"Metsä elää", Kimmo Ohtonen, Docendo Oy, 2020, 255 s.
Kimmo Ohtonen on Yleisradion toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja,
joka on tunnettu useista luonto-ohjelmista. Viime vuosina hän on juontanut
mm. Ulos luontoon- ja Katoava Pohjola -ohjelmia. Hänet tunnetaan myös useista tempauksistaan luonnon puolesta. Vuonna 2012 Kimmo tempaisi Norppauinti-ohjelmassaan saimaannorpan puolesta uimalla Suomen suurimman järven päästä päähän." (Kustantaja, KARHU voimaeläin)
©Ilmari Fabritius
"Kimmon matkassa pääsemme seuraamaan aitiopaikalta lukuisten eri
eläinlajien elämän tärkeimpiä hetkiä: teerien soidinmenoja, karhuparin
lemmenpuuhia, saimaannorppaemon imetystä ja sudenpennun itsenäistymistä.
Intiimejä kuvia taustoittavat runolliset ja informatiiviset tekstit,
jotka syventävät kunkin eläinlajin tarinaa." (Kustantaja)
Kimmo Ohtonen on ollut luontokirjailijoiden luottoluokitukseni kärkinimi tutustuttuani hänen tuotantoonsa
KARHU voimaeläin -teoksen tiimoilta 2016
ja ihastuttuani ikihyviksi. Toiseen kertaan tiemme ristesivät seuraavana vuonna
Metsäkansan tarinoiden turinassa: laadulla on tekijänsä ja tässä tapauksessa hän on Kimmo Ohtonen. Näin luonnonystävänä lähdin siis avoimin ja odottavin mielin yhteiselle taipaleelle metsän elämän pariin.
Kansikuvan susi on kiehtonut mielikuvitustani siitä pitäen, kun pikkutyttönä naapuritalossa asuessani useasti vierailin silloisessa Eläintieteen nyk.
Luonnontieteellisessä museossa ihmettelemässä tätä koiramaista veijaria
ja tutkimassa sen saalitustavasta laadittuja piirroksia sekä kuuntelemassa lisäselvityksiä paikan vahtimestarilta (intendentiltä?).
Teos sisältää osat: Prologi: Mennyt maailma, OSA 1. KESÄ, OSA 2. SYKSY, OSA 3. TALVI JA OSA 4. KEVÄT sekä Epilogin: Metsä elää.
Ohtonen lähtee prologissaan liikkeelle viimeisestä jääkaudesta, jolloin Pohjolan peitti parhaimmillaan kolmen kilometrin paksuinen jääkerros.
Hän kuvailee, kuinka kivikautinen ihminen oli luonteva osa luonnon kiertokulkua ja ravinnon perässä vaeltaja sekä kertoo kalliomaalauksista ja villieläinten kohtaamisesta lopettaen prologinsa kysymyksiin: Mistä siis puhumme,
kun puhumme metsästä? Millaista elämä on nykyään metsän eläimillä,
jotka ovat olleet tällä niemimalla yhtä kauan tai kauemmin kuin me ihmiset? Noihin ja moniin muihin kysymyksiin tämä teos hakee ja antaa vastauksia meille tiedonhaluisille ihmettelijöille.
- Kaukana Lapin syrjäisillä mailla, missä harva ihminen on käynyt, aurinko on juuri laskeutunut maisemaa hallitsevan tunturirykelmän taakse.
Aurinko ei murjota kauaa taivaanrannan takana, vaan jo kellonkiertämän päästä se värjää ääriviivan tunturin kaartuvalle selälle.
Lukumatkan varrella saamme käsityksen ja lisätietoa mm. metsojen soidinrituaaleista, karhupesueen elämästä ja lemmen leiskunnasta, luonnonmetsien salaisuuksista ja merkityksellisyydestä sekä lahopuiden rakastajista ynnä ketusta, johon kytkeytyy nippu adjektiiveja, kuten:
viekas, veijari, röyhkeä, varas, viisas, kekseliäs, leikkisä ja kaunis.
Komia määrä, josta saattaisi ihmispolo tulla pöyhkeäksi:)
Mukaan mahtuu myös oma luppakorvamme, metsäjänis metkuineen kuin myös susi alfa-uroksineen ja laumasieluineen.
Opimme myös, että tavalla tai toisella olemme kulkeneet rinnakkain samoja polkuja hirven, metsiemme uljaan kruunupään kanssa sitten kivikautisten päivien.
Lintumaailmasta liihottelevat silmiemme eteen mm. Lapin lumikenttien kuningatar riekko (ylläoleva kuva Vaarin), ja uljas maakotka, jonka reviiri voi olla 150-300 neliökilometrin laajuinen sekä metsämiehen kaveri, utelias velikulta, Pohjoisten kansojen mytologiassa pyhä lintu kuukkeli, jonka tappaminen on kautta aikain ollut jyrkästi kiellettyä. Sen uskotaan nimittäin olevan myös onnenlintu, jonka tappaminen kääntää metsästysonnen peruuttamattomasti vastaiseksi ja toisaalta sielunlintu, johon metsämiehen sielu siirtyy hänen kuoltuaan. Mukavia helposti ymmärrettäviä ja sisäistettäviä uskomuksia...
Yksi tälläinen veijari seurasi meitä kerran vaelluksellamme ja laavulle evästelemään käytyämme ilmaisi selkeästi haluavansa opastuspalkkiona osansa eväsherkuista, minkä hänelle ilomielin soimmekin.
Joutsenlammella puolestaan tähyillään uljaskauloja, tosin tällä kertaa ilman asianmukaista musiikkia.
- Metsä on sanana abstrakti käsite. Yhdelle raaka-aine ja elannon antaja.
Toiselle itseisarvo, kolmannelle henkireikä jne. Useimille meistä se näyttää
ne kasvonsa, joita me yksilöinä rakastamme ja joihin olemme kiintyneet
ja kiinnittyneet.
Metsä elää on totuus, joka muuttuu elävämmäksi kaikille tätä teosta lukeville. Ohtosen asiantunteva teksti soljuu selkeästi, sujuvasti ja värikkäästi istuen saumatta yhteen kuvien taianomaisen kauneuden ja vaikuttavuuden kanssa,
jolloin kokonaisuudesta muodostuu elämys sekä verbaalisesti että visuaalisesti.
Tähän luontokirjaan ei mahdu pienintäkään ryppyotsaisuuden vilahdusta eikä besserwisserismin sormi osoita eikä sojota. Näin ollen lukijana on vaivatonta astua sisään tähän kutsuvaan metsään ja nauttia täysin rinnoin matkasta,
jolle Ohtonen ystävällisesti on kutsunut ja jonka hän vankalla ammattitaidollaan mielihyväksemme tarjoaa.
Teos on minulla vielä osin kesken, mutta joulun meitä nyt uhkaavasti/odotetusti lähestyessa halusin jo julkituoda, että Metsä elää on mielestäni mitä sopivin ja parhain valinta jokaisen luonnonystävän ja aiheesta kiinnostuneen
- niin lapsen ja nuoren kuin jo enemmän kokemuslisiä omaavankin - pukinkonttiin tai muuten lahjakirjaksi; lahjaksi, joka ei lukiessa ja selaillessa menetä lumovoimaansa!
Lyhytversio: ilo silmille, sydämelle ja sielulle!!!
Metsäntyttönä tarmokkaasti taivalsi:
