"Varoitus tukalasta helteestä" - ex Libris...

"Varoitus tukalasta helteestä / Instructions for a Heathwave (2013) ",  Maggie O'Farrell,
Schildts & Söderströms, 2014, 286 s., suomentanut Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino.


Maggie O'Farrell (s. 1972)  Pohjois-Iralnnissa, varttui Walesissa ja Skotlannissa, ja asuu nykyään perheineen Edinburghissa. Useille kielille käännetty, kriitikoiden ylistämä ja uskollisen lukijakunnan seuraama O'Farrell on kirjoittanut kuusi romaania, joista ensimmäinen suomennettu Käsi jota kerran pitelin ilmestyi vuonna 2013.(Takalievelehti)

"Heinäkuussa Lontoo on helleaallon lamauttama. Sadetta ei ole kuulunut kuukausiin, kirvat ovat vallanneet puutarhat, vettä säännöstellään. Vuosi on 1976. Robert Riordan kertoo vaimolleen Grettalle piipahtavansa ulkona ostamassa sanomalehden.
 Robert Riordan ei palaa aamuostoksiltaan.

Tapahtuma kerää  Grettan lapset saman katon alle, takaisin kotiin - kaksi toisistaan vieraantunutta siskoa ja yhden veljen, joka taiteilee avioeron partaalla. Heistä jokaisella on omat aavistuksensa isän katoamisesta. Mutta etsiessään isäänsä he joutuvatkin kohtaamaan itsensä." (Takakansi)

Mukavalukuinen kertomus ja minulle  uusi tuttavuus tämä O'Farrell, joka suoltaa pirteän pilkuntarkkaa ja pelkistettyä piirtoa. Jo teoksen  aurinkoinen kansi ja silkka nimikin istuvat ilkikurisesti tähän savenharmaaseen taivaaseen ja jatkuvaan sateenropinaan!

Jokaisessa perheessä on ikiomat luutuneet asenteensa ja jämähtäneet toimintamallinsa. Perheenjäsenten roolit muodotuvat monasti kohtuullisen ja yllättävänkin pysyviksi, eikä niistä rutiineista juurikaan suuremmin revetä kuin jonkun odottamattoman ja elämää suuremman edessä. Tämä  vähintäinkin puolitotuus aikaansaa lukiessa omakohtaista  hilpeähköä tuttuuden tuntemusta ja hienoista vaivautuneisuutta...

Riordanin perhekunnan yksilöiden luonteet ja persoonat ovat ominaispiirteiltään onnistuneita ja lämmöllä ikäänkuin  ulkopäin tarkasteltuina tarjoiltuja. Etenkin Aoife, tämä lukutaidoton käsivarsiaan muistilehtiönä käyttävä, pirtsakka pahnanpohjimmainen rimpula herättää herättää hilpeyttä ja kerää kaikki sympatiat. Positiivisesti soma sepitelmä!

Varotusta vartoillessa:

"Ensimmäinen koira kuussa" - ex Libris...

"Ensimmäinen koira kuussa", Esko Valtaoja, Ursa, 2014, 480 s.

 Esko Valtaoja  ei suuremmin esittelyjä tieteentekijäin klaanissa kaipaa. "Hän on kirjoittanut kolumneja sanoma- ja aikakauslehtiin yli kymmenen vuoden ajan. Tähän kirjaan on koottu Valtaojan parhaat kolumnit. Ne ovat virkistävää aivoviihdettä ja vuoroin kyseenalaistavat totuutta ja vuoroin nauravat päähänpinttymille ja moralismille. Valtaojan kolumneissa katsotaan maailmaa lämpimästi ja terävästi.

Yritän viihdyttää, valistaa ja ärsyttää, milloin missäkin järjestyksessä. Jokaiselle meistä tekee hyvää saada kahvit joskus väärään kurkkuun lehteä lukiessa." (Takakansi)

Jo vainen tuo Valtaojalta  luontuu, sillä tämä  verraton kolumnikooste on mitä mainiointa kesäherkkua, kirkas auringonpilkahdus tässä arktisen hysterian ja pilvipeitteen keskellä ja kyllä vaan, pärskähtävät kahvit väärään kurkkuun nauruun purskahtaessa! Ei voi kuin ihailla tapaa, jolla tämä  pilkesilmäinen, itseironisuuteenkin taipuva  viikariprofessori tuo ryppyotsaisuuden vähääkään  vaivaamatta tieteenpalasia jokajampan ulottuville. Olen koko lailla tarkkaan lukenut Valtaojan kirjallisen tuotannon ja välillä saanut rivin jakauksia päähän aivonystyröiden käydessä turbovaihteella, mutta aina tullut lukemastani virkistyneelle ja ilahtuneelle mielelle mm. vakavampiluontoinen ja pohdiskeleva kirjeenvaihto piispa Juha Pihkalan kanssa sekä viimeksi "Tähdenlento pöytälaatikossa". Tämä karismaattinen "Älykkö -"Köriläs" on kertakaikkiaan mies minun makuuni ja onnistuu joka kerta saamaan pään pyörälle ja viemään jalat alta; seikka johon Vaarin lisäksi vain harva kaksilahkeinen on pystynyt...


Valloittavan vekkulia:

"Langenneet" - ex Libris...

"Langenneet", Michael Katz Krefeld, Otava, 2014, 352 s., suomentanut Päivi Kivelä.

"Michael Katz Krefeld (s. 1966) on tanskalainen kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Hänet on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana. Langenneet aloittaa uuden kööpenhaminalaisesta poliisista Thomas "Ravn" Ravnsholdtista kertovan trillerisarjan." (Etulievelehti)

 "Poikaystävä asettaa Mashan panokseksi balkanilaismafian pokeripelissä. Erik löytää elämälleen tarkoituksen pimeässä kellarissa eloon heräävistä täytetyistä eläimistä. Ravn kilpailee aikaa vastaan etsiessään sarjamurhaajaa, joka yrittää tehdä ihmisruumiista täydellisen taideteoksen. Kolmen ihmisen kohtalot ratkeavat trillerissä, joka määrittelee pahuuden uudelleen."

Vatkataan keskenään brutaalia itämafiaa, ihmiskauppaa, prostituutiota, eläinten- ja ihmistentäyttäjää, hyvinvointiyhteiskuntaa, kapakanpitäjää, huolestunutta  siiirtolaisäitiä  ja vaimonsa äskettäin väkivaltaisen surman uhrina menettänyttä, rentuntielle ajautunutta poliisimiestä ja kakusta tulee - likilaskuinen. Nämä ainesosaset on niin moneen kertaan dekkaririntamalla käsitelty, että tuoreen ja freessin  pointin löytäminen edellyttäisi totaalista perspektiivin vaihdosta. Ehkä tämä stoori olisikin  toiminut paremmin tv-sarjaksi visualisoituna.  Pahuus on pahuutta, siinä ei mielestäni ole mitään mediaseksikästä, ei ainakaan saisi olla, eikä se selittelemällä glorifioidu. Aiheesta on suurella pätevyydellä kirjoittanut prof. Hannu Lauerma esim. "Hyvän kääntöpuoli" teoksessaan.

Ja sitten poliisikuntaan: näitä enempi vähempi renttuja, juoppoja, elämän sivuraiteille sujahtaneita  ja klassista musiikkia kuuntelevia tahi muutoin kulturelleja  konstuja ja komisarioita sikiää genressä kuin sieniä sateella. Rosoisuus ja särmä ovat toki henkilöhahmolle niin kirjassa kuin livenäkin  inhimillinen rikkaus. Varsinaisista pyhimyksistä ja enkeleistä löytyy luettavaa Isosta Kirjasta. Epäuskottavaa on kuitenkin Ravnin simsalabim  nousu viski - oluthuurujen seasta efektiiviseksi jäljittäjätutkijaksi, joka pesee tukhomalaispoliisit 10 - 0.

Sattuneista syistä tiettyä lukkarinrakkautta arvostamaani ammattikuntaa kohden tuntevana painotan tässä poliisikunnan panosta siinäkin, että voimme tässä muuttuvassa ja raaistuvassa maailmassamme jotakuinkin turvallisesti kulkea kujilla ja kaduilla tietäen, että apua tarvittaessa saamme!

"Krefeld nappaa lukijan varmasti pihteihinsä", Fyns Amts Avis toteaa.

Pintelittä:

"Paratiisiuhrit" - ex Libris...

"Paratiisiuhrit", Kristina Ohlsson, WSOY, 2014, 438 s., suomentanut Pekka Marjamäki.

"Kristina Ohlsson (s. 1979) on Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt turvallisuuspoliittisena analyytikkona Ruotsin poliisihallituksessa sekä viimeksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ:n) analyytikkona Wienissä. Ohlsson on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 2012 ja asuu nyt Tukholmassa." (Takalievelehti)

 "Arlandasta New Yorkiin suuntaava lento numero 573 saa pian nousun jälkeen dramaattisen käänteen. Matkustamosta löytyy kirje, jossa neljääsataa ihmistä kuljettava jumbojetti uhataan räjäyttää, mikäli Ruotsi ei peru algerialaissyntyisen terroriepäillyn karkotuspäätöstä. Koneessa on polttoainetta 13 tunniksi, ja poliisilla saman verran aikaa torjua pahin mahdollisen lopputulos.

Ruotsin turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön johtaja, vahvatahtoinen ja partaveitsenterävä Eden Lundell turvautuu siviilitutkija Fredrika Bergmanin ja rikospoliisi
Alex Rechtin apuun selvittääkseen terroristien henkilöllisyyden." (Takakansi)

Tässäpä on dekkari, jossa olennaiset osaset ovat  kohdallaan: Ohlssonin vankka  ammattitausta näkyy positiivisella tavalla sekä juonen virittelyssä ja kuljetuksessa että rakenteen tiiviydessä. Päähenkilöiden persoonat on kirjoitettu napakoin näppäinlyönnein, tyylipiirteet ovat uskottavat ja verevät. Toiminta on  tehokasta ja tiivistunnelmaista. Viimeisten sadan sivun terävöittämisellä ja hiomisella olisi aikaansaatu "Aftonbladetin" lupaama  page-turner, kirja, jota vain lukee ja lukee voimatta lopettaa...


Siistiä:

"Neitsytkivi" - ex Libris...

"Neitsytkivi / Jungfrustenen", Michael Mortimer, Bazar, 557 s., suomentanut Anu Koivunen.

Michel Mortimer on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kirjailijakaksikko Daniel Sjölin (s.1977) ja Jerker Virdborg
 (s. 1971). Sjölin on kirjailija, televisiojuontaja ja kirjallisuuskriitikko. Virdborg on julkaissut novellikokoelman ja useita romaaneja." (Etulievelehti)

 "Uusi-Seelanti 1769. Luonnontieteilijä Carl von Linnén oppilas tekee merkittävän löydön. Hän saa haltuunsa kiven, joka mullistaa hänen käsityksensä luonnosta. Siksi kivi kätketään maailmalta - kunnes se löydetään jälleen. Yli kaksisataa vuotta myöhemmin nuori biologian opiskelija Ida Nordlund saa merkillisen puhelun isoäidiltään. Tämä pyytää Idaa noutamaan Nobel-palkintojuhlasta erään lippaan ja huolehtimaan ettei se joudu vääriin käsiin. Kaikki menee kuitenkin pieleen ja Ida joutuu pakenemaan Ruotsista Suomeen ja aina Venäjälle asti tietämättä mitä todella kantaa mukanaan." (Takakansi)

 Hyvä ja rivakka alku!  Linné-osio ensin ärsytti, sitten jokihelmisimpukoineen osoittautui selkeimmäksi ja perustelluksi  anniksi tässä tuuheassa jännärissä, jossa "Neitsytkivi" haastaa Linnén luokittelusysteemin rikkoen ja sekoittaen rajat kivi-, kasvi ja eläinkunnan välillä. Kun samojen kansien väliin mahdutetaan kvasiteteellistä biologiaa, nanoteknologiaa, Linné, Frank Sinatra ja Greta Garbo, teräsnokkaiset hyökkäilevät superlokit ja kiiluvasilmäiset, vaanivat  susilaumat sekä varsinaiset henkilöhahmot, niin rakenne natisee liitoksissaan ja eräänlaisen keskeneräisyyden vallitessa luisutaan laskevassa intensiteetissä kirjan loppua kohden. Mikä sekin töksähtää, ilmeisen tarkoituksellisesti, sillä tekijöiden  ajatuksissa on, että tämä teos olisi ensimmäinen kuuden sarjasta.

Lievän vauhtisokeuden vuoksi juonenkulun jäntevyys kärsii, samoin kärvistelevät myös hempuloiksi jäävät  henkilöhahmot, joista itsekseen juputtelevalle  kirjailija  Mikaelille onnistutaan luomaan kiintoisin  ja kattavin profiili. Tarkoitus ei toki ole totaalisti teosta torpata, sillä tekijöissä on potentiaalia & potkua, mutta tuleville osille  ohjenuoraksi poijjaat: maltti on valttia & vähemmän on enemmän!!

 Jokihelmisimpukkatietoskusta kiitos; tiesitkö, että laji on pisimpään eläviä selkärangattomia, yksittäiset simpukat yltävät pitkälti yli satavuotiaiksi ja vanhin löydetty oli 296 vuotta vanha?? Minä en, joten päivän jyvästä kiitän!

"Mutta koska ihminen on osa luontoa, on hänen sotansa luontoa vastaan väistämättä sotaa häntä itseään vastaan." Rachel Carson  (Ensilehti)

Rauhaa & ruislintuja:

Juonikasta Jussia...

Juhannusrunot loppuunkaluttu, kliseiset tervehdykset kuultu ja kuulutettu, kylmät ja kuumat kelit käsitelty. Mitä jäljelle jää? Jäljelle jää tango tanssahdeltavaksi lavoilla, lompsuteltavaksi  laitureilla, väännettäväksi nurmikkotantereella ja liu'uttavaksi  torpan permannoilla ja parketeilla.

Lähtekäämme siis eleganttiin taivutukseen! Mikä meiltä Vaarin kanssa virtuoosimaisesta taituruudesta uupuu, sen korvaamme huimalla intensiteetillä:

Saattaapi olla, että jotkut sinnikkäimmät yöttömän yön juhlijat yltävät peräti seuraavaan suoritukseen ja touhutunnelmaan. Se heille toki suotakoon! Jälkisammutusta emme kadehdi;
tämä osio on jo tullut harjoiteltua, silti letkeään lattariin lanteet vielä loivasti luontuvat.
Ei suinkaan Mr. President vaan itse:

Ylläolevan myötä välittyvät hilpeät  heippa-heit Murmeleille, jotka aidosti Paavo Pesusienen arvon päälle ymmärtävät...


Jambo:

"Hetkien vaellus" / Pessoa - ex Libris...

"Hetkien vaellus", Fernando Pessoa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1993 toinen painos,
 ensimmäinen 1974, 80 s., suomentanut Pentti Saaritsa.

"Pessoa (1888 - 1935) on Portugalin merkittävimpiä nykylyyrikkoja. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään, että käyttäen kolmea pseudonyymia: Alberto Caieroa, Ricardo Reisia ja Alvaro de Camposia, joilla oli selvästi oma tyylinsä ja joiden hahmottumista omiksi henkilöikseen hänen oli yhä vaikeampi hallita." (Takakansi)


Tähän pikkuruiseen kirjahelmeen törmäsin sattumalta ja viehätyin:

"Hetkien vaellus:
Kannan sydämessäni
kuin täyteenahdetussa arkussa, joka ei mene kiinni
kaikkia paikkoja, joissa olen ollut,
kaikkia satamia, joihin saavuin,
kaikkia maisemia, jotka näin hytinikkunoista, tai laivankansilta, uneksien,
ja kaiken sen paljous on niin vähän siihen nähden mitä haluan."


"Mikäli kuolemani jälkeen halutaan kirjoittaa elämänkerta
se on maailman yksinkertaisin juttu.
Siihen sisältyy vain kaksi päivämäärää: synnyin- ja kuolin-.
Kaikki päivät niiden väliltä kuuluvat minulle."

"Palaan sisälle ja suljen ikkunan.
Minulle toivotetaan hyvää yötä
ja tyytyväinen ääneni toivottaa hyvää yötä.
Olisipa elämäni aina näin:
päivä täynnä aurinkoa, tai sateesta pehmeä
tai myrskyinen kuin maailma loppuisi,
lempeä iltapäivä ja ohi vaeltavat ihmisryhmät
joita seurataan uteliaasti ikkunasta,
viimeinen lämmin katse kohti levollisia puita,
ja sen jälkeen ikkuna kiinni, lamppu palaen,
mitään lukematta, mitään ajattelematta, nukkumatta edes,
tuntea elämän soljuvan lävitseni kuin joki uomassaan
ja ulkona suuri hiljaisuus kuin jumala joka nukkuu."

Joenuomassa:

"Pullopostia" - ex Libris...

"Pullopostia", Jussi Adler-Olsen, Gummerus, 2014, 551 s., suomentanut Katriina Huttunen.



Kirja on Carl Mørckistä ja ratkaisemattomia rikoksia selvittävästä Osasto Q:sta kertovan sarjan kolmas osa  ja sai Lasiavain- palkinnon vuoden 2010 parhaana pohjoismaisena dekkarina. Palkinnoista ja kaikista kehuista huolimatta totean heti kättelyssä, jotta edelliset kaksi osaa "Metsästäjät"  ja " Vanki " olivat rakenteeltaan tiiviimpiä, että tässä on yksien kansien välissä tavarasta tunkua ja siroteltuna sitä-sun-tätä.

"Kaksi veljestä herää tiukasti sidottuina venevajassa lähellä merta. Kylmäverinen kidnappaaja on jossain mutta palaa varmasti takaisin. Siteistä ei pääse irti, mutta löytyy pullo ja paperia..." (Takakansi)

Osasto Q:n sisäinen ilmapiiri asbestiongelmineen on ilmeikkäästi kuvattu, aisaparin Mørck & Assad keskinäisen huumorin viljely tuottaa tulosta ja Rose/Yrsa kaksijakoinen, skitsofreninen  persoona on pikantti sivujuonne, jonka merkitys jää arvailtavaksi ja jatko-osien varaan.

Mutta: tässäkin Adler-Olsen tykittää meille tylyn kattauksen uskonlahkojen tiukkaotteisella pöytäliinalla tarjoiltuna ja vaeltelee estoitta ihmismielen pimeillä poluilla. Uskonlahkojen sitovuus, tiukka vaikenemisen kulttuuri ja ulkopuolelle eristäminen on  meillä Suomessakin tapetilla oleva aihepiiri, jonka esiinnosto on ehdottoman tärkeää. Olen eri mieltä väittämästä:  "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus." Joko lapsuuden kipukohtien, suoranaisten laiminlyöntien ja traumojen työstäminen itselle siedettävään muotoon aikuisuudessa onnistuu tai sitten ne ilkeän rajusti ja hallitsemattomasti pulpahtelevat konkreettisiksi teoiksi tahi ei niin ystävällismieliseksi suhtautumistavaksi ympäristöön.

Ilman muuta Adler-Olsen taitaa kerronnan eikä iljettävyyksien kartoittaminen tuota hänelle vaikeuksia vaan luontuu tarkkanäköisen terävästi, mutta niin ilmavalla tyylillä, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle joutuessaankaan  ei tule mieleen napsauttaa kansia kesken kaiken kiinni...

Kaksijakoisesti:

"Metsästäjän sydän" - ex Libris...

"Metsästäjän sydän", Deon Meyer, Gummerus Kustannus Oy, 2014, 486 s.,
 suomentanut Maija Luoma.


"Kaksimetrinen Tobela "Tiny" Mpayipheli liittyi aikoinaan ANC:hen, mutta vapaustaistelun sijaan hänet lähetettiin KGB:n ja Stasin koulutettvaksi ja hänestä tehtiin salamurhaaja. Uudessa, apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa hän on perheellinen mies, joka tekee tyytyväisenä töitä autokorjaamossa. Sitten viesti vanhan ystävän tyttäreltä suistaa Tinyn seesteisen elämän. Ystävä on pidätetty, kun hän on ottanut haltuunsa vanhan kovalevyn, joka sisältää raskauttavaa todistusaineistoa vapaustaistelun ajalta. Nyt tytär tarvitsee epätoivoisesti Tinyn apua.
 Tiny kiitää varastetulla moottorippyörällä halki
 Etelä- Afrikan kohti sovittua tapaamispaikkaa perässään joukko vihamielisiä takaa-ajajia, mukaan lukien
 Etelä-Afrikan presidentin omat turvallisuusjoukot.
 Mutta kun Tinyn kylmän sodan aikainen koulutus herää henkiin, hyökkääjät eivät tiedä, mikä heitä odottaa." (Takakansi).

"Thobela Mpayipheli katseli lumoutuneena ympäröivää maailmaa: isoa ja kaunista kuuta mustalla taivaalla, Vapaavaltion tasankoja, ruohoaavikkoa joka levittäytyi upeassa valossa niin kauas kuin silmä kantoi, siellä täällä erottuvia akaasiapuiden tummia hahmoja, tietä jota pyörän lamput valaisivat. Hän tunsi pyörän allaan, hän tunsi oman vartalonsa, hän tunsi oman paikkansa tässä maanosassa ja hän näki itsensä ja tunsi elämän virtaavan itsessään; se oli kuin täysi tulviva joki, se vei hänet mukanaan ja hän tiesi, että kokemus oli kullan arvoinen; se oli pantava hyvään talteen, koska se oli niitä ohikiitäviä harvinaisia hetkiä, joina ihminen oli tiivisti ja täydellisesti yhtä maailmankaikkeuden kanssa."

Kuinka harvinaista herkkua nuo hetket, joissa kaikki oleellinen yhtäaikaisesti on läsnä ja
 joista ei puutu niin mitään ovatkaan ja kuinka taidokkaasti kirjailija uniikkia tunnetta kuvaakaan! Harvinaista herkkua on myös se, että  tämä toinen suomennos pitää sen, mitä
 "Kuolema päivänkoitteessa"  lupasi  ja antoi aavistaa: kerronta pujottelee tai tässä tapauksessa pöristelee notkeasti läpi Afrikan lämmön ja värikylläisen runsauden, rotusorron, raivon ja juontenpunonnan, näyttämölle asetettujen henkilöhahmojen luonteikkuuden, eikä liki 500:n sivun lukemisen kanssa pitkästyä ehdi. Timmi, päräyttävä trilleri; tykkäsin! Tämän kundin prätkän takaistuimelle istahtaisin oitis putkena, kietoisin kädet tiukasti vyötärönsä ympäri ja ei kun visiiri alas ja

usvaa putkeen:

"Valtameri / Ocèan à pied de Bayonne à Brest" - Ex Libris...

"Valtameri", Daniel Besace, Basam Books Oy, 2014, 171 s. suomentanut Leena Rantanen.
Kansi Taivo Org, Küpress OÜ.  Kaunis, tyylikäs ja sisältöön nähden parahultainen kansi suorastaan houkuttelee pitämään kirjaa kotvasen avaamatta hyppysissä ja antamaan ajatusten arvailla, mitä sen sisältämät sivut kohta tarjoavat!


"Daniel Besace (s. 1970) on entinen laivan perämies ja nykyinen pienkustantaja ja kirjailija. Hän ei hyväksy rahan ylivaltaa nyky-yhteiskunnassa - hänelle elämä on kokemista ja luomista. Valtameri on Besacen, nizzalaisen työttömän ja rahattoman miehen kertomus yli 1100 km mittaisesta kävelystä Bayonnesta Brestiin. Besacen elämä järkkyy, kun hän kuulee isänsä kuolleen Polynesiassa, 18 000 km päässä. Vastauksena surulle, käsittämättömälle kuoleman kokemukselle ja umpikujaan ajautuneelle elämälle hän lähtee matkaan ja kävelee pitkin Länsi-Ranskan hiekkarantoja ja entisiä "tullimiespolkuja", jotka nousevat ja laskevat ja kiemurtelevat pitkin Atlantin rannikkoa." (Takakansi)

"Kummallista kyllä, joskus on vaikeampi lähestyä elävää kuin kuollutta ihmistä. Luiden ja lihan rappeutumisesta ymmärrän, että kuolemaa ei ole. Se on vain läsnäolon poissaoloa, kunnes osaksemme tulee unohdus."

Surun läpikäymisessa on monta vaihetta ja sen käsitelyssä yhtä monta tapaa, mutta jostain syystä vierastan käsitettä surutyö. Näin siitä huolimatta, että se suorastaan musertavan urakan rasittavuudella saattaa raskauttaa kokijaansa. Besacen tapa kävellä kävelemistään ei mielestäni ole suinkaan todellisuuspakoa, vaan kykyä näin luoda ajaton aika, tila ajatusten kahlitsematta sinkoilla ja surra. Äitiluonnon syli on pettämätön ja sen poluille ovat jääneet useimmat surut, murheet ja ahdistukset.

  "Kuinka en voisi hyvin tällaisen näytelmän edessä. Istun 89 metriä korkealla kalliolla, jolla on nimikin, le Guern, katseeni lentää pitkin punaa ja kultaa, ja vaalean violetti perhonen houkuttelee minut aina kukkien emiin saakka, korkealla hiirihaukka humaltuu, lokki sieppaa hengitykseni ja vie sen äärettömyyksiin. Sen kirkaisusta muutun siiveksi, Kostan sillä ruumiini painon. Kivillä kullanviheriää jäkälää. Koko lahti kylpee valossa."


Kirjailijan kuvaus matkasta  havaintoineen on  pikkutarkan eleetöntä ja pohdiskelevaa sekä kuljettaa lukijansa mukanaan simpukain keräilyyn, yötaivaan katseluun, osteriviljelmille, mudanhajuun ja kukkaintuoksuun. Kulku on verkkaista ja  kiireetöntä, jopa siinä määrin, että loppupuolen kilometrit paikka paikoin tuntuivat taittuvan tuskaisan rauhallisesti aiheuttaen minulle lievää kärsimättömyyttä. Tämä lie ollut kirjailijan tarkoituskin; muistuttaa taipaleen alkuperäisestä ideasta; mihinkään elämässä ei ole oikotietä. Kuitenkin tällä jotoksella kelpasi olla matkaseurana!


Ja jos nyt ihan rehellisiksi heittäydytään; kenenpä mieli ei jossain elämänvaiheessa tekemättömältä tuntuneen paikan edessä olisi tehnyt yksinkertaisesti, proosallisesti & banaalisti  ilmaistuna  nostaa kytkintä, lähteä lätkimään, haistattaa huilut kaikelle & häippästä hilpeästi  horisonttiin??

Hiekkaa varpaissa:

"Sukupolvien vuorovaikutus" - ex Libris...

"Sukupolvien vuorovaikutus", Mirkka Danielsbacka, Antti Tanskanen, Hans Hämäläinen,
Inka Pelkonen, Elina Haavio-Mannila. Anna Rotkich, Antti Karisto & J.P. Roos, Väestöntutkimuslaitos Tutkimuksia D 58/2013, 2013, 195 s.
 
"Keitä suuret ikäluokat ja heidän aikuiset lapsensa auttavat?
 Mihin suuntaan apu kulkee? Onko auttaminen sukupuolittunutta? Kuinka vastavuoroista sukulaisten ja ystävien auttaminen on?
Annetaanko vuonna 2012 apua enemmän tai vähemmän kuin vuonna 2007 ?" (Takakansi)

Jos aihepiiri ja vastausten saaminen näihin kysymyksiin kiinnostavat, tässä on Sinulle oikea teos! Toimii myös mutu:n efektiivisenä poistajana.  Selkein ulkoasuin, tekstein, taulukoin ja kuvioin esitellään tutkimustulokset ja muutokset vuosien 2007 ja 2012 välillä.
Suurten ikäluokkien yhteydenpidon, käytännön avun ja taloudellisen tuen määrän todetaan  tarkastelujaksolla vähentyneen, mutta lastenhoitoapua antavien määrän kasvaneen. Jälkimmäinen selittyy tietty osin sillä, että vuonna 2012 ikäryhmästä löytyy enemmän isovanhempi-statuksen saavuttaneita. Aikuisten lasten yhteydenpidon määrä sekä vanhempiin että sisaruksiinsa on laskenut ja ystäviinsä lisääntynyt, kun taas heidän vanhemmilleen antaman käytännön avun ja taloudellisen tuen määrä on noussut.

Leo Tolstoin "Anna Karenina" alkaa lauseella: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Sopivan konsensuksen ja balanssin löytäminen on luonnollisesti tässäkin asiassa tavoiteltava, vaan ei itsestäänselvä  tilanne.
Keinot sen saavuttamiseksi ja luomiseksi ovat ymmärrettävästi erittäin yksilölliset ja  perhekohtaiset. Omalta osaltani koen jälkikasvun olevan elämässäni riittävästi läsnä ja tarvittaessa tukena - samaa toivon vice versa!   Periaatteella:  En halua, enkä voi elää kenenkään elämää, mutta haluan ja voin olla saatavilla.


Kukin ihminen & kukin perhe taaplaa tyylilään; kuin myös:

"Karjalainen nainen" - ex Libris...

"Karjalainen nainen", Pirkko Sallinen-Gimpl, Unifada, 2013, 252 s.

"Viime huhtikuussa Helsingin yliopistossa tarkastetussa kansatieteellisessä väitöskirjassaan Pirkko Sallinen-Gimpl  - syntyään pohjoiskarjalainen - sanoo tarkastelevansa siirtokarjalaisia kuin näköalapaikalta: kantaväestön silmin, mutta karjalaisen kulttuurin piirissä kasvaneena myös siirtokarjalaisia ymmärtäen."( HS 7.5.1994) Hän vaikutti myös yhtensä kirjoittajista  "Juuret Karjalassa" teoksessa.


"Missä onkaan tuo iloinen, puhelias, vilkas ja hersyvästi naurava nainen? Sellainenko hän on? Monella heistä on takanaan evakkotie, kodin menetys ja joutuminen sotaa paenneiden joukkoon, kuten miljoonat nykyisinkin maailmassa... Miten he selvisivät siitä?" (Takakansi)

Kirja on kattava, asiantutemuksella laadittu ja hersyvän  tyhjentävä karjalaisen naisen kuvaus.
Sen tyylikäs ulkoasu on tekstin hengen mukainen ja kuvat tukevat asiasisältöä kauttaaltaan valottaen tekstinkulkua; lahjateokseksikin varsin käypänen! Karjalaisen naisen selviytymiskeinoina mainitaan: innovatiivisuus, koulutushalukkuus, tunteiden ilmaisu ja herkkyys, suhde kauneuteen ja ympäristön estetiikkaan. Karjalainen nainen taipuu vaan ei taitu! Niinpä-niin, vahva identiteetti on näistä juurista versonut....

Omissa lapsuudenmuistoissani  on selkeänä mielikuvana Isomummin itsestäänselvä,
 haastamaton ja kunnioitettu asema Mummilassa: jopa muutoin niin miehekäs ja dominantti Ukkinikin (joskin ikäpolvensa edustajaksi erikoinen polvillaan kiikuttava, mukanaan työmailla ja uimarannoilla kuljettava sekä kiperän paikan tullen tarvittaessa yöllä apoteekkiin tutinnoutoon rientävä  ja minulle rakas) hiipi varpasillaan hänen huoneensa oven ohi tarkkaan  varoen häiritsemästä. Posti Isomummille saapui tittelillä "Wanha Emäntä". Jonniinsortin matriarkaalisuus on ollutkin äidinpuoleisen sukuni ominaispiirre, ehkä juuri  Isomummin suvun  tilallisen taustoista juontuen.

Samoin suurperheellisyys, nykykielellä ilmiö  B&B, vallitsi  Mummilassa maalta Helsinkiin integroituvien sukulaisten, tuttavien ja kylänmiesten  vuolaana hyyryläisvirtana Mummin
suoltaessa katkeamattomana virtana täysiä, herkullisesti tuoksuvia  pellillisiä karjalanpiiraita, sultsinoita, vatruskoita ja muita suussasulavia herkkuja.

Heleätä Helluntaita! Ja jos ei heilaa:

Monet meistä karjalaistaustaisista tässäkin polvessa ovat löytäneet ja valinneet elämän- ja sielunkumppaninsa Karjalan kunnaiden maisemista lähtöisin olevien joukosta; suurta sattumaako?

Jospa ne joskus putkahtelevat oudot tuntemukset sydänalassa ovatkin niitä lemmenpistoja?

Ounastelee:

Hippulat vinkuen...

on mennä pompotellut kulunut viikko matkoihinsa  kutoen elon mattoon sekä kirkkaita
että tummia raitoja...

Kaikille Suvivirren kuuliaisesti  kuulleille, lappusen kätösiin lukukuvuoden penkin kuluttamisesta saaneille, hohtaville valkolakeille & ammattin valmistuneille, hiukset hulmuten kesälaitumille, harjoittelupaikkoihin sorvin ääreen, harrastusten pariin tai suloisen suvenviettoon rientäville: juonikasta kesää!

Ensimmäinen aalto rantautui Mummolaan perjantaina Juoniorimurmeileiden kirmaistua moninaisten  harrastusten kesätauolle siirryttyä odotetun Flamingon polskuttelureissun jälkeen Vaaria onnittelemaan. Sankari ilahtui monisivuisesta kauniisti kuvitetusta ja Äiskän avittamana tekstitetystä seikkailukertomuksesta ynnä tietysti onnittelulaulusta, joka kajautettiin ilmoille lusikoitaessa  mansikkakakkua vauhdilla parempiin maisemiin. Yökyläilyä seuraa viikon päästä, jolloin ovat vuorossa vuosi sitten päätetyt parvekebileet pillimehuineen.

Lauantaina  puoliltapäivin pöräytti pihaan puolestaan Murmeliviisikon vanhin, Amigo.
 Siinä sitten turistiin päällimmäiset, herkuteltiin, pelailtiin ja kun Pojanpoika sävyisästi muistutti Mummoliiton suositteleman nukkuma-ajan aikaa sitten koittaneen ja ohitetuksi tulleen, jäivät pojat vielä vastaladattua Netflixiä tapittamaan, chipsejä rouskuttelemaan ja äijäjuttujaan turisemaan.

Juonimisen tuloksena tiistaina hurautettiin  porukalla puhelinostoksille ja näin saatiin Mummo
Apple iPhone 4S:n myötä roudattua yllätysmomenttia hyväksikäyttäen  perusnäppäinnokialaisesta nykyaikaan. Itse puhelin ojennettiin minulle sittemmin kotona tuokion päästä  elegantisti valmiiseen toimintakuntoon saatettuna. Pikakurssikin asiallisesti tuli pidetyksi ja nyt "haitekki"
 ja Mummo tuijottelevat toinen toistaan kysyvästi. Yhteystiedot on sentäs saatu hipaistuiksi, test-viest perinteiden mukaan lähetetyksi (ja vastaanotetuksi) puhelutkin kulkevat, milloin en sitten hipaise ja sitämyöten läppää tavoittelijalle punaista luuria saman tien korville...

Naapurintyttömme  ehti täyttää 102-vuotta ennen kuin siirtyi tästä menosta tuonilmaisiin,
jonne hänet tänään saateltiin persoonaansa sopivasti "Niin kaunis on maa"- kappaleen säestyksellä. Siunaustilaisuudessa hiljennyin lämmöllä muistelemaan Ihmistä, jonka toivoi tapaavansa,
kun astui ovesta ulos!  Tuonilmaisista kuului lempeä viesti:"Kiitos kun tulit saattamaan, mutta nyt  kesänviettoon ja Äiti Luonnon syliin....

Elon biodiversiteetistä kiitollisena & pää pyörällä:

"Poika nimeltä Kuukivi" - ex Libris...

"Poika nimeltä Kuukivi", Sjón, Like 2014, 152 s., suomentanut Tuomas Kauko.


"Sjón, s. 1962,  on islantilainen kirjailija, jonka kirjoja julkaistaan 20 maassa. Hän kirjoittaa myyttisiä kertomuksia, päältä katsottuna minimalistisia, mutta sisällöltään rikkaita. Hänen runonsa ovat tulleet tutuiksi Björkin hitteinä." (Lievelehti)  Kirja voitti Islannin kansallisen kirjallisuuspalkinnon ja vuoden kirja tittelin 2014.

"Katla-tulivuoren purkaus valaisee yötaivaan, maailmassa riehuu suuri sota ja Reykjavikissa espanjantauti, mutta Máni Steinille todellisuus on kuin elokuvan kulissi, suuri laitakatu, joka houkuttelee salaisiin seikkailuihin."
(Teoksen takakansi)

"Maahan polvistuneen pojan edessä seisoo mies, joka ärähtää hiljaa. Selkä kalliota vasten mies näyttää siltä kuin olisi kasvanut yhteen varjonsa kanssa ja kiinni kiveen. Mies ärähtää uudelleen, nyt kovaäänisemmin
ja raivokkaammin ja heiluttaa lanteitaan niin että paisunut elin luiskahtellee pojan suussa."

 Näin ammutaan teoksen startti, räväkkä lahtölaukaus!

"Laineiden loiske. Kesänvaalea valo. On laskuveden aika. Pikkulinnut hypähtelevät vedenrajassa nokkien toimeliaasti hyönteisiä. Hän seisoo pietaryrttitasanteella rantatörmän alla ja varoo säikäyttämästä niitä. Aurinko säihkyy aalloilla, jotka vaahtoavat punaruskeina törmätessään rantaan ja kiertyessään itsensä päälle."

Kirjailija osoittaa kykynsä siirtyä vaivattomasti kaarisiltaa pitkin realismista runouteen!

Eksistenssikysymyksiä, historiallisia tapahtumia ja Peter Pan - syndroomaa , sillä Máni Stein on 27-vuotiaana edelleen Best Boy ; kaikki tämä kauniisti kansiensa välissä pysyvänä pienimuotoisena, mutta runsaskerroksisena kertomuksena. Kuulaankepeänä  kuin raikas syysaamu. Mustavalkoiset, pikkuruiset valokuvat ovat onnistunut detalji.

Saagaa ja sadunomaisuutta:

"Totuus Harry Quebertin tapauksesta" - ex Libris...

"Totuus Harry Quebertin tapauksesta / La Vérite sur l´affaire Harry Quebert", Jöel Dicker,  Tammi Keltainen Kirjasto, 2014, 809 s., suomentanut Anna-Maija Virtanen.

"Jöel Dicker (s.1985) on ranskankielisen kirjallisuuden uusi supertähti. 28-vuotias sveitsiläinen singahti lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2012 kirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota on myyty Euroopassa
yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kirja sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon v. 2012."

"Huikea menestysromaani pikkukaupungin salaisuuksista, rakkauden voimasta ja luomisen tuskasta. Romaanin kirjoittamiselle rakentuva kirjallinen trilleri on yhtä aikaa murhamysteeri, rakkaustarina, taparomaani - ja löytöretki lukemiseen." Teoksen takakansi.

Pääosissa ovat: yhden menestysteoksen raapustanut, nyt juntturassa oleva Marcus Goldman, joka inspiraation toivossa pelmahtaa 67-vuotiaan oppi-isänsä Harry Quebertin hoteisiin pikkukaupunki Auroraan. Quebertin puutarhasta löytyy yllättäen yli 30-vuotta sitten kadonneen ihastuttavan Nola Kellerganin ruumis. Näin tarinan siemenet on kylvetty ja jos ainekset tuntuvatkin kliseisiltä tahi siirappisilta, niin näiltä elementeiltä vältytään. Kuin myös itseäni ensin  häirinneestä flashimäisestä vilautuksesta Nabokovin Lolitaan, jolla teemalla ei teosta - onneksi -  vesitetä eikä ratsasteta.

Teemoja:  Kuinka yhteisö ensin ottaa Sinut avosylin vastaan ja sitten - rottareaktiona huhuihin - työntää Sinut tylysti luotaan ulkopuolellensa sulkien.  Kuvaa ihmispolon mielenliikkeitä ja -häiriöitä ja niitä perimmäisiä, tiedostamattomia motiiveja, jotka meitä ohjailevat ja tekemisiimme vaikuttavat.Tämä tiiliskivi olisi aika ajoin edellyttänyt ideaalisiteet tuiksi  ranteisiin. Huolimatta siitä, että kerronnan kulun tempo hidastikin tahtiaan toisella puoliskolla ennen loppunostetta, ei se muodostunut tympeäksi paikallaanpolkevaksi sameaksi mutalammikoksi, vaan rullasi  voidelluin pyörin etiäpäin. Virtaviivaista viihdettä!

Kirjailijan paratiisista: "Kirjailijan paratiisi on paikka, missä voi omalla päätöksellään kirjoittaa elämänsä semmoiseksi miten olisi halunnut sen elää. Kirjailijalla on nimittäin sellainen valta, että hän päättää, millainen kirjan loppu on. Hänellä on valta pitää hengissä tai tappaa, hänellä on valta muuttaa kaikki. Kirjailijalla on hyppysissään suurempi mahti kuin hän monesti aavistaakaan. Hän voi sulkea silmänsä ja muuttaa elämän kulun."


Paratiisin porteilla kurkkii: