Kai Aareleid: "Korttitalo /Linnade põletamine" - ex Libris...

"Korttitalo", Kai Aareleid, Kustantamo S&S, 2018, 333 s., suomentanut
Outi Hytönen.

"Kai Aareleid  (s.1972 Tartto)on virolainen kirjailija ja kääntäjä, joka on valmistunut dramaturgiksi Teatterikorkeakoulusta. Hän on julkaissut kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa, Korttitalo-romaani on käännetty englanniksi ja latviaksi, ja siitä myönnettiin Aareleidille Vuoden kirjailija -kunniamaininta vuonna 2016." (Lievelehti)

                                                                ©TIXE-2007


"1950-1960 -luvun Tartto. Poltettu kaupunki - Poltetut elämät.
 Myöhäissyksyllä kesäkotiin saapuessaan Tiina löytää pengotun talon, josta on viety muun muassa isän muotokuva. Tyhjäksi jäänyt paikka seinällä herättää muistot lapsuudesta, jolloin tyhjät paikat ympäröivät Tiinaa sekä sodanjälkeisen Tarton kaduilla että kodin seinien sisäpuolella. Yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset mullistukset tuovat lapsen elämään isoja muutoksia ja lopullisia hyvästejä. Menetykset jäävät painamaan vuosikymmeniksi, ja vasta aikuisena Tiina ymmärtää, että yhtäkään muistoa ei pääse pakoon. Ainakin kerran jokaisen salaisuuden on löydettävä kuulijansa" (Takakansi)

Tämä talo on kahdeksanlukuinen, joista kukin luku sisältää useita lyhyitä katkelmia, jotka asettuvat sujuvasti omille paikoilleen sivuja käännellessä.
Ilmassa on herkänhapuilevaa  nuoren rakkauden itua ja vanhempien  tympääntyneisyyden poikimaa kriisiytymistä, rikkumatonta ystävyyttä ja vihanpitoa, selviytymiskeinojen hakemista, outoa oloa ja ymmärrykseen havahtumista sekä surua ja iloa historian siipien havistessa kaiken yksilöllisen taustalla.

- Kertoa mitä muistan. Mutta mitä on muistaminen? Mitä enemmän yritin koota muistojani näille keltaisille, pyöreäkulmaisille sivuille, jotka muistuttavat lapsuudesta, sitä selvemmäksi käy, että minulla on jäljellä vain aukkoja. 
On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa itseämme, että ne hiljaisuudet olemmekin me.

- Mitä jää jäljelle ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja.
Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voisi koskea, josta voisi pitää kiinni. Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, se on mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon. Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa.

Mikä positiivinen tuttavuus ja iloinen yllätys: Aareleid kirjoittaa unnukkaista ja koskettavaa tekstiä, jossa kaikki eri osaset henkilöhahmoineen ovat balanssissa kautta linjan. Lyhyet kohtaukset limittyvät toistensa lomaan uskomattoman saumattomasti niin, ettei sirpaloituminen uhkaa kokonaisuutta. Taiturimaista!

Ikäänkuin kirjailija olisi kulkenut helmat heiluen, avojaloin niityllä sirotellen yksittäisiä kukkasia vallattoman oloisesti ja näennäisen sattumanvaraisesti  sinne tänne, ja niistä olisi loputtuaan muodostunut yksi ja ainoa kaunis keto. 
Korttitalo on erinomainen symbolinen  nimi tälle teokselle, jonka sisältö
- kuten itse elämäkin - on erillisistä ja irrallisista korteista asumamme talon kokoiseksi ja näköiseksi koottu.

Tarton kaduilla ovat kulkeneet myös  Hemulin kirjahyllyn Henna,
 Kirjakaapin kummituksen Jonna  & Kirja Vieköön! -blogin riitta k :
missä mietteissä selviää klikkaamalla.

-  Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei pääse toiseen ihmiseen asti...

Ikiomaa korttitaloaan kokoillen:

Roberto Arlt: "Raivokas leikkikalu / El Jugueto Rabioso" - ex Libris...

"Raivokas leikkikalu, Roberto Arlt, Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2018, 158 s., suomentanut Anna-Leea Häkli.

"Roberto Arlt (1900-1942) on yksi Argentiinan kiistellyimmisstä kirjailijoista,
joka jakaa mielipiteet vielä tänäkin päivänä - häntä joko ylistetään maan ensimmäiseksi moderniksi kirjailijaksi tai parjataan kirjoitustaidottomaksi, ainoastaan sosiaalisin eikä niinkään taiteellisin perustein kirjottavaksi vasemmistolaiseen Boedo-leiriin kallellaan olevaksi militantiksi.
Raivokkaan leikkikalun Buenos Aires on juuri tällainen monikasvoinen hybridi: kielten ja kulttuurien sekoitus, urbaani ympäristö, joka on toisaalta modernisoituva ja uusimpia luksustuotteita rikkaimmille ja onnekkaimmille tarjoava ja toisaalta taas vihamielinen ja kasvoton, vähäosaisemmat unohtava betoniviidakko." (Esipuhe)

                                                           ©D.Scalerandi

"Raivokas leikkikalu sijoittuu sadan vuoden takaiseen modernisoituvaan ja siirtolaisten värittämään Buenos Airesiin. Silvio Astier on köyhä nuorukainen,
joka pakenee arkipäivän todellisuutta ahmimalla kirjallisuutta ja samastumalla kirjojen sankareihin. Yrittäessään seurata ihailemiensa sankarihahmojen esimerkkiä Astier kiinnostuu keksinnöistä ja ajautuu pikkurikolliseksi.
Hän haluaa ”tulla muiden ihailemaksi, tärkeäksi henkilöksi” loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa." (Takakansi)

Oma sattumanvarainen Mexikosta Jufresan Umamin myötä alkanut taival jatkuu yhä etelämmäksi tangon syntysijoille Argentiinaan. Argentiinalaista kirjallisuutta ei kovin paljoa ole suomeksi ollut tarjolla, mutta muutamia kohdalle osuneita:
Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet, Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus  ja  Césare Aira: Todiste/Illallinen.
Tämä Arltin teos on nelilukuinen: Varkaat, Työt ja päivät, Raivokas leikkikalu ja Juudas Iskariot ja se on omistettu Arltin mentorinakin toimineelle Florida-leirin kirjailijalle, Jorge Luis Borgesin ystävälle,   Ricardo Güiraldesille, joka julkaisi samoihin aikoihin yhden gaucho-kirjallisuuden merkkiteoksista, Don Segundo Sombran.

Arlt herättää monenlaisia tuntemuksia, leikitellessään lukijansa kanssa:
- hellästi ja hyväntahtoisesti - Astierin tavoitteita ja kyseenalaisia, mutta kekeseliäitä sosiaalisen nousun keinoja peraten, sydän sykkien kiivaaseen
Buenos Airesin tahtiin. On kuin olisi katsellut kaleidoskooppiin ja sen käsistä laskettuaan joutuisi hetkosen silmiään räpyttelemään näkemänsä johdosta paikallistaakseen itsensä omaan reaalitilaansa. Teos, jonka antia oli vaikea pukea sanoiksi; tämä leikkikalu imaisi mukaansa.

Raha: - Setelit vaikuttivat merkittävimmiltä värillisine kuvineen, nikkeliset kolikot kilisivät iloisesti käsissä, jotka jongleerasivat niillä. Kyllä, petkutusten tuloksena hankittu raha vaikutti olevan meille paljon arvokkaampaa ja hienompaa, se teki meihin vaikutuksen, sillä se edusti maksimaalista arvoa. Tuntui kuin se olisi kuiskinut korviimme hymyileviä ylistyksiä ja yllyttäviä paheellisuuksia.
Se ei ollut halveksittavaa ja vastenmielistä rahaa, jota inhotaan, koska sitä on ansaittava piinallisia töitä tekemällä, vaan mitä ketterintä rahaa, narrimaista ja tanssivaa rahaa, jonka sulotuksu oli kuin täyteläinen viini, joka vetää perässään jumalaisiin syöminkeihin...

Äiti:  -  Hän oli istuutunut ompelukoneen ääreen ja hänen profiilissaan kapean kulmakarvan alla silmä oli kuin pimeä luola, jossa näkyi surullinen valkoinen kipinä. Hänen hartiansa olivat surkeasti kumarassa ja sininen valo hänen sileillä hiuksillaan muistutti jäävuoren kirkkautta.


Arltin oma ääni, maahanmuuttajien jälkeläisenä, koulusta toivottomana tapauksena erotettuna ja ilman mahdollisuuksia, kuten hän kokee, luoda omaa varsinaista tyyliään toisin kuin oli laita useiden aikakauden Florida-ryhmän eliittikirjailijoiden, vaikuttaa eriasteisena vireenä ja sävytteenä kerronnan taustalla positiivisesti. Rehevä ja rikaskielinen teos, jossa on monia elementtejä ja sateenkaaren koko kirjo tarjottuna. Tähän kompaktiin, velmuilevaan kokonaisuuteen hyppäsin mielikseni epäröimättä mukaan nauttien matkasta. Anna-Leea Häkliltä riemastuttava käännös!

-  Haluan olla muiden ihailema, muiden ylistämä. Mitä sitten, vaikka olisinkin paheellinen boheemi. Sillä ei ole minulle väliä... Mutta tämä keskinkertainen elämä... Tulla unohdetuksi kuoleman jälkeen on kauheaa... 

Lukiessa en tiennyt välillä itkeä vai nauraako, joten loppupäätelmäksi käynee: 
Don't Cry For Me Argentina tulkitsijana Nicole Scherzinger. 

Leikitellen:

Rudyard Kipling: "Sotilaskertomuksia " - Ex Libris...

"Sotilaskertomuksia", Rudyard Kipling, Tiberius kirjat, 2018, 122 s.

"Rudyard Kipling (1865-1936), suuri englantilainen runoilija ja maailman huomattaimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian keisarikunnan pääkaupungissa joulukuun 20 p:nä 1865. Sekä isän että äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi Intian eläimiä ja ihmisiä nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija Burne-Jones.
Seitsentoistavuotiaana Kipling tuli sanomalehtimieheksi ja sai tilaisuuden matkustella laajalti Bengallissa, Kiinassa, Japanissa ja Pohjois-Amerikassa.
V. 1890 hän siirtyi Englantiin ja julkaisi siellä Hindostanilaiset ylänkökuvauksensa, jotka yhdellä iskulla tekivät hänen nimensä kuuluisaksi.
V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon."

                                      ©Pictorial Press Ltd Alamy Stock Photo

"Sotilaskertomuksia kertoo Pohjois-Intian brittiläisistä sodista afgaaneja vastaan. Mukana on venäläinen upseeri, joka katoaa; kaksi sankareiksi tullutta sotaintoista rumpalipoikaa; nuoren luutnantin vedonlyönti ja everstinpojan aikuistuminen. Kipling kuvaa joukkoja, jotka joutuessaan taisteluihin ovat eksyksissä,
mutta leireissä sotilaiden tarinat kukoistavat." (Takakansi)

Teos sisältää kertomukset: Kadoksissa, Kaksi rumpalipoikaa, Hänen oma aviovaimonsa ja Wee Willie Winkie.

Kadoksissa:  - Onhan venäläinen varsin hauska ja miellyttävä, niin kauan kun hän pysyy alallaan, Itämaalaiseksi hän onkin vallan erinomainen. Ainoastaan silloin kun hän rupeaa vaatimaan, että häntä kohdellaan itäisimpänä länsimaisista kansoista, sen sijaan että hän on läntisin itämaisista, tuntuu hänessä rotuominaisuus, jota on kovin vaikea hallita. Hänen isäntänsä ei koskaan tiedä, mikä puoli hänen luonteestaan milloinkin puhuu. Sirkovitsh oli venäläinen
- oikea täysi venäläinen sanoi olevansa - joka näkyi ansainneen leipänsä palvelemalla upseerina jossain tsaarin kasakkarykmentissä ja toimimalla erään venäläisen sanomalehden kirjeenvaihtajana - lehden, jolla ei milloinkaan kahta kertaa ollut samaa nimeä... 

Jos nyt jätetään tämä Kiplingin rooli imperialismin vankkana  puolustajana - Orwell nimitti Kiplingiä Brittiläisen imperium profeetaksi -  joka kuvastuu runossa White man's Burden  (PartioWiki) ja hänen tokaisunsa naisista:
Nainen on vain nainen, mutta hyvästä sikarista saa sauhut & Rätti ja luu ja karvapehko (Wikiquote) omaan arvoonsa ja otetaan nämä kertomukset omana lukunaan, niin näin rauhan immeisenäkin on näissä pienimuotoisissa kertomuksissa ihan oma kepeä huumorinsa, viehätyksensä jermujen juttuina, rehvasteluina  ja kepposteluina, ja ne olivat herkullistakin luettavaa.
Kipling on taitava kuvaaja ja vahva tarinaniskijä.

Ihminen, jolla on tarina, on aina kiinnostava. Kiplingillä on  uskomattoman värikäs elämäntarina ja hän on laaja-alainen persoona sekä  tasalaatuisena kirjailijana  ja ihmisen otteisena  sanaseppona ihka omanlaisensa. Ihan hauska ja seikkailurikas huumorilla ja venkuloilla tyypeillä höystetty hyppy Pohjois-Intian sekasortoiseen tuolloiseen tilanteeseen keskelle melskeitä ja veitikkamaistakin miehistä sotilasmeininkiä.

Jokken kirjanurkka tarjoaa lisää Kiplingin ystäville: Kipling runoilijana,  
Kim, koko maailman ystävä, Viidakkokirja ja Meren Urhoja.

 - Lajien naaraat ovat uroksia vaarallisempia...  No, jonkinlainen vastaantulo Kiplingiltä, joten ihan kelpo tunnelmissa sodan melskeissä puntit vaan ei helmat pyörien

piipahti:

Laia Jufresa: "Umami" - ex Libris...

"Umami", Laia Jufresa, Fabriikki Kustannus, 2018, 266 s., suomentanut
Laura Vesanto. Kannen ulkoasu Outi Vihlman.

"Laia Jufresa  (s.1983) on meksikolainen kirjailija, joka eli lapsuutensa Veracruzin pilvimetsissä, nuoruuteensa Pariisissa, palasi aikuisiällä Mexico Cityyn ja asuu nyt Edinburghissa. Umami (2015) on Jufresan esikoisromaani, joka on käännetty muun muassa englanniksi, italiaksi, ranskaksi, turkiksi, hollanniksi ja tanskaksi. Vuonna 2017 Jufresa nimettiin yhdeksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä nuorista kirjailijoista. Häneltä on ilmestynyt myös novellikokoelma El esquinista (2014)." (Lievelehti)

                                                               ©Claudia Leal

"Eräässä Mexico Cityn miljoonakaupungin pihapiirissä betonipiha muuttaa muotoaan vehreäksi viljelmäksi: Ana eli Agatha Christie on päättänyt viljellä patiolla maissia, papuja ja kurpitsaa: kuin atsteekkiesi-isät aikoinaan.
Anan oppi-isä, leskeksi jäänyt tohtori Semitiel yrittää selvitä menetyksestä,
joka tahtoo jäädä pihapiirin toisen suuren surun varjoon. Marina etsii täydellistä valkoista, Pina kadonneen äidin kirjoittamaa kirjettä ja pieni Luz keisari Umamin valtakuntaa järven pohjasta." (Takakansi)

Mikä ilopilleri ja runsaudensarvi suoraan kaukaa Mexicosta pelmahti käsiin kaamosharmauden keskelle! Meksikolainen kirjallisuus on harvinaista herkkua plus Jufresa tarjoaa tässä paitsi selvityksen termille humaniitti  myös  suoranaisen kasvi- ja viljelysteknillisen tietoiskun mm.  Milpa, Umami ja  Amarantti.

-  Maailma on täynnä papukaijoja, patalaiskoja periskooppeja pensseleitä pennittömiä pellejä ja pentagoneja. Perikato kaikille pölkkypäille...
Mitä mainioin mantra, jos/kun  oikein risoo & jurppii...

Epäilemättä Jufresalla on lupaava ura edessään tästä eläväisestä esikoisesta päätellen. Kaikessa rehevyydessään mitä parhainta mielenvirkistystä.
Teoksessa peilautuu lempeästi  koko ihmiselon soman sekopäinen kirjo,
kuinka me ihmiset  - kuten milpa - tarvitsemme toinen toisiamme.

Jufresa kirjoittaa lämpimästi ja todentuntuisesti, kaunistelematta, tragedioilla revittelemättä ja surun alhoissa piehtaroimatta. Rehevä teos, jonka antia
Laura Vesannon hersyvä suomennos ja Outi Vihlmanin  mielikuvilla iloitteleva kansi mainiosti tukevat; ota, lue & nauti!

-  Mutta monumentaalisen takana on muutakin, jotain kaunista ja nerokasta ja kerroksellista: ihmisten arki.
 
Umamia on makustellut myös Kirjasähkökäyrän Mai ja klikkaamalla, kuten muitakin vahvennoksia, selviää, minkälainen  makuelämys hänen kielelleen jäi:)

-  Yhdessä tiedämme kaiken... 

¡Viva México! & veikeää viikonloppua:

Roslund: "Kolme tuntia / Tre timmar" - ex Libris...

"Kolme tuntia", Roslund, WSOY, 2018, 431 s., suomentanut Veijo Kiuru.

Anders Roslund (s.1961) on ruotsalainen journalisti ja kirjailija, joka tuli tunnetuksi erityisesti kirjoittajakaksikko Roslund & Hellströmin toisena osapuolena. Anders Roslund oli työskennellyt mm. kulttuuritoimittajana ja
Börge Hellström oli entinen rikollinen. Yhdessä he loivat dekkareita jotka yhteiskunnallisessa tarkkanäköisyydessään ja realistisuudessaan jatkoivat ansiokkaasti Sjöwall& Wahlöön luomaa ruotsalaisen dekkarin parasta perinnettä.

Kaksikon yhdessä luomat teokset keräsivät lukuisia kirjallisia palkintoja ja ehdokkuuksia. Kansainvälisen läpimurron he tekivät jännärillään Kolme sekuntia (Tre sekunder, suom. 2011). Jännäri sai jatkoa v. 2016 kun Kolme minuuttia ilmestyi. Börge Hellström menehtyi 2017, ja  Anders Roslund kirjoitti yksinään kaksikon aloittamaan sarjaan itsenäisen jatko-osan Kolme tuntia (Tre timmar, 2018)." (Kustantaja)

                                                        ©Emil Eiman-Roslund
 
"Värtanin satamasta löytyy kontillinen hapenpuutteeseen kuolleiden ruumiita. Uudesta elämästä haaveilleiden ihmisten elämä on katkaistu, kontti on tilkitty ilmatiiviiksi jossain matkan varrella. Ewert Grens pakottaa avukseen vanhan tuttunsa, rikollisesta elämästä luopuneen Piet Hoffmanin.
Tämä soluttautuu pakolaisia salakuljettavaan järjestöön, jonka lonkerot ulottuvat Pohjois-Euroopasta Länsi-Afrikkaan asti. Piet tutkii juttua Nigerissä ja Libyassa. Ewert Tukholmassa. Nälkää ja köyhyyttä pakenevien ihmisten häikäilemätön hyväksikäyttö liikevoiton maksimoimiseksi saa kummankin sapen kiehumaan,
ja tutkimukset johtavat kovaa vauhtia vaarallisiin tilanteisiin pakolaisvirran molemmissa päissä." (Takakansi)

Tämä kirjailija ja hänen aiemmat Hellströmin kanssa kirjaittamansa dekkarit olivat jostain kumman syystä jääneet minulta tyystin katveeseen, mutta tämä kättely oikaisi tilannetta ja totta vie kannatti!! Roslund lähtee reippaasti liikkeelle ja  tihentää tunnelmaa sekä tiivistää poljentoa loppua kohden kappaleita lyhentämällä ja kahden sektorin kerrontakulmaa lennosta  vaihtamalla saaden lukijansa sopivasti hengästymään.

Matkan varrella selviää mitä kaikkea mysteeristä pitää sisällään mielenkiintoinen cirrata caput, jonka lonkeroiden tuusannuuskaksi murskaamiseksi  Ewert -komisario, joka kuuntelee Siw Malmqvistin nuoruusnostalgiaan vievää kappaletta: "Tunna skivor" -  ja kaidalle polulle itsensä kammennut, soluttautujamestari Piet urakalla huhkivat.

Ihmiskauppa ja  -salakuljetus ovat varsin tuottoisia busineksiä, joiden tarkkaa taloudellista arvoa ei tiedetä ja sen volyymia voidaan vain arvailla.
Vaikka  opiskeluaikaisen kauppiksen liiketaloustieteen proffan  mukaan yrityksen tehtävänä onkin voiton maksimointi pitkällä tähtäimellä, ei tätä kirjassa sovellettua toimialaa eikä metodia käy hyväksyminen. Ei edes tässä globaalissa markkinataloudessa, eikä ikuna missään. Ihmisarvon pitäisi mielestäni olla ohittamaton itseisarvo, vaan kun ei....
Tämä itsestäänselvästi myös, vaikkakin  teoksessa keljukojootit tarjoavatkin asiakkailleen de-luxe -mallista kokonaispakettia  pisteestä A pisteeseen B runsaasti lievästi ilmaisten  epävarmuustekijöitä sisällään pitävän yhden ainokaisen meren ylityksen varteenotettavana vaihtoehtona.

-   Aikaisemmissa tutkimuksissa oli käynyt joskus niin, että hän (Ewert) oli kokenut kuolleiden tarkastelevan häntä hänen tarkastellessaan heitä. Nyt ei ollut niin, 
ei tällä kertaa. Ennemminkin kuin hän olisi tuntenut jonkinlaista vastuuta nuoresta miehestä, joka oli piilotettu ruumishuoneeseen väärällä nimilapulla varustettuna. Ja hänen viipyessään vielä kasvojen ääressä, jotka eivät kyenneet vastaamaan kysymykseen, kenelle ne kuuluivat tai miten ne olivat sinne tulleet, hän oli tajunnut, että oli olemassa rangaistus siitä, että riistettiin ihmiseltä elämä, mutta että sen sijaan oli jotensakin riskitöntä riistää tältä elämän jälkeinen kuolema. Että niin ei pitäisi olla. Ja että rikoskomisarion vastuulla oli antaa nuorelle miehelle kuolema takaisin...

Mitä ajankohtaisin aihe plus vahva dekkarillinen panos tuottivat mukaansatempaavan ja hyvin tahdistetun jännärin, joka valjuutta vieroksuen tarjosi täyslaidallisen toimintaa, käänteitä, henkilöhahmoja tunteineen ja tuntemuksineen sekä ripotteli rinnalle eettisiä ja moraalisia peruskysymyksiä. Kompaktit ja oivasti kasassa pysyvät tiheätunnelmaiset kolme tuntia!

-  Minähän toivon edelleen: ehkä vielä on joku, joka ei ole antanut periksi... 

Neljättä vartoillen ja sen nimeä ounastellen:

Ian Rankin: "Koiratkin irrallaan / Even Dogs in the Wild" - ex Libris...

"Koiratkin irrallaan", Ian Rankin, Blue Moon, 2019, 387 s., suomentanut
 Ulla Ekman-Salokangas.

"Ian Rankin  (s.1960) on kotoisin Skotlannin Fifestä ja asuu Forth-vuonon toisella puolella Edinburghissa, joka on myös hänen John Rebus -sarjansa näyttämö. Kolmentoista komisario Rebus -romaanin lisäksi Rankin on julkaissut kahdeksan muuta kirjaa, niistä kolme nimellä Jack Harvey. Ian Rankin on nykyään yksi Britannian luetuimmista ja arvostetuimmista rikoskirjailijoista." (Kustantaja)

"Tunnettu lakimies on tapettu, ja myös uhkauskirje löytyy. Toisaalla Edinburghissa veteraanigangsteri Iso Ger Cafferty saa luodin ikkunansa läpi.
John Rebus on eläkkeellä, mutta kun vanha aisapari komisario Siobhan Clarke pyytää apua saadakseen puheyhteyden Rebusin arkkiviholliseen, eläkeläiskomisario ei epäröi vastata myöntävästi. Samaan aikaan komisario Malcolm Fox joutuu yhdyshenkilöksi, kun kaupunkiin tulee sikäläistä rikollisperhettä jahtaava Glasgowin rikospoliisin ryhmä. Rebusin ja kumppaneiden tutkinta johtaa kuohuttaviin menneisyyden tapahtumiin.
Ja kun kaikkeen liittyy rikollispomojen keskinäinen kädenvääntö, käänteitä riittää. Entä millä tavalla koirat liittyvät asiaan?" (Takakansi)

Edellisessä suomennoksessa Rankin pohti Rebusin avustuksella eräänlaista iäisyyskysymystä: Pyhiä vai pahoja (2017), ja pohdinta kirvoitti toteamuksen: Tästä Rankinin luomasta hepusta ja hänen mutkat suorikisi oikovasta ja paragraafit nurkkaan puhaltavasta tyypistähän tämä tyttö tykkää, - ja kovasti!  Kirjailija on luonut Rebusista tukuisan, lukuisia jatko-osia kestävän persoonan...

Tässä uutukaisessa Rebus toimii Skotlannin poliisin, jonka motto on "Semper vigilo", konsulttina, kun taas Fox puolestaan kipristelee puun ja kuoren välissä yhdyshenkilönä taiteillessaan. Rebus sen sijaan on ihka oma särmäinen itsensä ja dialogit Siobhanin kanssa sen mukaista kepeää herjanheittoa, nasevaa naljailua ja verbaalista nuorallatanssia.

                                           
                                                   © The Scotsman 18.10.2013


Siobhan houkuttelee Rebusia jopa kutsuvasti myös kanssaan telttailemaan pähkittäessä kollegiaalisella tasolla, pitäisikö Rebus kytkeä juttuun vai ei, jolloin viljellään vanhaa sanontaa, jonka mukaan kannattaa jonkun mieluummin kusta ulos teltasta kuin ulkoa sinne sisälle... Ja pestausneuvottelut kulkevatkin näin juoheasti:

-  "Niin Siobhan?" Rebus sanoi vastatessaan. "Page haluaa sinut mieluummin telttaan kuin ulkopuolelle." "Onko se edes mahdollista?" "Toimit neuvonantajan ominaisuudessa." "Niin kuin Scherlock Holmes? Pitääkö minun tehdä laskuja ja sellaista. Tarvitsenko taloudenhoitajan ja avustajan?" "Kiinnostaako vai ei?" 
"Hän oikeasti haluaa minut koska minä olen kanava Caffertyyn?" "Niin." "Pidetäänkö Caffertyn saama viesti poissa julkisuudesta?" "Toistaiseksi" "Virallinen kuulustelu hänen kotonaan?" "Page arvelee voivansa sopia siitä Shina Mac Bryerin kanssa." "Mitä tehtävää minulle sitten jää?" "Arvaan että keksit jotakin." "Olenko havaitsevinani innostuksen puutetta, komisario Clark."
"Vain koska minä tiedän millainen sinä olet - kun sinut panee telttaan.
Alat yrittää hakata tukipaaluja nurin." "Se on kuitenkin parempi kuin että pissaisin päälle ulkopuolelta, vai?"

Rankinin luomassa Rebusissa vaikkakin on jotain hyvin tuttua ja turvallista, ei persoona kulu eikä ummehdu, vaan kirjailija kuljettaa vaivatta kehityskaarta virkauralta neuvonantajaksi, joka teeman mukaisesti - mihin's koira kirpuistaan?  - sooloilee, vikuroi ja lompsuttelee omia kiemuraisilta vaikuttavia, mutta tutkinnallisesti tuloksiin johtavia uriaan, - iloksemme.

Tämä sarja pitää hyvin pintansa edelleen tasalaatuisena ja juonikuvioiltaan vaihtelevana moton mukaisesti  aina valppaana olevana Rebuseineen ja toteamuksineen, että Pirun kanssa asioidessa tarvitaan pitkä lusikka.
Niin, jottei unhettuisi: Haluaisitko koiran?

Hyväksi lopuksi sävelten siivin, ollos hyvä :  Dogs in the Wild   & Ian Rankin discusses Even Dogs in the Wild youtube-videona.

P.S. Selvyyden vuoksi: postauksissani löytyy yleensäkin klikkaamalla lihavoitujen sanojen alta lisätietoa ko asiasta.


Irtokoiria rapsutteli: 

Shiwu: "Kaivoin lammen kuuta varten" - ex Libris...

"Kaivoin lammen kuuta varten, Ajatuksia vuorilta", Shiwu, Art House, 162 s., suomentanut ja toimittanut Miika Pölkki.

"Yangzijoen suistoalueella syntynyt runoilija Shiwu Qinggong (suomeksi »Kivimaja», 1272–1352) on Yuan-dynastian ajan Kiinan kirjallisuuden helmi.
Hän eli kymmeniä vuosia elämästään erakkona Punapilvivuorella." (Kustantaja)

"Miika Pölkki  (s. 1975) on Helsingin yliopistossa maailman kulttuurien laitoksella työskentelevä tutkija. Hän on syntynyt ja viettänyt suuren osan elämästään Japanissa. Hän on suomentanut japanilaista kirjallisuutta ja julkaissut yhdessä Heikki Valkaman kanssa kirjan Umami – Japanilainen ruokakulttuuri (Teos, 2007)." (Wikipedia)

"Vuonna   1312 kiinalainen munkki Shiwu Quinggong kyllästyi maailman melskeeseen ja muutti vuosikymmeniksi Punapilvivuorelle hedelmäpuiden ja gibbonien pariin kauas hallintokäytävistä ja virkamiehistä. Kaivoin lammen kuuta varten kuvaa lämminhenkisin sanakääntein elämää vuoristosyrjäilijänä, arkista aherrusta, kauneutta ja niukkuutta, vuodenaikojen kierto ja vääjäämätöntä ikääntymistä," (Takakansi)

 Tien ylittämiseksi ihmisten on tukeuduttava

taitavaan sanankäyttöön ja vapauttavaan käytökseen. 

Mutta ahneuden valtameret eivät koskaan täyty, 

ja harhojen vesat vain rehottavat.

Kukkiva luumupuu puhdistaa syrjäilijän,

perunamaa ilahduttaa omillaan elävää munkkia.

Mutta ne jotka seuraavat sääntöjä majoissaan,

eivät ikinä näe tai pääse vuoren huipulle.

Rakensin majani punapilvivuoren huipulle,

vietän päiväni kitkien ja istuttaen.

Toista tusinaa kerrospeltoa,

pari kolme miestä käy tietä pitkin,

Kaivoin lammen kuuta varten,

myyn puuta ostaakseni viljaa.

Vanhus turhia hankkeita vailla,

olen kertonut kaiken itsestäni.

Tämä seesteinen ja kiinnostava pieni teos on oikea aito helmi:  ehdottoman erilaista ja erikoista luettavaa. Rauhallista ja rauhoittavaa sekä mietiskelyyn taivuttavaa.  Laadukas kooste, joka on itse luetteva ja koettava, ilman kiirettä, kääriytyneenä lämpöisen huopaan, lempituoliin käpertyneenä, kynttiläin loisteessa, suklaatirasia saatavilla ja höyryävä pressokuppi käden ulottuvilla.
Ja kappas; jo jää kauas kavala maailma...

Viehko ja sisällön hengen myötäinen kansi on  Satu Kontisen käsialaa.
Nämä ajatukset vuorilta paitsi toimivat tehokkaasti kaamosynseyden ja typeryyksien torppaajana ovat ykkösluokan lahjavalinta päivänsankareille ja heille, joita jouluna haluamme ilahduttaa. Hyväksi lopuksi vielä kaksi itselle tärkeää elämän elementtiä: meri ja vuoret Shiwun tapaan:

Loputon virta juoksee mielestä pois,

mikään tie alas ei koskaan vie ylös.

Siellä missä levolla ja liikkeellä ei ole väliä,

valtameren saavuttaessaan muuttuu aalloiksi.

  Kun suljin silmäni kaikki oli hyvin,

 mutta avaan silmäni jälleen,

koska rakastan vuoria.

Missä mietteissä lampea kaivoi Kirja Vieköön blogin riitta k selviää klikkaamalla:)

Syrjäilemisiin:

Jari Sinkkonen: "Kiintymyssuhteet elämänkaaressa" - ex Libris...

"Kiintymyssuhteet elämänkaaressa", Jari Sinkkonen, Duodecim, 2018, 223 s.

"Jari Sinkkonen  (s. 1951) on lääketieteen tohtori, Turun yliopiston lastenpsykiatrian dosentti ja lasten- ja nuorisopsykoterapeutti, Hän työskentelee terapeuttina, työnohjaajana ja kouluttajana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja lapsen kasvusta ja kehityksestä. Tutkimustyön painopistealueita ovat olleet kuurouden vaikutus kehitykseen, sijoitetun lapsen ja nuorten haasteet sekä adoptiot." (Lievelehti)

                                                           ©Petteri Kitti

"Jari Sinkkosen uusin teos vie lukija kiintymyssuhteiden suuremmoisen kiehtovaan aiheeseen. Mikä on kiintymyssuhteiden merkitys lapsen ja nuoren kehitykselle, vanhemmuudelle ja ystävyys- ja seurustelusuhteille? Miten kiintymyssuhteet kehittyvät elämänkaaressa?
Ihmisen tarve saada läheisyyttä, turvaa ja lohdutusta ei rajoitu vauvaikään eikä edes lapsuuteen vaan jatkuu aina kuolemaan saakka. Vauva suojautuu vaaroilta pysyttelemässä hoivaajan lähellä. Tätä välttämätöntä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Psykiatri John Bowlbyn ja psykologi Mary Ainsworthin työstä on versonut satoja tutkimuksia, joiden perusteella on ymmärretty erokokemusten kauaskantoisia  seurauksia.

Varhain omaksutut sisäistetyt kiintymissuhdemallit ovat psyykkisiä rakenteita, joilla on taipumus pysyä samanlaisina silloin, kun olosuhteetkin ovat samanlaiset. Turvallinen kiintymys voi muuttua turvattomaksi, jos elämä muuttuu epävakaaksi. Onneksi päinvastainenkin suunta on mahdollinen: turvattomasti kiintynyt ihminen voi löytää korjaavan suhteen jostakusta läheisestä - tai toisinaan terapeutista." (Takakansi)
Kiintymyssuhdeteoriasta (klik).

Sinkkonen käy kirjassaan läpi kiintymissuhteiden teoriaa ja syntyä, teorian vanhempia, suhteiden moniaineksista rakennelmaa ja eri-ikäisten ihmisten elämänkaaren aikaisia kiintymyssuhteita, kiintymyssuhdehäiriöiden yhteyksiä psykopatologiaan ja niiden neurobiologiaa sekä tukemismahdollisuuksia  eri elämäntilanteissa ja vielä  lopuksi avaa tutkimusmenetelmiä.

Jari Sinkkosen löysin aikanaan tuntemani alan ammattilaisen vinkistä, siispä hän oli ennestään tuttu teostensa kautta tähän uutuuteen tarttuessani.
Olen aina arvostanut Sinkkosta lasten, nuorten  ja etenkin poikien puolestapuhujana ja ymmärtäjänä sekä yleensä ottaen "tolkun" ammattilaisena.

Teos on varsin mielenkiintoinen näin puhtaasti maallikkonäkökulmastakin, ja noin sievästi ilmaistuna "jo enemmän elämää nähneenä"; tässä vaiheessa  puolisona, äitinä ja isoäitinä eli ihmisenä ihmisten joukossa ...
Lapsuusiän kiintymyssuhteilla on vaikutusta läpi koko elämämme käyttäytymisen ja reagoinnin pohjavireenä ja tapana, mutta erittäin lohdullista oli lukea, että niitä voi myös matkan varrella justeerata, oppia ja omaksua uusia ajatus-, asenne- ja toimintamalleja, jos olosuhteet ovat muuttuneet, suotuisat ja oikeat.

Elikkä se surullisen kuuluisa Reipas-poika voi hypätä ulos virttyneistä polvihousuistaan ja oppia pukemaan sanoiksi tunteitaan, itkemään ja hellimään ynnä se Kiltti-tyttö voi huoleti repiä punaisen rusetin hiuksistaan ja viskata sen jorpakkoon ja tokaista en halua - kiitos ei ilman, että maailma kaatuu tahi lakkaa pyörimästä.

Rusetilla/polvihousuilla tai ilman,

leppoisaa viikonloppua:

John Grisham: "Lainlukijat / The Rooster Bar" - ex Libris...

"Lainlukijat", John Grisham, Werner Söderström Osakeyhtiö, 2018, 344 s., suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.

John Grishamia  (s. 1955) voitaneen jännityskirjojensa määrän - käännöksiä 42 kielelle ja maailmanlaatuisesti myyty liki 300 miljoona kappaletta sekä suomennoksia 31 - ja laadun ansiosta pitää jo eräänlaisena genrensä ikonina eikä hän esittelyjä kaipaa.

"Washingtonilaiset lakiopiskelijat Mark, Todd ja Zola ryhtyivät lukemaan lakia parantaakseen maailmaa. Mutta jalo ajatus paremmasta maailmasta karisee viimeisen opiskeluvuoden realiteettien edessä: opintolainaa on valtavasti eikä tutkintotodistus kyseenalaisesta opinahjosta todellakaan takaa töitä.
Kun vielä käy selville, että koulun omistaa hämäräperäinen rahastosijoittaja,
joka sattuu kuulumaan myös opintolainoihin erikoistuneen pankin omistajiin, kaverukset tietävät olevansa pulassa. Mutta ehkä neuvokkaalle löytyy ratkaisu muualta – kuka sanoo, että lainharjoittamiseen tarvitaan aina toimisto ja keneltä oikeasti tivataan tutkintotodistusta oikeussalissa? Hyvin istuvalla puvulla ja hieman ylimielisellä asenteella pääsee jo pitkälle." (Lievelehti)

Grisham on minulle yksi luottokirjailijoista, paitsi selkeän kerrontansa ja juonenvirityksensä ansiosta myös siksi, että hän usein nostaa yhteiskunnallisia kissoja: kipupisteitä ja epäkohtia surutta hännästä pöydälle. Tässä tapauksessa siis arveluttavan tasoista opinjyvien pomintaa tarjoavien laitosten, valtavien opintolainojen kertymisen ja omistajapohjien kytköksenä. Trion idea ei suinkaan ole väheksyttävä eikä sinänsä tuulesta temmattu.  Olenkin aina virnuillut, että jos oma tähtäin olisi jostain kumman syystä kallistunut rikollisen uran puolelle, olisin ensi tilassa pyrkinyt poliisikouluun.
Kuin kolme reipasta muskettisoturia käyvät viittä vaille valmiit lakitieteilijät  Mark, Todd ja Zola donquijotemaisesti taistoon tuulimyllyjä vastaan  ja keppostelemaan opintolainojensa takaisinmaksua välttääkseen sekä oikeuden puolesta  mottonaan:

- Mark rasautti rystysiään ja sanoi:"Näin tämä menee, Zola, Olemme hommassa mukana kaikki yhdessä, erottamattomina ja uskollisina viimeiseen saakka. Meidän on tällä siunaamalla hetkellä sovittava, että jos tulee pakko, poistumme yhdessä. 

Raha, ahneus ja kähmintä eivät omassa intressipiirissä ja arvoasteikossa kärkisijoilla komeile. Grishamin jännärinä ja kertomana tämä veijarimaisen trion irtiotto ja velmuilu, joka kirjailijan huomautuksen mukaan on saanut alkusysäyksensä The Atlanticin syyskuun 2014 numeron artikkelista nimeltä  Huijaus oikeustieteellisillä tiedekunnilla  kirjoittajanaan Paul Campos, oli silti viihdyttävää ja herkullista luettavaa, jossa Grishamin ihanasti vinksainen huumorintaju kukkii komeasti! Lienee turha todeta, että sympatiat olivat vahvasti näiden ennakkoluulottomien yrittäjäin  puolella...

Laki voi olla kuin se luetaan; kysymys kuuluukin: kuka kulloinkin lukee lakia ja kenelle?

Naureskellen:

Jarno Hietalahti: "Huumorin ja naurun filosofia" - ex Libris...

"Huumorin ja naurun filosofia", Jarno Hietalahti, Gaudeamus Oy, 2018, 315 s., kansi: Heikki Rönkkö, piirroskuvat: Harri Haarala.

"Jarno Hietalahti  (s.1984) on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa ja absurdin huumorin ystävä. - Nauru on ilon ja riemun ilmaus, joka muistuttaa meitä ihmisyydestämme. Elämään kuuluu avoimuus, vapaus ja kukoistus.
Jos nämä piirteet alkavat kadota näkyvistä - olipa kyse juhlapuheista, työtehtävistä tai arkisesta kanssakäymisesta - nauru ravistelee ja herättelee." (Lievelehti)

                                                      ©Joonas Pennanen

"Huumori kietoutuu ihmiselämän kaikkiin puoliin, mutta nauru ei kaiu tyhjiössä. Huumori voi palvella vallan välineenä mutta yhtä lailla tarjota kanavan valtaapitävien arvosteluun. Pahimmillaan vitsit loukkaavat, erottavat ja aiheutettavat konflikteja. Parhaimmillaan ne ovat merkki yhteisestä näkökulmasta, jaetusta maailmasta, läheisyydestä.
Huumorin ja naurun filosofiassa tarkastellaan huumorin olemusta, historiaa ja ajankohtaisia ilmiöitä sekä aihetta käsitelleitä henkilöitä Aristoteleesta
Monty Pythoniin ja Friedrich Nietzschestä Sacha Baron Coheniin.
Filosofista näkökulmaa halkovat haastattelut, joissa tunnetut humoristit
Joonas Nordmanista ja Heli Sutelasta Petteri Summaseen kertovat, mitä huumori heille itselleen merkitsee ja mihin naurua ylipäätään tarvitaan." (Takakansi)

Ei tämän parempaa ja hauskempaa tapaa aloittaa marraskuinen lukukuosio.  Minulle huumori on aina ollut yksi oleellisista elämän kulmakivistä kirjallisuuden ja luonnon ohella, joten olikin todella kiinnostavaa tutustua tähän ihka ensimmäiseen aihepiiriä käsittelevään ja oivasti avaavaan filosofiseen teokseen, jonka mukaan huumorista on moneksi: se tarjoaa huojennusta, pohjautuu yllätykseen, sen ytimessä on ristiriita, se on poikkeama, tarkoittaa asioiden välistä yhteensopimattomuutta, on kriittistä, konservatiivista ja maallistava voima, 
siinä on jumalallisia piirteitä, se merkitsee ylemmyden tunnetta ja kytkeytyy vastarintaan, se tarkoittaa vinoa näkökulmaa, siitä löytyy suojautumismekanismi, se on alistamista ja utopiaa sekä se on asenne.


-  Huumorintajun jalostaminen ei tapahdu noin vain. Aristoteles painottaa,
että huumorintaju on luonteenopiirre, ja luonteenpiirteitä pystytään paitsi arvioimaan myös kehittämään elämän saatossa. Sekä humoristisuus että kyky nauruun ovat suotavia luonteenpiirteitä. Olennaista on tilannetaju. 
Hyveellinen suosii huumoria, joka ennemmin huvittaa kuin loukkaa kuulijaa. Tämän pohjalta Aristoteles tarjoilee käyttökelpoisen ohjeen monelle 
(omasta mielestään) ratkiriemukkaalle rääväsuulle: kaikkia mahdollisia vitsejä ei ole pakko kailottaa heti tilaisuuden tullen, koska toisen ihmisen tekeminen naurunalaiseksi voi olla erittäin loukkaavaa. Kasvatuksen näkökulmasta kunnioitus on hauskuutta tärkeämpi arvo. Vanhempien ja vaikkapa opettajien tapa suhtautua huumoriin vaikuttaa merkittävästi huumorintajun kehittymiseen...

-  Logoterapian kehittäjänä tunnettu Viktor E. Frankl (1905-1997) on sittemmin muotoillut aristoteelisesti, että huumorintajun kehittäminen ja taipumus nähdä asioita humoristisesti ovat kykyjä, jotka opitaan perehdyttäessä elämäntaitoon eli pyrittäessä kohti elämää, jossa arvostetaan oman itsen lisäksi myös muita. 
 

Mitä tiukempi mutka, sitä barskimpi huumori. Kuinka on: onko Sinulle huumorin kukka se kaunein, onko huumori elämän suola, sujuuko se huumor'pelillä? Viljelettekö muille aukeamattomia perhe- tai parisuhdevitsejä?
Onko huumorintaju aikaansaanut kummeksuvia katseita tai johtanut peräti konflikteihin kuten itsellä?

Jälkimmäisestä oiva esimerkki kohdallani on seuraava: olin Isääni saattohoitamassa sairaalassa, jossa hän vielä tuolloin oli kahden hengen huoneessa. Ominaiseen tapaansa, hän kertoi jonkun hauskoista, älyllisistä vitseistään, jolloin purskahdimme hervottomaan nauruun.
Välisermin takana ollut toinen, samalla viivalla oleva potilas yskäisi ja kysäisi varovasti: "Tuo kuulostaa hyvältä, saanko nauraa mukana?" Jolloin vedin näköesteen syrjään, Isäni kertoi vitsin uudelleen ja nauroimme makiasti ja äänekkäästi kaikki kolme. Ja eikös avoimesta ovesta käytävältä tupsahtanut vauhdilla pärstä peruslukemilla osastonhoitajahirmu riuhtaisten minut väellä ja voimalla käytävälle sekä käyden sormi sojossa tuohtuneena ripittämään ja peräämään: "Ettekö Te tiedä kuinka vakava potilaan tilanne on??"
Tuohon tyynen napakasti totesin, että kyllä vaan tasan tarkkaan ja juuri siksihän me nauramme!!

Mistä huumorissa on kysymys? Alkukiitoksensa kirjailija osoittaa vanhemmillen, joiden ansiosta ymmärrän, että huumorissa on kyse hauskuuden lisäksi ihmisyydestä. Nimenomaan ja juuri siitä!

Jos ei nauru pidentäisikään ikää, niin se tekee elämästä ainakin hauskempaa. Näin ajankohdan kunniaksi : terkkuja tuonilmaisiin; kiitos teille rakkailleni,
jotka annoitte minulle huumorin lahjan. Kynttilöitä sytytellen toivotan mitä parhainta pyhäinpäivän viikonloppua Sinulle lukijani ja blogikaverini!

- Huumorin ja naurun filosofia on kriittinen ylistys huumorille. Kirja on filosofeille, humoristeille, naurajille ja kaikille, joiden elämässä on sijaa ilolle.

Kirja Sinulle ja minulle:)