"Valtameri", Daniel Besace, Basam Books Oy, 2014, 171 s. suomentanut Leena Rantanen.
Kansi Taivo Org, Küpress OÜ. Kaunis, tyylikäs ja sisältöön nähden parahultainen kansi suorastaan houkuttelee pitämään kirjaa kotvasen avaamatta hyppysissä ja antamaan ajatusten arvailla, mitä sen sisältämät sivut kohta tarjoavat!
"Daniel Besace (s. 1970) on entinen laivan perämies ja nykyinen pienkustantaja ja kirjailija. Hän ei hyväksy rahan ylivaltaa nyky-yhteiskunnassa - hänelle elämä on kokemista ja luomista. Valtameri on Besacen, nizzalaisen työttömän ja rahattoman miehen kertomus yli 1100 km mittaisesta kävelystä Bayonnesta Brestiin. Besacen elämä järkkyy, kun hän kuulee isänsä kuolleen Polynesiassa, 18 000 km päässä. Vastauksena surulle, käsittämättömälle kuoleman kokemukselle ja umpikujaan ajautuneelle elämälle hän lähtee matkaan ja kävelee pitkin Länsi-Ranskan hiekkarantoja ja entisiä "tullimiespolkuja", jotka nousevat ja laskevat ja kiemurtelevat pitkin Atlantin rannikkoa." (Takakansi)
"Kummallista kyllä, joskus on vaikeampi lähestyä elävää kuin kuollutta ihmistä. Luiden ja lihan rappeutumisesta ymmärrän, että kuolemaa ei ole. Se on vain läsnäolon poissaoloa, kunnes osaksemme tulee unohdus."
Surun läpikäymisessa on monta vaihetta ja sen käsitelyssä yhtä monta tapaa, mutta jostain syystä vierastan käsitettä surutyö. Näin siitä huolimatta, että se suorastaan musertavan urakan rasittavuudella saattaa raskauttaa kokijaansa. Besacen tapa kävellä kävelemistään ei mielestäni ole suinkaan todellisuuspakoa, vaan kykyä näin luoda ajaton aika, tila ajatusten kahlitsematta sinkoilla ja surra. Äitiluonnon syli on pettämätön ja sen poluille ovat jääneet useimmat surut, murheet ja ahdistukset.
"Kuinka en voisi hyvin tällaisen näytelmän edessä. Istun 89 metriä korkealla kalliolla, jolla on nimikin, le Guern, katseeni lentää pitkin punaa ja kultaa, ja vaalean violetti perhonen houkuttelee minut aina kukkien emiin saakka, korkealla hiirihaukka humaltuu, lokki sieppaa hengitykseni ja vie sen äärettömyyksiin. Sen kirkaisusta muutun siiveksi, Kostan sillä ruumiini painon. Kivillä kullanviheriää jäkälää. Koko lahti kylpee valossa."
Kirjailijan kuvaus matkasta havaintoineen on pikkutarkan eleetöntä ja pohdiskelevaa sekä kuljettaa lukijansa mukanaan simpukain keräilyyn, yötaivaan katseluun, osteriviljelmille, mudanhajuun ja kukkaintuoksuun. Kulku on verkkaista ja kiireetöntä, jopa siinä määrin, että loppupuolen kilometrit paikka paikoin tuntuivat taittuvan tuskaisan rauhallisesti aiheuttaen minulle lievää kärsimättömyyttä. Tämä lie ollut kirjailijan tarkoituskin; muistuttaa taipaleen alkuperäisestä ideasta; mihinkään elämässä ei ole oikotietä. Kuitenkin tällä jotoksella kelpasi olla matkaseurana!
Ja jos nyt ihan rehellisiksi heittäydytään; kenenpä mieli ei jossain elämänvaiheessa tekemättömältä tuntuneen paikan edessä olisi tehnyt yksinkertaisesti, proosallisesti & banaalisti ilmaistuna nostaa kytkintä, lähteä lätkimään, haistattaa huilut kaikelle & häippästä hilpeästi horisonttiin??
Hiekkaa varpaissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti