia sitkeälle, peräänantamattomalle tutkijatiimille.

 

-  Puhdas sisältä ja ulkoa  - pikimusta sielu...

Epäkohdat eivät katoa maton alle lakaisemalla eivätkä sulkemalla niiltä silmänsä. Roslundin kiihkottomalle aiheen esille nostolle ja asialliselle, mutta eläväiselle käsittelylle täydet pisteet kuin myös Annamari Typön laadukkaalle suomennokselle

mielihyvin antaa: