Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy" - ex Libris...

"Punainen myssy", Kirsi-Klaudia Kangas, Väyläkirjat 2017, 143 s.

"Kirsi-Klaudia Kangas (s.1959) Tässä teoksessaan Pohjois-Lapissa reilut parikymmentä vuotta asunut kirjailija kuvaa elävästi Ruijan karua luontoa ja
sen karaisemia ihmisiä. Tarinaa värittävät kirjailijan piirrokset."

                                                          ©klaudiakangas.fi                


"Kalastusalusten sijaan vuonolla seilaa enimmin vain huviveneitä sekä uskollinen, kellontarkka pikavuorolaiva Hurtigruten eli Hurttiruutta. Se on näiden seutujen nopein ja helpoin tapa matkustaa kaupungista toiseen. Se tuo koululaisia ja opiskelijoita viikonlopuiksi kotiin ja vie sitten taas takaisin, kunnes erään kerran he eivät enää palaa. Suuri maailma ottaa heidät sykkivään syliinsä.

Kirsi-Klaudia Kankaan pienoisromaani Punainen myssy on tarina Eilifistä, kväänistä, joka viettää rutiinien ohjaamia eläkepäiviään vaimonsa Gudridin kanssa puuttomalla Jäämeren rannalla. Kylän esikuvana on  Ekkeröy   Finnmarkissa.  Kalastus tarjosi aikoinaan kyläläisille työtä ja elantoa, mutta kun kalatehdas sitten lopetti toimintansa, kylä hiljeni.

Kesällä väriä ja elämää tuovat turistit, joita paikalle houkuttelee Jäämeri,
lintu-tunturi ja karun kaunis luonto. Nuori saksalainen valokuvaaja tunkeutuu Eilifin maailmaan. Hänen kauttaan Eilif joutuu vastatusten menneisyyden haamujen kanssa. Viha, pelko ja syyllisyys nousevat voimakkaina esiin ja ravistelevat miehen maailman uuteen järjestykseen." (Takakansi)

   

Tämän myssyn maantieteellinen sijainti on yksi rakkaimpia seutuja elämässäni.  Olemme kahdestaan ja perheen kera matkailleet ja majailleet Varangerilla useampaan kertaan eri tavoin: sekä asuen paikallisen kalastajatuttavan Båtsfjordissa sijaitsevassa talossa ja asuntovaunulla sekä telttaillen.
Vierailleet hänen ja aprikoosinvärisen villakoiransa luona iän ja leskeyden myötään tuomassa kaupunkiasunnossa Vadsøssä.  Aina ja joka kerralla nauttineet kauniista maisemista ja luonnosta, kalastaneet ja uineet, meloneet kanootilla Jäämeressä, ihailleet suokukkojen tepastelua ja  tähyilleet merikotkien uljasta kaartelua  taivaalla, väistelleet lammaslaumoja ja ihmetelleet lahdella näkyneiden valaiden vesipatsaita, uineet ja voineet hyvin.  Ja hyväksi lopuksi ajelleet  kotiinpäin Norjan Pohjoisrannikon hulppeissa vuonomaisemissa Skibøtnin kautta Kilpisjärvelle...


-  Tämä harmaa talo on Sildosen pariskunnan elämän keskipiste, jota ei suuren maailman meno isommin tavoita. Eivät Sildoset koe asuvansa mitenkään syrjässä mistään. Kaupat ja virastot vain ovat syrjässä heidän keskuksestaan.
Tässä neljänkymmenenkahdeksan neliön maailmassa kaikki on tutuksi muokkautunutta, turvalliseksi painunutta ja itsestäänselvästi toimivaa. Pienimmillekin esineille on ajan kuluessa löytynyt järkevät paikkansa. 
Tulitikut, kenkälusikka, sokeripihdit, radion virtanappula, avainnaula, leipä komerosta ja luuta eteisestä löytyy vaikka pilkkopimeässä. Kaikki se kuuluu pariskunnan reviiriin.


-  Lumimyrskyjen varalta Sildosten ulko-ovi aukeaa viisaasti sisälle päin, kuten muissakin täkäläisissä taloissa. Gudrid on varannut muonaa kotiin reilusti, 
sillä talvimyrskyt voivat äksyimmillään tukkia tiet ja katkoa sähköt päiväksi tai muutamiksi. Avoimesta merestä nousee harmaata, hyistä huurua, joka toisinaan himmentää koko maailman näkyvistä. Huuru jäätyy vähitellen kookkaiksi neulakiteiksi kaiken sään armoilla olevan pintaan. Sopivan ilmanalan vallitessa kiteet kasvavat kerros kerrokselta viiman suunnan mukaisesti viistoon. Kasvettuaan tarpeeksi kookkaiksi, ne varisevat, putoavat tai kaatuvat hienoisesti helisten. Lopuksi koko kylä kuortuu yhdeksi massiiviseksi lumi- ja jääveistokseksi. Sen keskeltä nousee piipuista kohti korkeuksia ohuina juovina savua, kuin rukouksia tulevan kesän puolesta...

Tämän vallitsevaan hellekelin erinomaiseksi viilentäjäksikin sopivan helmen, pienen-suuren kertomuksen, lukuilosta ja sen herättämistä kokemus-  ja seikkailurikkaista muistoista olen lämpimän kiitoksen velkaa bloggaajalle Kirjarakkautta blogin Kirjarikas elämäni takana. Kiitos & kumarrus!!
Kirjarakkautta laatimaan avaavaan postaukseen ja sen oivaltavaan analyysiin sekä kehuihin kirjan annista ei minulla mitään lisättävää vain pontevia päännyökkäyksiä: -  Nojatuolimatkoillehan onneksi pääsee koska vain! 
Voi, se luonnon - ja kielen - kauneus....

Konkka on kotona

miehet on mettässä
oma nimi kirjassa

P.S. Vahvennnoksia klikkaamalla löydät tavan mukaan halutessasi lisätietoa ao. asiasta:)

Gudridin ja Eilifin myötä myssyn teeman mukaisesti muistojen poluille eksyi ja 
Varangerilla arjen ulottomattomissa onnellisena vaelteli:

Esmeralda Santiago: "Sokeriplantaasin valtiatar / Congistadora" - ex Libris...

"Sokeriplantaasin valtiatar", Esmeralda Santiago, Bazar Kustannus Oy, 2020,
560 s., suomentanut Hilkka Pekkanen, kansi Eija Kuusela.

"Esmeralda Santiago  (s.1948) eli lapsuutensa köyhissä oloissa Puerto Ricossa. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Amerikkaan ja asuu nykyään New Yorkissa miehensä kanssa. Santiagon kirjallinen ura alkoi dokumentti- ja opetuselokuvien käsikirjoittamisesta. Hän on kirjoittanut esseitä ja artikkeleita useisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Lisäksi häneltä on ilmestynyt muistelmateoksia ja romaani America’s Dream vuonna 1997. Sokeriplantaasin valtiatar on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa." (Lievelehti)

                                              © Cantomedia / Robert Curtis


"Sokeriplantaasin valtiatar on kertomus pienestä, sitkeästä naisesta, tarina valtiattarista ja orjista, maasta, mullasta ja sen tuoksusta.
Sokeriruo'on leikkaajien työskentelyn rytmi ja maasta uhkuva makea tuoksu huumaannuttavat Anan. Olen täällä, Ana kuiskaa tuulenvireelle, joka keinuttaa sokeriruo'on kukintoja. Olen täällä, hän sanoo kirkkaalle avaralle taivaalle.
Tätä maata hän rakastaisi aina.
Espanjalaisen ylimystöperheen tytär Ana haaveilee seikkailusta ja kammoaa yläluokkaisen naisen kuolettavan tylsää elämää kodin vankina. 18 vuotiaana Analle tarjoutuu tilaisuus. Hän nai Ramonin, joka on perinyt kaksosveljensä kanssa sokeriplantaasin Puerto Ricossa. Ja niin nuori morsian matkaa vuonna 1844 valtameren taakse syrjäiseen maailmankolkkaan sydän täynnä odotuksia." (Takakansi)

Näinä aikoina, kun matkailu jää enempi riittailun ja haaveilun tasolle ja omat reissut vähintäinkin ensi vuoteen,  on erittäin kiinnostavaa, mieluisaa ja antoisaa avata tämänkaltainen teos, kirjoittajanaan uusi tuttavuus ja kohteena värikäshistorinen siirtomaa-ajan Puerto Rico plantaaseineen ja orjineen sekä sokeriruokopeltoineen.

Semminkin, kun sokeriruo'on viljelystä  oli mahdollisuus saada jonkilainen käsitys Koillis-Brasilian Pernambucon osavaltiossa 2005 vietetyn kuukauden perusteella. Ihmiset noilla leveysasteilla rankattiin edelleen ihonvärin tummuuden mukaan: mitä tummempi, sitä alempana sosiaalisessa hierakiassa. Seikka, joka näkyi esim. pousadoissa  ja katu- sekä rakennustöissä työskentelevien henkilöiden kohdalla.
Mittavat sokeriruokopellot,  joiden   paljasjalkaisine, lerppahattuisine työmiehineen ovat uskomattoman vaikuttava näky, joka ei unohdu.
Nämä työmiehet saapuvat sesongin alussa kuorma-autojen lavalla, asuvat koko viljelyn ajan sadonkorjuuseen saakka maanomistajien fincoilla "hökkeleissä", ostavat ruokansa ja tarvikkeensa isännän omistamasta kaupasta jne. eli raha kiersi rahan luo...
Sadonkorjuu tapahtuu joko koneilla tai perinteisesti, etenkin kehitysmaissa käsin. Käsin korjattaessa pelto sytytetään ensin tuleen. Tuli polttaa lehdet ja osan korsia suojaavasta vahakerroksesta, mutta vesipitoiset juuret ja varret voidaan kerätä vahingoittumattomina. (Wikipedia) Kyseisellä alueella korjuu tapahtui käsin,
ja poltetun sokeripellon ilmassa leijuvassa tuoksussa, joka nyt lukiessa kutitteli sieraimiani, on jotain maagista, ikiaikaista, sanoinkuvaamatonta... Ja takaisin asiaan:

-  Valtavat, huojuvat ruo'ot kutsuivat, vetivät Anaa pois aviomiehensä haudalta, poikansa haudalta, pois niiden  onkaloiden luota, joissa eläviä vainoavat henget nukkuivat kapokkipuun alla. 
Elämä oli Ramónin ja Miguelin lepopaikan toisella puolella. 
Elämä oli sen hautausmaan aidan toisella puolella, jolla Pabla ja Fela vartioivat Analle raataneita orjia, Jósen kärsimyksen muistomerkin toisella puolella. 
Elämä oli Anan vaalimassa rikkaassa maaperässä, sokeriruokopelloilla ja puu- ja hedelmätarhoissa ja kasvimailla ja kukkapenkeissä.
Elämä oli El Destinossa, missä hänen nuorin poikansa Segundo parhaillaan opetteli seisomaan omilla jaloillaan sillä maalla, joka oli oleva hänen perintönsä. 
Kaikki me kävelemme ruumiiden päällä, Ana ajatteli, mutta sekin on elämää. 
Ja hän asteli aamuauringossa kohti uutta istutuskautta...


Runsaasta materiaalista huolimatta Santiagon kirjailijanote pitää haparoimatta tai herpaantumatta,  ja hän tuntuu kirjoittavan aika ajoin suorastaan sydänverellään. Rehevä, roteva ja värikylläinen sekoitus historiaa, siirtomaaherruutta, luontoa, orjuutta, sukusaagaa, ihmiskohtaloita vihalla ja rakkaudella maustettuna niin,
että tästä poreilevasta padasta, feijoadasta  muodostuu täyteläinen ja varsin kiinnostava muhennos.

Mutta ennen kaikkea teos on vahvan ja määrätietoisen naisen Anan tarina. Naisen, joka peräänantamattomasti ja vastaansanomattomasti  rämisten ja vaikeudet voittaen sekä miehisen kulttuurin ennakkoluulomuurin murtaen  rikkoo aikakautensa lasikaton ja tekee sen riemukkaalla otteella elämännälkäänsä tyydyttäen suostumatta jäämään hienohelmaiseksi ja hyväsukuiseksi oman elämänsä surulliseksi sivustakatselijaksi. Tästä täydet kymmenen pistettä kirjailijalle!

Tropiikin yön

kuiskausten takaa

kuuluu yötä synkempi kuiske,

kuoleman kuiske

pohjoisen ihmistä varten

jotka tropiikki

on ottanut omakseen.

William Carlos Williams, Adam

Eija Kuuselan kansi ja Hilkka Pekkasen käännös ovat onnistuneita.
Pieni miinus kokonaisuuteen tulee lukujen kiharaisen-koukeroisista otsikoista, jotka eivät tuo lisäarvoa ulkoasulle, etenkin kun teoksen päähenkilö on voimakastahtoinen ja suoraviivainen nainen.

Plantaasilla poikkesi:

Håkan Nesser: "Vasenkätisten seura /De vänsterhantas förening" - ex Libris...

"Vasenkätisten seura", Håkan Nesser, Tammi, 2020, 504 s., suomentanut
Aleksi Milonoff.

"Ruotsalainen Håkan Nesser  (s.1950) on syntynyt Kumlassa ja asuu Ruotsissa ja Lontoossa. Hän on yksi ruotsalaisen rikoskirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Koulutukseltaan hän on äidinkielen ja englannin opettaja.

Suomessa Nesserin tuotannosta tunnetaan parhaiten rikosromaanisarja, jonka pääosassa on komisario Van Veeteren. Sarja sijoittuu kuvitteelliseen Maardamin kaupunkiin jonnekin läntiseen Eurooppaan. Nesserin toinen suosittu sarja kertoo komisario Gunnar Barbarottista. Nesser on kerännyt teoksillaan lukuisia palkintoja." (Kustantaja)

                                                               ©Jo Voets


"Viisikymmenluvulla vasenkätiset pikkupojat muodostavat salaseuran.
Samat pojat, nyt jo aikamiehiä, ovat kuin sattumalta paikalla 90-luvulla, kun vanha täysihoitola palaa maan tasalle ja ihmisiä kuolee. Traaginen onnettomuus vai jotain muuta? Murhapoltto, päättelee komisario Van Veeteren, mutta murhaaja on pakosalla. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin käy ilmi, että murhaajaksi luultu mies oli uhri hänkin, ja Van Veeteren joutuu eläkkeeltä mukaan tutkintaan, kun tapaus avataan uudelleen. Jutun lonkerot yltävät myös Ruotsiin, ja eräänä päivänä Maardamiin saapuu sen tiimoilta poliisi nimeltä Barbarotti." (Lievelehti)

Håkan Nesseristä totesin 2013 kolmannen Barbarotti-dekkarin,
Herra Roosin tarinan  luettuani: ehdotonta eliittiä ja siitä pitäen on yhteinen taipaleemme jatkunut. Kun nyt luvassa on Van Veeterenin ja Barbarottin elonviivojen yllättävä risteäminen, on kyseessä Nesserin ollessa puikoissa ohittamaton dekkari. -  Kun ihminen sulkee oven, Jumala avaa ikkunan on viisaus, jonka merkitystä pohtiessa Van Veeterenin aivot saavat askarrella tässä tutkinnassa kerran jos toisenkin kuin myös tokaisun,  Lika lähtee, mutta kohtalo pysyy,  syntyjä syviä pohtiessa:


Van Veeteren & Ulrike Fremdli: -  Mitä hyötyä tästä on? hän ajatteli.  Miksi minun täytyy työntää nokkani tähän vanhaan sotkuun peräänny jo! Mutta tapaushan ei ollut näyttänyt sotkulta aiemmin, ja se olikin ongelman ydin. Juttu oli ollut siististi paketissa yli kaksikymmentä vuotta, siihen asti kun  Münster oli tuonut tuoreet uutiset. Että heidän rikoksentekijänsä ei todennäköisesti ollutkaan rikoksentekijä vaan yksi uhreista. Se oli ollut case closed. Ikävä ja vaikeaselkoinen tapaus, 
mutta kumpikaan ei ollut jäänyt märehtimään sitä. Ei Münster eikä hän itse. 
Van Veeteren ei muistanut, että he olisivat puhuneet jutusta kertaakaan sen jälkeen kun olivat ratkaisseet sen.

Tai luulleet ratkaisseensa. Mitä Mahler sanoikaan hiljattain? "Totuudet muuttuvat ajan mittaan?" Mitä helvettiä sekin tarkoitti? "Molly Hansen", Ulrike muistutti. "Hrrm, niin", Van Veeteren sanoi ja käänsi katseensa taas eteenpäin. 
"Hänessä oli jotain, mistä en päässyt ihan selvyyteen. En tosin tavannut häntä kuin kaksi kertaa, eikä asiaa ollut syytä pohtia syvemmin." "Mutta hänen täysihoitolansa paloi neljä ihmistä sen mukana... Olenko ymmärtänyt oikein?" "Olet. Niinhän siinä kävi." 
"No? Kuulen epäröintiä." "No, niin varmaan. Se oli tietenkin järkyttävä ja traumaattinen kokemus Molly Hansenille ja niin edelleen, mutta oli se muutakin. Niin muistan ajatelleeni, mutta en saanut tilaisuutta tonkia asiaa enempää." 
"Ei ollut syytä huonontaa poliisin mainetta kiusaamalla uhria?"


Nesserillä on ikioma leppoisa, fundeeraileva ja oivaltava kirjoitustyylinsä,
jossa persoonilla on lisääntyvässä määrin luonnetta ja syvyyttä, ja joka saavuttaa vaivatta lukijansa. Kirjailija kuvaa hyvin kypsän avioparin -  tässä tapauksessa kahden alan ammattilaisen - keskustelua, reflektointia ajatusjuonteita peilattaessa, kuinka asiat sanansäilän heiluttelussa kirkastuvat, ja tutkinta etenee todentaen faktan, jotta mitä enemmän kokemuslisää karttuu sitä varmemmin
1 + 1 = enemmän kuin 2!
Pakataan kahvit ja eväät koriin, lähdetään merenrantaan kävelemään ja ruoditaan kunnes des Pudels Kern löytyy...


Barbarotti & Eva Backman: -  Ihminen tarvitsee tarkoituksen. Tai kuvion. 
Tai askeleet, joiden mukaan tanssia; vaikka ne pitääkin keksiä itse. 
Muuten matkaa oli leimannut monimutkainen sopusointu. Niin Eva Backman oli kuvannut tilannetta ensimmäisten päivien aikana, ja molempien mielestä se oli ihan totta, hyvä kuvaus heidän seurustelustaan. Sen enempää ei elämältä ehkä voinut pyytääkään kun otti huomioon, että heillä kahdella - tuoreella leskellä ja rikosylikostaapelilla sekä kolme vuotta sitten eronneella kolleegalla , jolla oli sama virkanimike - oli vastuullaan kahdeksan enemmän tai vähemmän aikuista lasta. Pitkä aikavälin suunnitelmien suhteen ei ollut mitään kiirettä...

Juonenkerä kiertyy pehmeästi kierros kierrokselta auki turhia rämistelemättä sitkeän tutkinnan ja johtolankojen yhteennitomisen myötä, jolloin lukijalle jää mahdollisuus astua sisään henkilöiden ajatusmaailmaan, toimintamalleihin ja keskinäisiin kemioihin sekä niiden syy-seuraamussuhteisiin, mikä on aina kiinnostavaa.
Nesserin kerronta on varmaotteista ja selkeää. Kirjailijalla on oiva psykologinen silmä, eivätkä toimijat näin ollen jää pelkiksi varjokuviksi mieleen epämääräisinä hahmoina haahuilemaan.  Mainio kokonaisuus, sivumäärästään huolimatta juoheasti etenevää luettavaa mielenkiinnon pysyessä vaivatta vireillä viimeisen pisteeseen saakka.  Aleksi Milonoffilta jälleen kerraan taattua ja varmaa käännöstyötä:)

Vasenkätisten seurassa on viihdytty blogeissa : Kirja vieköön  ja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja:)

- ... what's the point of waking up in the morning if you don't try to match the enormousness of the known forces in the world with something powerful in your own life? ( Don Delillo: Underworld)

Niinpä:

Ne kesäyöt....

Kuinka ollakaan tästä kummallisesta ja monimuotoisesta, jotten sanoisi "pitkäaikaisesti virkistävästä"  keväästä, on yllättäen oloa helpottavan, kauniin ja kukoistavan luonnon tehdessä parhaansa suorittu enempi vähempi kompuroiden keskikesän juhlan kynnykselle, joten annetaan nyt  lämmön ja valon helliä sekä nautitaan elämästä.

Juhannusta on vuosien varrella tullut vietettyä monissa paikoissa milloin suuremmalla porukalla juhlien traditionaalisine lipunnostoineen ja lippulauluineen, yösaunomisineen ja tanssimisiin kuin myös pienimuotoisemmin  ja nyttemmin  hyvästä yhdessäolosta kahdelleen nauttien, mutta aina herkutellen ja iloisin tunnelmin maljan kesälle kohottaen...


Anki Lindqvist  &  Ne kesäyöt  asettui korvamadoksi tätä juhannustervehdystä riittaillesani, joten olkaa hyvät:
 

Hongat nummella soi

Värin maahan oksa loi

Ne kesäyöt

Ilma valon jännittää

Laulu oksalle jää

Kätes silmissä nään

Laulu on sisässään

Ja kesäyöt...

Nauroit murheesi pois

Taas jos tehdä sen vois

Varjot laskit alas näin

Nytpä näet metsään päin

Tähden nostaessa pään
Tunnen kätes, tähän jään
Ja kesäyöt
Päivän päättyessä yö

Laula, kädet yhteen lyö

Ja taas nummen honka on

Suuri suvi loputon

Ne kesäyöt...

Nauroit murheesi pois

Niin kuin usvaa ne ois

Varjot laskit alas näin

Nyt vain näet metsään päin

Taasen nousee suuri kuu

Yksin viimeinenkin puu

Ja kesäyöt

Ne kesäyöt 
Ne kesäyöt...

Entäpä jos nyt unohdettaisiin kotvaseksi kaikki menneet surut ja  murheet sekä vastoinkäymiset ynnä tulevaan kohdistuvat pelonpeikot, epävarmuustekijät ja ukkospilvet? Sen sijaan  astuttaisiin juhannuksiin kevein askelin ja kengin -
ja vaikka kevytkenkäisestikin, jos siltä tuntuu, mutta sopivaisuussäännöt tietty mielessä pitäen  -  ja oltaisiin läsnä tässä ja nyt itsellemme, rakkaillemme ja läheisillemme  eli testattaisiin tällä ratevalla bloggariporukalla  tulevan juhannuksen rentoa viettoa charmantin Tapio Rautavaaran  ikirallin malliin:

Surut minä heitän pitkin teitä, ilot minä otan myötä juu... 

Nätin tytön/pojan käsivarsi se on mun kaulavyöni juu...

Rattoisaa, omanoloista juhannusaikaa ja lumoavaa kesäyön taikaa!

Kevein kengin, paljasvarpain testaamaan hipsutttelee:

Niko Rantsi: "Sinun puolestasi vuodatettu" - ex Libris...

"Sinun puolestasi vuodatettu", Niko Rantsi, Tammi, 2020, 346 s.

"Niko Rantsi työskentelee rikosylikonstaapelina keskusrikospoliisissa.
Hän on toiminut pitkän uransa aikana niin Turun terrori-iskun päätutkijana kuin tsunamiuhrien tunnistajanakin. Vapaa-ajallaan Rantsi harrastaa kilpauintia. 
Sinun puolestasi vuodatettu on hänen esikoisromaaninsa." (Lievelehti)

                                                            ©Otto Virtanen


"Veli-Matti Suojasen elämä on solmussa. Vanha tuttu pikkurikollinen on vainonnut järjestyspoliisissa työskentelevää Veli-Mattia ja hänen perhettään jo pitkään, eivätkä viranomaiset voi painostavalle tilanteelle mitään.
Lopulta Suojasen mitta täyttyy ja hän päättää toimia, ennen kuin kenellekään käy huonosti.
Samaan aikaan Suojasen lapsuudenystävä sotkeutuu tunnetun ammattirikollisen bisneksiin. Päästäkseen niistä irti hän tarvitsee Suojasen apua. Kun poliisi löytää hylätystä vajasta vainajan, alkaa murhatutkinta, jossa Suojanen istuu kuulustelupöydän väärällä puolella." (Takakansi)

Tervetullutta: uusi kirjailijatuttavuus ja mielenkiintoinen aihe suoraan alan vankan ammattilaisen kynästä, mainiota! Siispä kurkistamaan sisään tutkinnan ja kenttätyön maailmaan; työuralle, joka on kaiken arvostukseni ja kunnioitukseni ansaitseva ja jonka työntekijöille kaikilla osa-alueilla toivon sydämestäni voimia, sitkeyttä ja selviytymistä alati lisääntyvine maalittamisineen ja muine riesoineen kuormittavan työtaakan alle litistymättä!

-  Pesuhetken aikana Veli-Matin mieleen palautuu edellisen vuoden työ rikostutkinnan puolella. Se oli pitkälti siistiä sisähommaa, mutta siellä työskenneltyään Veli-Matti tietää liiankin hyvin mitä tarkoittaa, kun kasvavat juttupinot seuraavat ajatuksia kotisohvalle, saunaan ja pihatöihin. 
Saati sitten hankalimmat asiakkaat, jotka rikkovat kotirauhaa joskus jopa yöaikaan. Kenttätöitä tehdessä moni keikka jää taakse haalareita riisuttaessa. Eivät toki kaikki. Jokaisen poliisin rinkkaan mahtuu tietty määrä kokemuksia, kauheuksia ja kurjuutta. Joskus myös iloa ja onnistumista. 
Jokainen  kestää rajallisen määrän, ei enempää.

-  Merimaan puhelu päättyy. Viisi tutkijaa käytössä, hän miettii. Mihin se riittää pimeässä henkijutussa? Tutkinnan arki jatkuu henkirikoksesta huolimatta. Ryhmällä on jo viisi vangittua vanhoista jutuista. Ne kuormittavat vielä ainakin viikon päivät. Vangittujen kuulustelut ovat jo pitkällä, mutta aina ilmenee jotain uutta. Merimaa katsoo ryhmäänsä. Tutkijoiden työtaakkaa pitää keventää.

-  Mitä se tyyppi tietää meistä? Laura sanoo. Kysymys yllättää. Laura on oivaltanut yhteyden perheeseen. - No, kyllä se jotain tietää. Osoitteen ja varmasti ainakin sen, mitä internetistä on saanut irti, Veli-Matti vastaa ja jatkaa: Ajattelin, että nyt ollaan todennäköisesti lähiaikoina muuttamassa uuteen kotiin, niin haettaisiin varmuuden vuoksi  turvakielto. Koko perheelle. Niin se kannattaa tehdä.

-  Jotenkin sitä välillä miettii, että mihin tämä kaikki on menossa.
Yritetään lapioida yhteiskunnallista paskaa ja tehdä parhaamme, mutta samalla kanteluja satelee ja tuntuu, että poliisin kunnioitus on häviämässä. 
Huonoon suuntaan mennään, etenkin nuorten kohdalla. Virkojakin vähennetään joka vuosi, vaikka luvataan taivaat ja maat.

Suora- ja selkeäsanaista, asiallista ja hyvälukuista, ihmisen äänellä tuotettua tekstiä, joka avaa ikkunaa poliisityön arkeen, sitkeään puurtamiseen tutkinnassa ja vaihtelevien äkkitilanteiden hallintaan ja kohtaamiseen kentällä.
Rantsi tuntee aiheensa, eikä hänen tarvitse lukuvireen ylläpitämiseksi turhia törkeyksiä tehtailla. Kieliasu on hyvä ja Rantsi tarjoaa myös hauskoja verbaalisia kukkasia poimittavaksi kuten selkäkeikkanauru ja naama ihan näkkärillä.
Btw. poliisihuumori onkin sitten ihan oma herkullinen ja hersyvä taitolajinsa;)
Työtehtävien kuvausten ohella myös siviilielämän ilot ja surut saavat osansa kerronnassa. Sisällönmyötäinen ja "katu-uskottava" kansi  viimeistelee kompaktin kokonaisuuden ja positiivisen lukukokemuksen. Intresantti ja mukaansatempaava teos!

-  Sankareita eivät ole ainoastaan henkilöt, jotka tekevät urotekoja, vaan myöskin ne, jotka peittävät pelkonsa.  Tuntematon

Omasta puolestaan lämpimästi kiittää:

Jarkko Stenius: "Lapsisotilaan kyyneleet" - ex Libris

"Lapsisotilaan kyyneleet", Jarkko Stenius, Like Kustannus, 2020, 257 s.

Jarkko Stenius  (s. 1972) kuvasi omaelämäkerrassaan Nyrkkisankari  (Like 2015) kovaa tietään Ranskan muukalaislegioonasta thainyrkkeilyn kansainväliselle huipulle ja lopulta mielenrauhan löytämiseen. Lapsisotilaan kyyneleet  on Steniuksen kolmas toimintaromaani." (Lievelehti)

                                                            ©Ville Juurikkala


"Väkivallan ammattilaiset ihmiskaupan jäljillä. Entinen palkkasoturi Jake ja hänen lähimmät taistelutoverinsa Thaimaasta matkustavat Sierra Leoneen pelastaakseen lapsisotilaaksi myydyn pienen pojan. Venäläisen rikollisryhmän Brigada Grigorin johtaja janoaa takaisinmaksua Jaken tiimille. Myös kiinalaisen triad-mafian jäsenet ovat koston perässä.
Alun perin suoraviivaiseksi ajateltu pelastustehtävä osoittautuu odotettua mutkikkaammaksi. Lopulta pelastajat joutuvat kohtaamaan oman väkivaltaisen menneisyytensä - tai loppunsa." (Takakansi)

Jarkko Stenius ja hänen actionia tihkuvat dekkarinsa ovat olleet luottokesälukemista jo parin aiemman ilmestyneen muodossa eli
Bangkokin veritiikerit  2018 ja Lohikäärmeen luola  2019, joista totesin:
-  Kaikki tämä saattaa kuulostaa yksinomaan kornilta tai jopa luotaantyöntävältä ja saattaisi sitä ollakin, ellei Stenius tietäisi ja tuntisi läpikotaisin sitä, mistä kirjoittaa...
Eikä hän petä lukijoitaan tänäkään kesänä!

Teos sisältää vauhdikkaat ja tiivistunnelmaiset osat: Kannibaaliarmeija, Krokotiilijoki, Totuuden hetki  ja Miinakentällä.  Stenius marssittaa viidakkoon useampia toimijaryhmiä ja pelastajajoukkion, jonka keskinäiset yhteydet ja siteet ovat monimuotoiset ajan takaa. Toimintaympäristönä sekä Sierra Leone, levoton maa, jossa puhutaan n. 25 eri kieltä että Liberia.
Kyseisillä huudeilla ei ole ennen tullut viidakossa rymyttyäkään boakäärmeitä ja ahnaiden krokotiilien ammottavia kitoja väistellen, vaan kukapa kunnon tyttö jännittävää, ykkösluokan seikkailua voisi vastustaa, varsinkin kun tarkoitus on hyvä ja jalo?

Stenius nostaa jälkipuheessaan esiin tärkeän ja moraalittoman epäkohdan,
jota ei voi hyväksyä: lapsisotilaat ja toteaa, että heidän käyttämisessään on jotain käsittämättömän pahaa. Kaikki mitä siihen liittyen kuvasin, on tapahtunut oikeasti paljon pahempana. Jotkut kuvaamistani henkilöistä ovat todellisia hahmoja, 
joihin tutustuin Ranskan muukalaislegioonassa, tai mukana on heidän piirteitään.

Nuorimmat lapsisotilaat ovat viisivuotiaita. Entäpä miksi heitä kannattaa käyttää? He ovat helposti manipuloitavia.  He kelpaavat hyvin kilviksi, etulinjaan.
He ovat helposti korvattavissa olevaa materiaalia. He eivät  pelkää. He eivät vaadi palkkaa. He syövät vähemmän. Argumenttinsa kullakin ja se siitä onnellisesta lapsuudesta...

-  Valeriya seisoi raskaasti hengittäen sademetsässä. Kylkeen sattui eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, missä hän oli. Hän tajusi vain, että metsän pimeys oli imenyt hänet sisäänsä kuin musta aukko, joka söi ihmisiä elävältä. Tulitus oli tauonnut ja Valeriya kuuli kaskaiden sirityksen. Puustosta kuului apinoiden kurnutusta - tai ehkä lintujen - hän ei ollut varma. Hän mietti, oliko koskaan ollut yhtä peloissaan. Kyllä monesti. Lapsuudessaan.
Hän havahtui nykyhetkeen - todellisuuteen, joka oli kuin suoraan hirveimmästä painajaisesta - mutta kieltäytyi vaipumasta epätoivoon. "Sinä olet soturi, ja soturit eivät kuole, koska heidän henkensä ei murru."

Juoni etenee kompastuksitta, ja matkan varrella selkiytyvät myös lukuisten toimijoiden asemat porukoissa  ja heidän elämänkulkujensa kohtaamisviivat,
eikä luonnon kuvauskaan jää hunningolle, lapsipuolen asemaan.
Erikoispisteet heruvat vauhdikkaan menon ja kerronnan lisäksi vahvan roolin luomisesta Valeriyalle  taistelijana pistooli kädessä ja machete toisessa  miesten rinnalla ja lapsisotilaiden dilemman ratkaisemattomuuden esiinnostamiselle!!

Aina ei - etenkään näinä aikoina ja näillä helteillä - tarvitse pähkiä syntyjä syviä vaan on hauskaa vaihteeksi sukeltaa tuntemattomille vesille, heittäytyä hurjaan ja huimaan menoon ja meininkiin, jossa ilma on sakeanaan testosteronin turahduksia; tätä lukiessa ei totisesti pitkästy! Ensi kesäksikin on jo luvassa jännitystä, vauhtia ja vaaratilanteita, joten...

Kuten sanonta kuuluu:

Hurja reissu, mutta tulipa heitettyä:

Juhana Torkki: "Plutarkhos. Mielen tyyneydestä" - ex Libris...

"Plutarkhos. Mielen tyyneydestä", Kustannusosakeyhtiö Otava, 2020, 157 s.

"Juhana Torkki (s.1977) on kirjailija, teologian tohtori, kääntäjä ja kouluttaja. Hänet tunnetaan puhetaitoa käsittelevistä kirjoistaan. Vuonna 2018 ilmestynyt Seneca-suomennos Elämän lyhyydestä oli menestys." (Takakansi)

                                                     ©Veikko Somerpuro


"Miten löytää mielenrauha, kun maailmassa kuohuu ja elämässä voi tapahtua mitä tahansa?
Kysymystä pohti kreikkalainen filosofi Plutarkhos kaksituhatta vuotta sitten. Juhana Torkin muinaiskreikasta suomentamat tekstit koskettavat vahvasti nykyihmistä. Miten ottaa viisaasti vastaan kohtalon kolhut? Miten hallita tunteitaan? Miten säilyttää mielenrauha tiedon tulvassa. Entä miten kestää koettelemuksista kovin: oman lapsen kuolema?
Kun globaali maailmaa kuohuu ja etsii suuntaansa, viisaan ja lempeän filosofin opit ovat jopa ajankohtaisempia kuin kirjoitushetkellään." (Takakansi)

Edellisen vastaavan kysymysryppään Torkki heitti iloisesti ilmaan teoksensa
Seneca. Elämän lyhyydestä tiimoilta: Syntyjä syviä poiki ja luotaamaan lähetti ko. lukutuokio kuin myös jokainen rauhoittava palaaminen antiikin filosofien pariin, jolloin ajatukset saavat liidellä suuria kaaria, ja lukija olla tässä ja nyt -tilassa...
Mielentyyneys on toki aina, mutta etenkin näin Kosmoksen kapellimestarin johtaessa orkesteria, mitä tavoiteltavin olotila ja yleinen hyvä, joten uteliain mielin lähdin Torkin matkaan tälläkin kertaa. Teos tarjoaa luvut:  Sisällys,
Mielen tyyneydestä, Vihan hallinnasta, Turhasta uteliaisuudesta ja 
Lohdutukseksi puolisolle.

Esipuheesta: 
- Kirjeessä Plutarkhos johdattaa lukijaansa monin esimerkein mielenhallintatekniikoiden äärelle. Päämääränä on euthymia, joka tässä suomennoksessa on käännetty sanoilla mielenrauha tai mielentyyneys. 
Se on kaikenlaisten hyrskyjen ja tyrskyjen poissaoloa, levollista ja järkevää elämää. Ennen muuta se on kykyä säilyttää tasapaino silloin, kun ulkoiset seikat, omat valinnat tai häiritsevät havainnot uhkaavat suistaa mielen raiteiltaan... Nykykielellä hyvä fiilis?

- Tämän kirjan esseet ovat tällaisen työn tuloksia: ne ovat logismoi-kokoelmia. Logismokset ovat rahoittavia pohdintoja, jotka auttavat ihmistä etäännyttämään itsensä tilanteesta ja "ottamaan  järjen käteen", niin kuin Suomessa sanotaan. Plutarkhokselle mielenrauhan saavuttaminen on ennen muuta sisäinen matka. 

- Plutarkhoksen vihaa käsittelevä pohdinta tuntuu häkellyttävän ajankohtaiselta. Suomessa raivo-loppuiset sanat lisääntyvät ja leviävät kuin virukset. 
Kielitoimisto tietää kertoa, että laturaivo, someraivo, rattiraivo ja naapuriraivo ovat saaneet rinnalleen jonoraivon, eläkeraivon, koirankakkaraivon ja ostoskärryraivon. Kannattaako niin paljon olla raivoissaan?

Netistä ja iltapäivälehdistä:  Ihmiset pakenevat basaariin, torille ja satamaan kysymään: "Onko mitään uutisia?" Vastaus: "Etkö ollut torilla aamullakin? Luuletko, että kaupunki vaihtaa perustuslakiaan kolmen tunnin välein?" 


Kuriositeettina mainittakoon, että Plutarkhos on eräissä kysymyksissä myös moderni. Hän oli vannoutunut vegetaristi, ja ajatus siitä, että ihminen teurastaa eläimiä täyttääkseen lautasensa, oli hänelle vastenmielinen.
Eräänlaisena saavutuksena voi pitää sitä, että kirjoittaa antiikin Kreikassa kirjoituksia, jotka pääsevät 2020-luvun Suomen kirjastolaitoksessa osastoon "50.19 Eläinsuojelu."  !!

-  Antiikin taika on, että sen ajan ihmiset kykenivät kirjoittamaan tekstejä, 
joiden osuvuus on suurempi kahdentuhannen vuoden päästä kuin julkaisuhetkellä, Saavutus on hämmästytävä, ja siinä on tiettyä kauneutta, 
aivan kuten Alvar Aalto sanoi: "Kaunista on se, mikä vanhenee kauniisti."

Paljon rauhoittavaa tuttuutta ja kontaktipintaa, - kädenojennusta yli vuosituhanten siltoja pitkin, jotka meille kauniin käsityötaidoin eli kieliasuin taitavasti, huolellisesti ja ajatuksia siivittävästi on rakentanut Juhana Torkki. Plutarkhoksen mietteiden, johtopäätösten ja ohjeiden/ehdotusten äärelle oli vaivatonta pysähtyä, sillä ne luovat ja antavat tilaa omalle vapaalle ajatuksenkululle avaamalla uusia polkuja tutkittaviksi ja taivallettaviksi.

Mainio ja nappiajankohtaan osuva teos, joka läpsii laastia uhkaavasti koetuksella olevan -  jos ei jo murenevan - mielen muurin saumoihin meille kaikille,
joiden mielenrauha ja tyyneys ovat kuluneena keväänä olleet uudenlaisen koitoksen ja kokemusjyrän alle litistymässä sekä tarjoaa ajatuksia siitä,
kuinka välttää tuulimyllyjä vastaan taistellessa syntyvän vihan ja avuttomuuden, raivon tunteita saavuttamasta Don Quijotemaiset mittasuhteet.

Antoisa, uusillekin urille ajattelemaan usutteleva ja houkutteleva kirja;
teos, jonka lukemisesta jäi lämpöinen ja seesteisempi mieli.
Kiitos Juhani Torkki & Otava!!

- Turha on suuttua olosuhteille.

Ne eivät piittaa meistä mitään. Mutta se joka

viisaasti kääntää ne edukseen, selviytyy parhaiten...

Yht´aikaa mennessä ja tulevassa sekä nykyisyydessä,

sisäisellä matkalla:

Matti Jalasvuori: "Virus - Kosmoksen kapellimestari" - ex Libris...

"Virus -  Kosmoksen kapellimestari", Matti Jalasvuori, Docendo, 2020, 254 s.

"Matti Jalasvuori  (s.1982) on Jyväskylän yliopistossa työskentelevä dosentti ja akatemiatutkija. Hän on alallaan johtavia nuoren polven tieteentekijöitä. Jalasvuori sai vuoden 2017 Akatemiapalkinnon tieteellisestä rohkeudesta." (Takakansi)

"Miten virus löysi tiensä eläimistä ihmisiin? Miksi COVID-19 onnistui leviämään siinä missä SARS vuonna 2002 saatiin pidettyä aisoissa. Mitä me voimme tehdä?
Mikä virus oikeastaan on? Miksi käytämme samaa termiä niin Iranin ydinohjelmaa vastaan suunnitellusta tietokoneohjelmasta kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen 30 miljoonaa ihmistä tappaneesta espanjantaudista?
Tiesitkö, että sinunkin perimässäsi on enemmän virusten jäänteitä kuin varsinaisia ihmisen geenejä? Todellisuutemme muodostuu vuorovaikutuksista,
ja monissa niistä toimii viruksen kaltaisia loisia. Ensimmäiset virukset syntyivät miljardeja vuosia sitten osana elämänsyntyprosessia, ehkäpä jo ennen soluja. Voiko viruksen kautta ymmärtää jopa maailmankaikkeuden evoluutiota? (Takakansi)

- Virus - Kosmoksen kapellimestari on uudistettuja laajennettu painos kirjasta Virus - Elämän synnyttäjä, kuoleman kylväjä, ajatusten tartuttaja.
Se on elämän, tieteen ja filosofian raja-aitoja ylittävä matka maailmankaikkeuteen. Teos sisältää luvut: Koronan sinfonia, Tarinankertoja, Tiedon symbioosi, Elämän synty, Virusmieli, Unelma taivaista ja
Virheetön matriisi.

Elämä on viime kuukausina ollut täynnä sekalaista ja pirstaleista, päällekäypää tiedonvirtaa eli -tulvaa, jonka seassa maallikkona olen yrittänyt lähinnä räpiköisä ja pysyä pinnalla eksaktimpaa johtolankaa tilanteesta ja siihen johtaneista syistä  turhaan etsien eli ??? Jalasvuorikin heittää yllä ilmaan tuuhean tukun kysymyksiä, mutta huojentavaa kyllä, hän myös vastaa teoksessaan niihin: asiallisesti, selväsanaisesti ja napakasti, mutta sopivasti hienoinen tutkijanpilke silmissään "kansanomaisesti" tietoa tulkitessaan. Faktaa vaan ei fiktiota & ja lukija kiittää!

-  Tieteen tekemisen taustalla olevaa inspiraatiota ja siitä kumpuavia oivalluksia on hankala pukea sanoiksi. Lyhimmillään ne kenties voi naamioida zenbuddhismin koaniksi tai haikuksi, ja silloin vielä välittyisi jotakin siitä miten ihminen laajeni avaruuteen ja atomeihin sekä katseli avaruuden tähtiä ja maissin tähkää aivan uusin silmi. Matsuo Bashō kirjoitti haikussaan jo 1600-luvulla:
"pilvet saapuvat / ja suovat ihmisille levon / kuun katselusta..." 
Tieteen ja tiedon maailmaankuva ei ole tylppä ja nihilistinen selitys, jossa millään ei ole mitään väliä. Päinvastoin. Käärin hihani, ja tilasin toisen kahvin ja aloin toden teolla kirjoittaa virustietokirjaa ihmeellisestä maailmasta.

Lyhyesti: erittäin tervetullut, polttavan ajankohtainen, uskottava ja tavalliselle Telluksen tallaajallekin sisällöltään riittävän ymmärrettävä tahtipuikon heiluttajaa avaava teos, joka antoi perspektiiviä ja mittasuhteita sekä jonka lukeminen jätti helpottuneen olon ja tuntemuksen ikäänkuin olisin saanut pelastusrenkaasta kiinni.

Suurkiitos Matti Jalasvuorelle tästä erinomaisesta oppaasta ja sukelluksesta virusten maailmaan sekä siitä, ettei jälleen kerran vankka totuus: tieto ei lisää tuskaa  niin milliäkään horjunut. Toivotan hänelle pitkää ja antoisaa tutkijanuraa!!  Ja kaino toivomus: kyllä ne hihat sopisi tilaisuuden tullen toisenkin kerran kääräistä;)

Virus - Kosmoksen kapellimestari: oiva ja näppärä nimivalinta!
Spotifysta löytyy meille musiikinystäville samanniminen soittolista sanojen seuraksi  ajatuksia siivittävä  säveliä nille, jotka sellaista kaipailevat...
Antaa tämän lupaakysymättömän kapellimestarin soittonsa soittaa, katsottavaksi jää, minkälaisen paikan hän muiden virtuoosien joukossa itselleen anastaa,
mutta tämä tyttö kuuntelee hänen orkesteriaan tästä pitäen toisin, avoimemmin

höröllään olevin korvin:

Carmen Mola: "Verimorsian / La novia gitana" - ex Libris...

"Verimorsian", Carmen Mola, Like Kustannus, 2020, suomentanut Einari Aaltonen.

"Carmen Mola on salanimi. Kirjailija on kotoisin Madridista ja päättänyt pysyä tuntemattomana. Häntä on sen takia kutsuttu "Espanjan Elena Ferranteksi". Vuonna 2018 julkaistu La novia gitana (Verimorsian) aloitti komisario
Elena Blanco-sarjan, joka on ollut myynti- ja arvostelumenestys.
Sarjaa on julkaistu kymmenessä eri maassa, ja siitä on valmisteilla tv-sarja.
Sarjan toinen osa La Red púrpura ilmestyi vuonna 2019, ja pian julkaistaan odotettu kolmas osa La Nena."

"Kovapintainen rikosetsivä Elena Blanco tutkii nuoren naisen murhaa.
Uhrin sisko on murhattu seitsemän vuotta aiemmin. Molempien kallosta löytyy kolme pientä reikää. Kuka murhasi siskokset? Vai oliko tekijöitä useampia? Blancon mielessä takoo kolmaskin kysymys. Mitä hänen vuosia aiemmin kadonneelle pojalleen on tapahtunut?" (Takakansi)


No kyllä meitä nyt pitkän uutuuspaaston jälkeen hemmotellaan: jälleen uusi kirjailijatuttavuus mieluisalta espanjalaisalueelta! Teos on viisilukuinen: 

Taivas huoneessa: - Kun olet kanssani, tällä huoneella ei ole seiniä, 
täällä on vain puita, loputtomiin puita. 
Kunpa tämä olisi rakkautta:  -  Kunpa tämä olisi rakkautta, aitoa ja oikeaa, 
tämä mitä tunnen kun ajattelen sinua. Haluaisin sanoa: rakkauteni kestää ainiaan, sillä sitä sinä odotat minulta.
Suuri, suuri, suuri: -   Vihaan sinua yhtä paljon kuin rakastan, ja sen tähden olet niin suuri, suuri, suuri silmissäni, yhtä suuri kuin rakkauteni.
Tyhjä kaupunki:  -  Kadut täynnä väkeä, ihmiset ympärilläni puhuvat ja nauravat eivätkä tiedä sinusta. Näen ohikulkijat, mutta tiedän, että kaupunki tuntuu tyhjältä sylissäni jollet palaa.
Mitä jos huomenna... :  - Mitä jos huomenna (nimenomaan jos) yhtäkkiä menettäisin sinut? Silloin olisin menettänyt koko maailman, en vain sinua...

Päähenkilö on TARin eli Tapausanalyysiryhmän päällikkö, intresantti
Elena Blanco, joka parikkihallin kolmannessa kerroksessa  punaisessa
Land Roverissa  vietetyn aventura-yön jälkeen sipaisee siivun grappaa kakistelematta aamusella, ajaa  itse  Neuvostoliiton autoteollisuuden helmellä Lada Rivalla vaikka parkkihallissa seistä pönöttää helmenharmaa ja viisiovinen Mercedes 250 ja laulaa kajauttaa Chérsissä karaokena Mina Mazzinin biisejä,
on petipuuhissaan ripeäotteinen, henkilökohtaisen torivalvontakameransa tallenteita lähes neuroottisesti vahtiva ja jäljitystarmossaan vihikoiran kateeksi saava, tiimiään määrätietoisesti johtava, ei kertakaikkisesti voi olla tylsä tyyppi.

Elenan ryhmä: pomo, poliisipäällikkö, operatiivinen apulaisjohtaja  ja Espanjan poliisivoimien numero kakkonen, Manuel Rentero, ei ole ainoastaan hänen pomonsa, vaan oli ollut hänen isänsä hyvä ystävä ja isän kuoleman jälkeen jatkanut yhteydenpitoa hänen äitiinsä. Rentero tapaa äitiä enemmän kuin hän.
Chesca, Orduño, katsotaanpa sitten. Molemmat olivat TAR:n jäseniä, hyviä poliiseja, innostuneita ja urheilullisia, ja Elena turvautuu heihin aina kun tarvitaan aivonystyröiden lisäksi lihasvoimaa. Orduño oli palvellut aikaisemmin erikoistehtäväyksikkö GEOssa, Chesca puolestaan murharyhmässä.
Komisario Blanco oli valinnut heidät henkilökohtaisesti, niin kuin myös oikeuslääkäri Buendian ja Mariajon, omalaatuisen tietotekniikka-asiantuntijan. 
He nauttivat hänen täyttä luottamustaan.

Murhapaikalle ensin saapunut konstaapeli Ángel Zárate tekee tutkintapaikalla pienet, veikeät lompakkokepposet osoittaen nokkeluutta ja vastustamatonta poliisihuumoria onnistuen sujuttamaan kunnianhimoisena miehenä, ensimmäisen murhatapauksensa kunniaksi ja kruunaamiseksi itsensä pienistä tiimiläisten napinoista välittämättä joukon jatkoksi.

Nippu nippelitietoa: murhapata on hivenen eksentrisempi: ennen vastaantulematon myiaasi, jossa  aseena käytetään Cochliomyia hominivoraxia, kotoisammin myös saivartajaksi kutsuttua metodia...
Ikivanha kidutuskeino skafismikin saa mainintansa sivuosassa.
Perhedymme pikasukelluksella myös Mithralaisuuden, muinaispersialaisen auringonpalvojen uskontoon, jonka pyhä eläin on härkä.
Käärme puolestaan symboloi uskonnon keskeisintä ajatusta. Käärme syö itseään ravinnokseen, tuhoaa itsensä luodakseen elämää.  Opimme, että häntäänsä pureva käärme on ikivanha symboli, ja että käärmekehästä, ikuisen kiertokulun symboolista, käytetään nimitystä "ouroboros",


Jep ja kyllä vaan tässä oli imua:  reipasotteista menoa ja ronskia meininkiä, jossa päähenkilö ei  hyydy, ei erehdy eikä ehdi  lillukanvarsia poimimaan. Henkilöhahmot eivät ole rivistö pystyynkuolleita keloja, vaan niiden suonissa virtaa edelleen kehityskelpoinen persoonallinen ja lämmin elämän veri. Teos, joka sopii vallan erinomaisesti vauhdikkaan tv-sarjan muotoonkin.
Yksinkertaisesti dekkari, jonka sanalliseen muotoon saattamisesta paistaa vaivattomuus ja silkka kirjoittamisen ilo, joka kuin inhaa murhatapaa uhmaten, siihen kompastumatta,  oli nautinnollista ja kerrassaan riemukasta kesäluettavaa.  Toivottavasti saamme suomennokset pian myös sarjan jatko-osista !

Hyväksi lopuksi, por favor, kimara Mina Mazzinia :  Todavia  tai yksittäin suosittu Tintarella di luna, jonka tahtiin on anno dazumal  hurjassa nuoruudessa tullut iloisesti hiki päässä, posket punoittaen, helmat ja ponnari hurjasti heiluen jorattua toisenkin kerran...

 Letkeitä lanteita & leppoisaa viikonloppua:

Jorge Zepeda Patterson: "Kuolema kelloa vastaan/ Muerte contrarreloj" - ex Libris...

"Kuolema kelloa vastaan", Jorge Zepeda Patterson, Minerva Kustannus Oy, 2020, 390 s., suomentanut Mila Lahdenpohja.

"Jorge Zepeda Patterson  (S.1952) on meksikolainen kirjailija ja toimittaja.
Hän on toiminut useiden meksikolaisten sanomalehtien päällikkönä. Nykyään hän on Meksikon johtavan uutissivuston päätoimittaja ja kirjoittaa kuudessatoista lehdessä julkaistavaa viikoittaista kolumnia.
Esikoisromaani Los corruptores oli Dashiell Hammet Awardin finalistiehdokas vuonna 2013, ja hänen toinen romaaninsa Milena o el fémur mas bello del mundo sai Planeta-palkinnon vuonna 2014. Pattersonin aiemmat romaanit ovat olleet arvostelumenestyksiä ja ne on käännetty kymmenille kielille.
Hänen jännitysromaaninsa Kuolema kelloa vastaan on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. (Lievelehti)

                                                  C Sashenko Gutierrez


"Ranskalainen Marc Moreau on pyöräilyjoukkueensa avainhenkilö.
Yksitoista vuotta hänen tehtävänsä on ollut tukea kilpailuissa parasta ystäväänsä ja joukkueen ykkösmiestä Steve Panataa. Marcin avulla Steve on matkalla kohti viidettä Tour de France -voittoaan. Tällä kertaa Ranskan ympäriajo kuitenkin muuttuu veriseksi taisteluksi, kun joku ryhtyy eliminoimaan kilpailijoita yksi kerrallaan. Kaikista osallistujista tulee epäiltyjä.
Ranskan poliisi tarvitsee kilpailijoista sisäpiirin tietoa ja pyytää Marcin apua murhaajan selvittämiseksi. Kilpailun edetessä niin epäiltyjen kuin mahdollisten voittajienkin lista lyhenee lyhenemistään. Ja uhka Marcia ja Steveä kohtaan kasvaa etappi etapilta. Kuka haluaa voiton hinnalla millä hyvänsä?
Kehen Marc voi luottaa? Ketä hänen tulisi suojella? Kun maaliviiva häämöttää,
on Marcin päätettävä mitä hän on valmis riskeeraamaan voiton, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden takia." (Takakansi)

Voi hurja: uusi kirjailija ja kilpapyöräilyn maailmaan sijoittuva dekkari, tätä ei voi ohittaa! Kesäkelien vielä nyt ollessa kauneimmillaan niin, mitäpä muuta tyttö keksisi kuin hypätä pyörän selkään ja suunnistaa tuntemattomille tienoille polkemaan kuinkas ollakaan kylmiltään itse Tour de Francea ja rohkeasti sujahtamaan kilpapyöräilyn oudonkiehtovaan maailmaan hikoilemaan ja puuskuttamaan. Kenelle kuuluukaan maillot jaune? Mitä ovat kuuluisa ja pelätty bonkkaus ja jour sans, kammottava hetki jolloin pyöräilijan energiavarat tyhjentyvät, annus horribilis, pavé, de transicion etc.? Nippu uusia termejä ropisi makusteltaviksi ja opittaviksi.

Marc "Hannibal" Morea:   - Päädyin pyöräilijäksi - niin kuin monet päätyvät toimistovirkailijaksi tai kaupan kassaksi - koska se oli minulle kuin pelastusrengas, keino pysyä pinnalla virtaavassa vedessä. Isäni oli ranskalainen sotilas, joka vietti vuosia komennuksella milloin missäkin Latinalaisen Amerikan suurlähetystössä . Ennen kuin ehdin täyttää yhdeksää vuotta, isäni erosi äidistäni, bogotalaisesta naisesta, jolla oli perulaiset juuret ja varaton perhe. 
Siitä lähtien vietin kesäni Alpeilla, jonne isäni oli vetäytynyt eläkkeelle ja muut vuodenajat Medéllinin esikaupunkialueella. Äitini uuvutti itsensä sairaanhoitajan työvuoroillaan kahdessa eri sairaalassa ja jätti minut elämään hylätyn lapsen arkea.  - Todennköisesti olisin ennemmin tai myöhemmin päätynyt johonkin kaupunginosaani terrorisoivista nuorisojengeistä, ellei pyöräily olisi pelastanut minua...

Steve Panata: oli 21-vuotias, kun minä olin 23. Steve oli täysin pumpulissa kasvanut ja lellitty ainoa lapsi, jonka vanhemmat olivat kuuluisia asianajajia 
Santa Fessä, New Mexicossa. Hänen vanhempansa tukivat poikansa pyöräilyinnostusta, he auttoivat ja hankkivat valmentajiksi puoliammattilaisia, 
kun Steve päätti osallistua kansallisiin nuorten kilpailuihin. Hän voitti kaikissa kilpailuissa ylivoimaisesti, vaikkakin aina tukijoukkojen ympäröimänä. Ensi alkuun suojelijat olivat hänen vanhempansa palkkaamia, sittemmin kultapojun potentiaaliin ihastuneet sponsorit hoitivat rahoituksen.

Ystävyydestä:- Joskus mietin, sinetöimmekö vahvan ystävyyden siteet suojelemalla toisiamme tällä tavoin  uran alkutaipaleella, mikä sittemmin määritti niin vahvasti elämäämme. Minun mielestäni kyllä. Vielä vuosia myöhemmin kaiken jälkeen uskon, että varauksettomassa ja vankkumattomassa kumppanuudessamme oli jotain aitoa ja syvää heti ensi hetkestä lähtien.

Kova on kilpaurheilun maailma: juonittelua ja taktikointia, mutta myös yhteisöllisyyttä ja kaveruutta tarjoava! Kilpapyöräilyn maailma oli minulle entuudestaan  muutamaa ruudulla vilahtanutta kuvaa ja luettua nimeä kuten Lance Armstrong lukuunottamatta totaalisen vieras.
Liisa-Ihmemaassa - ilmiö on siis lievä ilmaisu sille tunteelle ja uteliaisuudelle,
jolla tarmokkaasti polkaisin matkaan.

Pattersonin teksti on miellyttävälukuista ja juoni kulkee rauhallisesti etappi etapilta sävyjään tummentaen. Marcin ja Steven ystävyys, veljeys on taitavasti ja herkästikin kuvattu, kuin myös pyöräilijäkaartin osin keskenäinen solidaarisuus ja avunanto sekä osin verenmaku suussa vihollinen vihollista vastaan taistelu.  Naiskauneutta tuo kuvioihin Steven kiiltokuvamainen,venäläissyntyinen huippumalli Svetlana yllättävine paikalle sinkoiluineen.  Ytyä sen sijaan löytyy persoonaltaan varsin kiinnostavasta, määrätietoisesta, ronskista ja sympaattisesta Fionasta, Kansainvälisen pyöräilyliiton teknisten tarkastajien päälliköstä, Marcin ystävästä, liittolaisesta, vankkumattomasta tukijasta ja rakkaasta.

Ihan mukava ja raikas dekkaristituttavuus, joka kuljettaa Sinut ei suinkaan silkalle leppoisalle nojatuolimatkalle Alppien maisemiin pilviä ja laaksoja bongailemaan, vaan huhkimaan hiki hatussa pohkeet maitohapoilla ylös jyrkkiä ja vielä jyrkempiä rinteitä ja toisaalta suhauttamaan alas tuulta nopeammin tukka taipuen yrittäen tasapainoitella sisäreunoilla jyrkillä, kiemurtelevilla myös teiksi kutsutuilla poluilla.

Satulaan reippaasti hyppäsi huikaten kuin entinen tyttö Sammaltunturin laella sukset jalassa:

munaks & menoks: