"Sukupolvien vuorovaikutus", Mirkka Danielsbacka, Antti Tanskanen, Hans Hämäläinen,
Inka Pelkonen, Elina Haavio-Mannila. Anna Rotkich, Antti Karisto & J.P. Roos, Väestöntutkimuslaitos Tutkimuksia D 58/2013, 2013, 195 s.
"Keitä suuret ikäluokat ja heidän aikuiset lapsensa auttavat?
Mihin suuntaan apu kulkee? Onko auttaminen sukupuolittunutta? Kuinka vastavuoroista sukulaisten ja ystävien auttaminen on?
Annetaanko vuonna 2012 apua enemmän tai vähemmän kuin vuonna 2007 ?" (Takakansi)
Jos aihepiiri ja vastausten saaminen näihin kysymyksiin kiinnostavat, tässä on Sinulle oikea teos! Toimii myös mutu:n efektiivisenä poistajana. Selkein ulkoasuin, tekstein, taulukoin ja kuvioin esitellään tutkimustulokset ja muutokset vuosien 2007 ja 2012 välillä.
Suurten ikäluokkien yhteydenpidon, käytännön avun ja taloudellisen tuen määrän todetaan tarkastelujaksolla vähentyneen, mutta lastenhoitoapua antavien määrän kasvaneen. Jälkimmäinen selittyy tietty osin sillä, että vuonna 2012 ikäryhmästä löytyy enemmän isovanhempi-statuksen saavuttaneita. Aikuisten lasten yhteydenpidon määrä sekä vanhempiin että sisaruksiinsa on laskenut ja ystäviinsä lisääntynyt, kun taas heidän vanhemmilleen antaman käytännön avun ja taloudellisen tuen määrä on noussut.
Leo Tolstoin "Anna Karenina" alkaa lauseella: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Sopivan konsensuksen ja balanssin löytäminen on luonnollisesti tässäkin asiassa tavoiteltava, vaan ei itsestäänselvä tilanne.
Keinot sen saavuttamiseksi ja luomiseksi ovat ymmärrettävästi erittäin yksilölliset ja perhekohtaiset. Omalta osaltani koen jälkikasvun olevan elämässäni riittävästi läsnä ja tarvittaessa tukena - samaa toivon vice versa! Periaatteella: En halua, enkä voi elää kenenkään elämää, mutta haluan ja voin olla saatavilla.
Kukin ihminen & kukin perhe taaplaa tyylilään; kuin myös:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti