Se kesästä ja syyskuusta...

Olipa kerran kesä, joka kului kesää, aurinkoa ja lämpöä turhaan odotellessa.
Se piti sisällään pieniä mukavia päiväretkiä Iittalaan, Fiskarsiin ja Halosenniemelle sekä hassunhauskan ja ulkoilullisen Unskin & Sempun kaupunkilomaviikon, tapaamisia Esikoisen ja Kuopuksen perheiden kanssa ynnä Amigon mieluisan yökylävisiitin sekä perinteisen, mutta myöhäisen Wanhojen Konnojen pitkän lounaan. Rattoisaa ja antoisaa kaikki tyynni:)

Syyskuu puolestaan on ollut mallia hippulat vinkuen ja allakka kuin pakanamaan kartta: on suoritettu kodinhoidollisia perustoimennpiteitä: sulattettu ja läpikäyty molemmat pakastimet ja jääkaappi sekä uusittu pielukset ynnä työsuhteensa irtisanonut pressomasiina. Urakoitu sarja terveydellisiä rientoja lääkäreineen, kuvauksineen ja hoitotoimenpiteineen.  Kuriositeettina mainittakoon, ettei näin yksityispuolella Kela-korvaus kata enää edes toimistokuluja. Metsämies on käynyt ampumassa kisat ja uusimassa tarpeellisen hirvimerkin.

On saatu ja  säilötty marjoja,  kiitos Esikoiselle & Kumpp.,  keitetty 10 l Hössöntössöä eli tomaatti-paprika-chili-sipuli-valkosipuli yms. salsaa, saman verran juureskeittoa, valmistettu loput hirvenlihat käristykseksi ja palapaistiksi. Käytetty matot pesulassa. Huollatettu, pesty ja katsastettu auto renkaat uusiksi vaihdettuina. Odoteltu turhaan ja päästetty sisään takuukorjausukkoja tunkemaan puuttuneita fyllejä parvekeseinän sisään. Siinä ohessa vastapainoksi herkuteltu kaviaarilla ja gratinoiduilla hummereilla Esikoisen synttäreiden merkeissä:)  Huikeaa vuoristorataa,  paljon suorittamista, mutta riittävästi ilon ja onnen pipanoita:)  Ja niin: "Mitä ihmettä te teette kaiket päivät?" Sitä sopii tosiaan ihmetellä...

Chilisato jäi vaisuksi, mutta pari kertaa onnistuttiin grillaamaan Pimientos  de Padrónit, ja toisella kerralla espanjailainen ruletti toimi, kun ensipuraisulla Siipan silmät revähtivät ja pientä hikihelmeä otsalle pukkasi. Oheiset punaiset kaunottaret ovat vielä parvekkeella.

Kesän ja syyskuun päätämme mallikkaasti mieluisalla ja tervetulleella tavalla Amigon & Tyttöystävän saapuessa huomenissa lounasseuraksemme.
Näiden abiturienttien ensimmäisten aineiden ylioppilaskirjoitukset ovat tuolloin jo  takanapäin, joten iloista sananhelinää, lennokasta mielipiteidenvaihtoa  ja leppoisaa tunnelmaa, hauskanpitoa lienee ilmassa:)

Lokakuu on sitten puolivälistä alkaen yhtä jahtia, johon valmistautuminen  "kotoisan viihtyisästi" väreilee jo konkretisoituenkin huushollissa. Vanhaan tapaan Kanssakulkija ja Kuopus operoivat tutulta vuokramökiltä käsin, joten arsenaali on sen mukaisesti vähintäinkin riittävä, lue runsas. Koissuvahvuudesta vastaavat  Nemppa, jonka jäljestystaitoja taaskin toivotaan ei tarvittavan ja peuraosastolla Semppu, jonka ajohalut toivon mukaan siihen mennessä ovat heränneet. Tämä sarjasta: nokisia piippuja.

Ja arvatkaas vaan, josko minä tyttö oman loman ja minä-itte-ajan alkupäivät vedän ensin ainakin kymmeneen laskien  henkeä  ja  sitten makiasti hirsiä? Tassuttelen löppössukat makkaralla hissuksiin ympäriinsä ja tuijottelen leijuvia puunlehtiä toivoen, että jossain vaiheessa löytyisivät ne omat,  tässä rytinässä ulkoavaruuteen singonneet ajatukset ja olo tasaantuisti siihen tasoon,
jotta tietäisin olenko tulossa vai menossa. Minimivaatimus kaikenkattavalle hyvinvoinnille ja mielen- sekä sielunrauhalle. Luppoaikaa.
Tiedä häntä, jospa vaikka näin chilikauden kuihtuessa innostuisi ideoimaan ja laittamaan pientä reissunsiementäkin itämään; quizás?

Näissä hulvattoman hortoilun hektisissä, vaan ei helteisen hikoilevissa merkeissä tervemenoa koko kesä ja syyskuu. Lämpimästi tervetuloa lokakuu ja ulkolyhty kynttilänvaloineen, aatosten keruuaikoineen sekä lenkkipolkuineen, hyviä kirjoja ja musiikkia missään nimessä unohtamati!

Lupsakkaa lokakuuta:

Janette Backman: "Satu maahispeikosta" - ex Libris...

"Satu maahispeikosta", Janette Backmann, Aviador Kustannus, 2017, 147 s.

"Janette Backman (s. 1983) on rovaniemeläinen taidemaalari ja kirjailija. Koulutukseltaan hän on metsätalousinsinööri. Hän tekee luonnonsuojelutyötä ja rakastaa vaeltamista, luontovalokuvausta ja eläimiä, Satu maahispeikosta on kaksi taidenäyttelyä pitäneen Backmanin esikoiskirja."

"Satu maahispeikosta on kuvitettu kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille. Sadussa seikkailee pieni maahispeikko Halti, joka tahtoo nähdä ja kokea koko laajan Lapinmaan, ja lähtee rohkeasti kotikolostaan maailmalle.

Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. Pitkän taipaleen aikana pieni rohkea matkaaja joutuu kokemaan iloa tuottavien elämysten lisäksi luopumisen tuskaa ja oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää. (Takakansi)

Lappi:  - Se on yhtä aikaa kaunis ja armoton. Se ei päästä kulkijaansa koskaan vähällä. Se lumoaa ja vangitsee, se saa sinut kaipaamaan, se saa sinut palaamaan. Se saa sinut kokonaan.

Maahispeikko: - pörröinen hiuspehko ja hännän tupsu; lyhyenläntä ja usein tukevahko olemus; kömpelön näköinen, mutta kertterä; isot jalat; rusehtava nenä; suipot korvat ja ulkoneva leuka; yksilöllinen määrä hampaita; pienehköt tihrusilmät.

Halti:  -  sai nimensä, koska syntyi mahtavan ja kivisen Haltin tunturiylängön rinteillä, rakkakivikon kolossa; tuntee myös nimen Haldde. 
- Poikkeuksellisen seikkailunjanoinen retkeilijäsielu, joka nauttii kauniista ja vaihtelevista maisemista kaikkina vuodenaikoina.
- Ei pidä varhaisista aamuherätyksistä, koska on hämärän eläjä.

Kannet kiinni ja syvä hiljaisuus...
Tämä - kuten Lappikin - sai minut kokonaan, sanattomaksi. Näin kaunista ja vetoavaa, taianomaista ja tasapainoista teosta saa harvoin lukea ja katsella. Silkaksi ilokseen ja mielihyväkseen. 

Teos on 22-lukuinen sisältäen lopuksi aakkosellisen "Outojen sanojen" - luettelon, mikä meille lantalaisille on tarpeellinen. Tämä satu on oiva ratkaisu tuleviin lahjapulmiin samoin kuin ennen pitkää moniin kotiin saapuvan Joulupukin salaperäiseen konttiin.

Ja nyt se harvinainen poikkeus säännöstä: suosittelen lämpimästi!

Postauksessa käyttämieni kuvien © Janette Backman / Aviador Kustannus.

Aihkuna kairoilla jutasi: 

Keith Stuart: "Poikani Sam / A Boy made of Blocks" - ex Libris...

"Poikani Sam", Keith Stuart, Bazar Kustannus Oy, 2017, 431 s., suomentanut Marja Luoma. Kansi Elina Warsta.

"Englantilainen Keith Stuart on kirjoittanut teknologiasta, peleistä ja digitaalisesta mediasta jo yli 20 vuotta ja niistä noin puolet The Guardian -lehden toimittajana. Poikani Sam on Stuartin esikoiskirja, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Stuartilla on kaksi poikaa, joista toisella todettiin autismispektrin häiriö vuonna 2012. Videopelit ja erityisesti Minecraft ovat auttaneet Stuartia löytämään uusia tapoja kommunikoida poikansa kanssa." (Lievelehti)

"Rakkautta, sitä Alexilla riittää. Hän rakastaa vaimoaan Jodya ja kahdeksanvuotiasta poikaansa Samia aivan valtavasti. Mutta riittääkö sekään, kun elämää rasittaa ikävä tosiasia, Samin autismi? Se määrittää kaikkea tekemistä,
se rajaa arjen ahtaaksi, nakertaa parisuhdetta. Lopulta Jodya ja Alexia ei enää ole olemassa pariskuntana, vaan on olemassa Jody, Alex ja Samin ongelma.
Tai oikeastaan vain Samin ongelma. Niin päädytään eroon, ja Alex muuttaa railakasta sinkkuelämää viettävän kaverinsa luokse. Sitten Samille hankitaan pelikonsoli." (Takakansi)

Ihan ensitöikseni  pelimaailma kun ei satu kuulumaan varsinaisiin kiinnostuksen tai harrastusten kohteisiinsi oli tehtävä pikasukellus Minecraftin uppo-outoon maailmaan. Loiskista!
Tässä teoksessa on kyseessä kypsymistarina sekä miehenä että isänä. Aina joskus elämällä on tapana, meiltä lupaa kysymättä mennä totaalisti sekaisin, rikkoa unelmamme ja heittää odottamatta päin kasvoja suuria haasteita.
On ponnisteltava uskaltaakseen kohdata omat menneisyyden haamunsa ja sängyn alla luuraavat mörkönsä, työstää ne ja painaa lopullisesti unohduksiin. Taistele tai pakene.

Sam:  - oli kaunis vauva. Hän oli aina kaunis. Syntyessään hänellä oli paksu ruskea tukka ja isot töröhuulet kuin pikkuruisella, pidätyskyvyttömällä Mick Jaggerilla.
-  yritti ymmärtää ja jäsentää maailmaa omalla tavallaan, tulkita ympärillä kuhisevaa järjetöntä toimintaa. Hän tarvitsi edes jonkinlaisia keinoja, joiden avulla käsitellä sitä mitä tapahtuu. Kaupunki ei ollut Samille pelkkää taustahälyä, hän ei voinut vain sulkea sitä kuulumattomiin - maailma oli jatkuvaa kidutusta hänen aisteilleen. Hän yritti epätoivoisesti saada siitä jotain tolkkua. Nyt näyttää siltä, että maailma on kirkastumassa hänelle niin kuin aurinko olisi päässyt valaisemaan tuntematonta maisema... 

Jody:  - "Pidä huolta itsestäsi, Alex", hän sanoo. "Ole kiltti ja selvitä asiasi, 
se sinun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, silloin kun meillä oli kaikki hyvin.
Ehkä, jos olisit... tai en tiedä. Ehkä kaikki olisi vieläkin hyvin."

Alex:  - Jody laittaa pari kertaa tekstarin, mutta poistan viestit lukematta niitä. Minä vain nukun ja ajattelen, ja sitten yritän saada unen päästä kiinni ettei tarvitsisi enää ajatella. Olo on pikemminkin tyhjä kuin surullinen. Olen tyhjää täynnä. En saa hilattua itseäni tyhjyydestä ylös, en edes yritä. 
Olen kuin kävelevä Jean-Paul Sartren essee...

                                                           © Ashley Bird
                                                       
Oma riittämättömyyden tunne on vaikea kohdattava ja tiukka haastaja.
Sen avaaminen on riskinottoa ja osoittaa suurta rohkeutta. Kuinka kohdata tunne, kun minä en riitä?

Stuartin kerronta on rehellisen oloista, sääliä kerjäämätöntä ja koskettavaa tilitystä elämästä, jota lapsen neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö määrittää ja on kaiken läpileikkaavaa, mutta se on myös suuri tarina tien löytämisestä, ilosta ja yhteydestä sekä rakkaudesta.  Hän välttää hienoisesti melodramaattisuuden tarjolla olevat ansat. Kertomus päättyy onnellisesti suvantoon ja konsensukseen. Uskoisin, että lukemisesta on apua myös  meille kaikille parhaillaan elämän kosken kuohuissa ponnisteleville.
Kaunis, herkkä ja koskettava teos, jota Elina Warstan tyylikäs ja sisältöä oivasti peilaava kansi kuorruttaa.

Isosti tervetuloa Jenny/Kirjojen Pyörteissä mukaan matkalle ja vaihtamaan ajatuksia ja kommentteja:)

Meille kaikilla on ihmisinä omat vahvuutemme ja kykymme sekä myös omat näkyvät tai näkymättömät puutteemme ja vikamme, mutta meillä kaikilla on  myös ikioma sijamme, tehtävämme, aikamme ja paikkamme tällä Telluksella. Olemme erilaisia ja tarvitsemme

ymmärtäväisyyttä ja yhteenkuuluvuutta:

"Sydämen sivistys - Kasvatuksen ytimessä" - ex Libris...

"Sydämen sivistys - Kasvatuksen ytimessä",  toimittaneet Timo Jantunen ja
Eero Ojanen, Aurinko Kustannus, 2011, 265 s.

"Uutisia lasten ja nuorten pahoinvoinnista saamme seurata tiedotusvälineistä harva se päivä. Sydämen sivistyksessä toivotaan perusteellista kasvatuksen ja koulujärjestelmän päämäärien uudelleenarviointia. Pelkkä tiedon kaataminen lapsen päähän ei riitä, vaan lapsen tunne-elämän kehitys tulee myös ottaa huomioon. Kirja on runsaudensarvi kaikille, joilla lasten kasvatus on lähellä sydäntä. Sydämen sivistys sisältää 20 puheenvuoroa kasvatuksen ammattilaisilta. Toimittajien lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet muun muassa Raisa Cacciatore, Matti Bergström, Sari Vesikansa ja Simo Skinnari."

-  Kasvatuksen tulee pohtia lapsen olemusta ja hänen laatuaan, joka poikkeaa selvästi aikuisen laadusta, tavasta hahmottaa asioita. Lapsen erilainen laatu on nähtävä koko kasvatustyön taustana. On mietittävä, mikä tuottaa ja ylläpitää sydämen sivistystä; millaista kasvatusta siihen tarvitsemme? 
Onko lapsen yksilöllisessä olemuksessa jo sisällä jotain, mikä tuottaa hyvää, totta ja kaunista, kun se pääsee toteutumaan. Sydämen sivistys on juuri näissä ikiaikaisissa perusasioissa. Se on itsetuntoa ja toisten arvostamista, tiedon ja oppimisen, taidon ja tunteiden arvostamista. Miten kasvatus tukee hyvyyttä, 
sitä yksinkertaista perusvoimaa, joka meitä ja kaikkea täällä ylläpitää?  (Alkusanat)

Näihin kysymyksiin ja moniin muihin tämä pieni, mutta anniltaan sivumääräänsä suurempi kirja antaa vastauksia ja herättää uusia kysymyksiä, joita pohtia voidaksemme kasvattajina ja ihmisinä yrittää yltää omaan täyteen potentiaaliseen mittaamme. Teos on jaettu viiteen osaan: Kasvatuksen arvot, Hyvän mahdollisuus, Leikki on totta, Yhteisö ja kasvatus ja Koulu ja ihmisyys pitäen sisällään myös lukukohtaisen kirjallisuusluettelon.

-  Luonto ei suorita, luonnossa kaikki kypsyy. On hyvä mennä metsään, 
jotta kaikki ei "menisi päin mäntyä"  
-  Luonnossa kaikki kiertää, muuttuu toiseksi., Mikään ei häviä, muuttaa vain muotoaan. Talven jälkeen tulee kevät, kevään jälkeen kesä ja sitten seuraa syksy. Syksyllä hedelmät kypsyvät. Luonto opettaa meille kypsymistä, ei suorittamista. Syksy kypsine hedelmineen on yhtä arvokas kuin kevät heleine ja valoisine auringonpaisteineen. Luonto ei kiirehdi. Kypsyminen vaatii aikansa...
 -  Kiihkeä kilpailumentaliteetti elämänfilosofianamme pitää meidät monessakin mielessä raakoina. Raaka ihminen tekee raakuuksia, pahimmillaan surmaa vaikka koulutoverinsa.

Hän on ihminen, jolla on sydämen sivistystä, on mielestäni maailman kaunein kohteliaisuus. On ollut ilo saada tuntea ja elää lähellä kahta tällaista ihmistä: omaa Mummiani ja 102-vuoden ikään omassa kodissaan yltänyttä Naapurintyttöä.
Riemumielin ja onnellisena olen myös saanut sivusta seurata, kuinka kokeiluluotoisessa metsäeskaritoiminnassa  syksyllä aloittanut Pikku-Itemme on innoissaan viikon neljästä luontopäivästä ja viihtyy erinomaisesti metsän sylissä tutkien, havainnoiden ja  laavulla aterioiden.

Painavaa asiaa painavasta asiasta asiantuntevasti esitettynä. Teos, jonka jokaisen -  kasvattaja tai ei - soisi lukevan jo oman itseymmärryksensäkin lisäämiseksi. Elämme kiihtyvällä tahdilla muuttuvassa, ennakoimattomassa maailmassa,
jossa luovimiseen ja suoriutumiseen vankan pohjan saaneelle lapsella ja nuorella on hyvät eväät ja riittävästi resilienssiä.

Lämmin kiitos tämän aarteen löytmisestä kuuluu Rita A:lle/Kieltenopen kotiblogi, jonka postaus teoksesta löytyy tästä ja Teuvo Toivasen arvio puolestaan tästä.

- Ei anneta sielujemme harmaantua:)

Metsäkelejä & viikonloppuja:

Douglas Preston & Lincoln Child: "Houreuni/Fever Dream" - ex Libris...

"Houreuni", Douglas Preston & Lincoln Child, Gummerus, 2017., 576 s., suomentanut Pekka Marjamäki.

"Douglas Preston (s. 1956) ja Lincoln Child (s. 1957) ovat yhdysvaltalainen kirjailijakaksikko Pendergast-jännärien takana. He ovat niittäneet mainetta myös omilla trillereillään ja tietokirjoillaan, mutta heidät tunnetaan ennen muuta Pendergast-sarjastaan. Ennen kirjailijanuraansa Douglas Preston työskenteli Amerikan luonnonhistoriallisessa museossa ja kohtasi sen historiikkia kirjoittaessaan kustannustoimittaja Lincoln Childin. Miehet päättivät yhdistää voimansa ja kirjoittaa museoon sijoittuvan trillerin, ja pian syntyi arvoituksellinen FBI-agentti Aloysius Pendergast. Piinaavaa jännitystä, seikkailua ja mysteerejä yhdistävä sarja on huolellisen taustatyön tulos, ja sen päähenkilöä pidetään hyvästä syystä nykypäivän Sherlock Holmesina." (Lievelehti)

"Erikoisagentti Pendergast on surrut jo 12 vuotta vaimoaan Heleniä, joka kuoli traagisesti leijonan hyökättyä hänen kimppuunsa Sambiassa. Tutkaillessaan Helenille kuulunutta metsästyskivääriä Pendergast oivaltaa yhtäkkiä, että onnettomuus olikin huolellisesti lavastettu murha. Pendergast matkaa Afrikan safareille, New Orleansin kartanoihin ja Louisianan suoalueille selvittääkseen, mitä todella tapahtui. Saadessaan selville edesmenneen vaimonsa tarkoin varjelemia, hämmentäviä salaisuuksia Pendergast joutuu miettimään,
kenen kanssa hän oikein meni naimisiin. Mutta miksi Helen murhattiin,
ja kuka oli syypää? Kosto ei ole suloinen – se on vääjäämätön" (Takakansi).

Viidakosta safarilta kun startataan, ei ensimmäinen kuolemantapauskaan suinkaan ole puhdasoppisen perinteinen vaikka sittemmin kyllä haulikonpiippujakin sahailemaan ennättäydytään.  FBI:n erikoisagentti
Aloysius Pendergast ja ylikomisario Vincent D'Agosta muodostavat vekkulin ja sympaattisen milloin Rolls Roycella milloin Porsche Spyder 550:llä ympäriinsä talla pohjassa kiitävän, tyylikkäästi tutkintaansa suorittavan kaksikon pyörähtäen myös makkarapuiden alla. Juonen kannalta merkittävää osaa näyttelevät myös lintutieteilijä ja maalari John James Audubon ja hänen viimeiseksi jäänyt Mustakehyksinen taulunsa sekä korennäköiset  Carolinanpapukaijat, neuroinvasiivista virusta ja lääketiedettä unohtamatta. Audubonista ja hänen vesiväritöistään  lisää klikkaamalla.

-  Kaksikko seisoi hetken paikallaan makkarapuiden varjossa eikä sanonut mitään. D'Agosta saattoi haistaa ilmassa leijuvan palavan puun ja rusentuneen ruohon tuoksun sekä vienon mullansekaisen myskintapaisen hajun, jota hän ei kyennyt tunnistamaan. Hyönteisten säkkipillin ujellusta muistuttava surina sekoittui muihin ääniin: generaattorien ulinaan, kyyhkysten kujerrukseen, läheisen Luangwajoen levottomaan solinaan...

- Nyt hän (Pendergast)  tiesi - suureksi nöyryytyksekseen - ettei hänen ja Helenin ensitapaaminen ollutkaan silkkaa sattumaa. Asiaa oli kuitenkin vaikea uskoa todeksi. Miten saattoi olla mahdollista, että hänen sukunsa vanhat yhteydet John James Auduboniin olivat olleet ainoa syy siihen, että Helen oli rakastanut häntä, mutta oli käymässä yhä ilmeisemmäksi, että hänen vaimonsa oli viettänyt kaksoiselämää. Tilanne oli katkeran ironinen: Helen oli ollut ainoa henkilö, johon hän oli voinut luottaa ja jolle hän oli kuunaan uskoutunut - ja Helen oli koko ajan salannut häneltä totuuden. 

Hyvä kysymys kuuluu: kuinka hyvin oikeastaan olemmekaan perillä kaikkein läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistämme?  Saatamme luulla ja uskoa tuntevamme heidät ajatuksineen ja reaktiomalleineen läpikotaisin, mutta onko kyse vain pysyväksi jääneestä ensivaikutelmasta ja ruusunpunaisista tutustumisajoista sekä niistä omassa päässämme muodostuneista, luutuneista mielikuvista, joita haluamme vaalia ja joista sitkeästi pidämme kiinni? Yllätyksillähän on tunnetusti oma hilpeä sijansa elävässä elämässä...

Kirjailijakaksikko on onnistunut luomaan monista palapelin osasista kootun vekkulisti veijarinomaisen, mukavalukuisen ja omaleimaisen dekkarin, jonka kyydissä viihtyy. Teos on hyväntuulinen ja kutittelevakin sisältäen kuitenkin asianmukaiset ainesosaset paukutteluine ja pois-päiviltä-toimittamisineen.
Kerronta on eloisaa, rentoa ja sujuvasti soljuvaa - tai oikeammin Pendergastin kadehdittavan  ajoneuvovalikoiman huomioiden - penkkaa pölähdyttävää -
mutta aina päästään perille vaikka sitten edesmenneet alligaattorinraadot nokkapellillä repsottaen. Henkilögalleriassa on sopiva sekoitus keljukojootteja ja hyviksiä, spessuja  ja taviksia, miljöitä  rapistuvista kartanoista eksklusiivisiin  huviloihin. Velmu ja vaudikas dekkari!

- Ja siksi eivät meidän sielumme erkane kokonaan, vaan levittäytyvät kumpikin tahoilleen ja säilyttävät yhtenäisyytensä, kuin lehteväksi taottu kulta.
(John Donne)

Tästä lähdetään:

Carlos Ruiz Zafón: "Henkien labyrintti / El Laberinto de los Espíritus" - ex Libris...

"Henkien labyrintti", Carlos Ruiz Zafón, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017,
956 s., suomentanut Antero Tiittula.

Carlos Ruiz Zafón on syntynyt Barcelonassa vuonna 1964. Hän on asunut pitkään Los Angelesissa ja työskennellyt elokuvakäsikirjoittana. Zafón on kotimaansa Espanjan ylivoimaisesti tunnetuin ja suosituin nykykirjailija ja kirjallisuuden kansainvälinen megatähti. (Lievelehti)

"Daniel Sempere ei ole enää se pikkupoika, joka aikoinaan löysi tiensä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, mutta äidin kuoleman selvittämätön mysteeri on jättänyt ammottavan haavan hänen sydämeensä. 50-luvun lopulla Barcelonaan palaa Alicia Gris, kadotettu sielu, joka elää yölle ja kivulle
- mutta ei koskaan lakkaa kaipaamasta valoon. Lieroa ministeri Vallsia etsiessään Alicia sotkee Semperen perheen rauhallisen idyllin. Samalla hän kylvää Danielin sydämeen kostonhalun siemenen." (Lievelehti)

Teoksessa tallataan Barcelonan ja Madridin katuja aika-akselilla maaliskuu 1938 - huhtikuu 1992 sekä epilogin verran 9.8.1992 saakka. Eikä todellakaan lampsita turhaan. - Kirja kuuluu romaanisikermään, jonka osat nivoutuvat kirjalliseksi universumiksi nimeltä Unohdettujen kirjojen hautausmaa.

Mitä syntyy, kun otetaan hyppysellinen historiaa, maustemitallinen magiaa, kansalliskirjasto, antikvariaatteja ja joukko tuhteja persoonallisuuksia kuten
Alicia, Virgilio, Leandro, Fermín, Vargas, Valls etc. sekä Carlos Ruiz Zafónin kaltainen kirjailijavirtuoosi? Romaani vailla vertaa:  tarina, joka sivujen sujahdellessa kirjailja kietoo tarinansa lukijan vaivihkaa pehmoiseen pumpuliin, joka ujuttaa hänet kanssakulkijaksi tapahtumiin ja keinuttaa lempeästi pois vallitsevasta arkitodellisuudesta.

Alicia Gris:  - näkee sen mitä muut eivät näe. Hänen mielensä toimii eri tavoin kuin muilla. Siellä missä muut näkevät suljetun oven, hän näkee avoimen. 
Siellä missä muut eksyvät polulta, hän löytää jäljet. Se on kyky, niin sanoaksemme, ja parasta on se, ettei kukaan osaa ennakoida hänen liikkeitään.

Leandro:  - Vastaus oli lähes aina menneisyydessä. Se oli ollut yksi ensimmäisiä Leandron opettamista läksyistä. Kerran kun he olivat olleet lähdössä Barcelonasta erään korkea-arvoisen suojelupoliisin komentajan hautajaisista, joihin Leandro oli hänet pakottanut seurakseen (osana koulutusta kuten tämä oli väittänyt), hänen mentorinsa oli virkkanut tuon lauseen. Leandron teesi oli, 
että jossakin vaiheessa elämää ihmisen tulevaisuus on poikkeuksetta hänen menneisyydessään.

Fernandito:  - Sinä päivänä kun Alicia lähti junalla kohti Madridia, Fernandito joka kaikkien radiosta kuulemiensa boleroiden ansiosta kantoi melodraamaa veressään, odotti häntä asemalla sunnuntaipuvussaan, kengät vastakiilloitettuina ja näyttäen uskomattomasti nuorelta Carlos Gardellilta. Hän piteli ruusukimppua, joka oli luultavasti maksanut hänelle koko kuukauden palkan, ja halusi ojentaa Alicialle intoihimoisen rakkauskirjeen, joka olisi saanut Lady Chatterleyn punastumaan hullaantuneena mutta sai Alician ainoastaan itkemään, eikä edes sillä tavalla kuin Fernandito parka olisi hartaasti toivonut. 

Barcelona:  -  Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.

Harvoin on käynyt niin kuin nyt, että kirjan henkilöt vaivihkaa alkavat omissa mielikuvissani elää omaa elämäänsä ja tulla tutuiksi ikäänkuin henkilökohtaisella tasolla. Henkien labyrintti on uljas päätös Tuulen varjon aloittamalle sarjalle.
Tarinoita tarinoiden sisällä. Jokaisen johtaessa toiseen luoden kiehtovan, taianomaisen ja teemarikkaan kudelman. Verbaalisesti ja kerronnallisesti korkealuokkainen ja antoisa teos.

Etenkin tämän laatuluokan kirjailijan tekstin kääntämisessä  ja lukijaa riemastuttavan lukujäljen luomisessa suomentajan osa on ratkaisevan tärkeä.  Antero Tiittula on ansiokkaasti kieputtanut Ruiz Zafrónin laajaskaalaisen sanaruletin suomeksi herkullisia uusiosanojakin  kuten - helppohyväiset daamit - viljellen.

Carlos Ruiz Zafón on ihka oma genrensä ja tämä labyrintti on lukijansa moninkertaisesti palkitseva teos!

Labyrintissa ovat tietä etsineet myös Kirjaluotsi/havena ja
riitta k/Kirja vieköön  sekä Rakkaudesta kirjoihin Annika.

-  Välillä kun jumalat katsovat toisaalle ja kohtalo eksyy matkallaan, jopa kunnon ihmisille saattaa onni hymyillä...

Hymyillen: 

Noah Hawley: "Ennen syöksyä / Before the Fall" - ex Libris...

"Ennen syöksyä", Noah Fawley, Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan kirjasto, 2017,  490 s., suomentanut Markku Päkkilä.

Noah Hawley   (s. 1967) on palkittu yhdysvaltalainen tuottaja, käsikirjoittaja ja kirjailija, joka tunnetaan menestyssarjojen Fargo ja Bones tekijänä. Hawley on julkaissut yhteensä neljä teosta, joista suomeksi on ilmestynyt romaani
Kaikki sanovat tahdon (Other People's Weddings, 2004)." (Lievelehti)

"Pienkone putoaa matkalla New Yorkiin, ja eloonjääneitä on kaksi:
 Scott ja nelivuotias JJ, jonka Scott sankarillisesti pelastaa hyisestä merestä.
 Scott tuntee, että hänet oli tarkoitettu pelastamaan JJ, eikä hän tiedä, kuinka jatkaa elämäänsä onnettomuuden jälkeen. Yhdeksän ihmisen elämä päättyy traagisesti, ja tiedotusvälineet janoavat mehukkaita yksityiskohtia. Kun uhrien elämäntarinat kieriytyvät auki, alkaa käydä selväksi, ettei kyseessä ehkä ollutkaan onnettomuus." (Lievelehti)

Noah Hawleyn, uuden kirjailijatuttavuuden uunituoreessa teoksessa protaginistiksi ja sympatioiden kerääjäksi nousee pelastajasankari Scott,
tuo nelikymppinen taiteiden poluilla turhautunut itsensä etsijä, vailla suurta läpimurtoa jäänyt katastrofiteosten maalaaja, joka kuusivuotiaana pikkukillinä
oli seuraamassa Jack LaLannen uimasiltaan käsiraudat ranteissa urakoimaa veneenvetoa Alcatrazista mantereelle. Kuultuaan isältään, jottei kyseessä ole Teräsmies vaan tavallinen mies pikku-Scott kotiin Indianapolisiin palattuaan ilmoittautui uintikursseille.

David Bateman,  uutishaukka:  -  Kiinnostavinta hänen työssään oli alituinen kaaos. Se miten pienestä kipinästä alkunsa saanut tarina saattoi täyttää koko uutissyklin muuttaen aika ajoin suuntaa ja nopeutta, paisuen ja hurjistuen, ahmien kitaansa kaiken eteen tulevan. Poliitikkojen möläytykset, kouluampumiset, kriisit kotimaassa ja maailmalla. Toisin sanoen uutiset.

Ben Kipling:  - Rahasta puhutaan niin kuin se olisi objekti. Substantiivi.
Sellainen on puhdasta tietämättömyyttä. -  Raha on avaruuden musta tyhjyys.
- Raha helpottaa asioita. Se on voiteluainetta. - Kun on rahaa, se poistaa esteitä. Ajattele vaikka kaatopaikkaa kaivelevia slummirottia Mumbaissa ja toisaalta - otetaan vaikka Bill Gates,mies, joka on kirjaimellisesti maailman korkeimmalla huipulla. Pelimerkkejä voi kerätä niin paljon, että ponnistelun tarve katoaa. 
Sitten sitä on kuin astronautti joka leijuu avaruuden mustassa tyhjyydessä.

Scott Burroughs:  - Sankari. Häntä sanotaan sankariksi. Sanana se on juuri nyt liikaa, sillä se on niin etäällä siitä millaiseksi hän itsensä mieltää, tarinasta johon hän tukeutuu; hän on murtunut mies, jolla on vaatimattomat tavoitteet, 
joka tapasi juoda itsensä tainnoksiin, joka elää nykyään hetken kerrallaan,
kädestä suuhun. Siksi hän pysyttelee piilossa ja väistelee katseita.

- Scott &  Poika, JJ:   - odottaa tuolla jossakin, istuu pihalla ja leikkii autoillaan, värittää kuvia piittaamatta ääriviivoista, joki virtaa verkalleen ja lehdet kahisevat tuulessa. Hän hankkii taulunsa takaisin. Hän sopii uudestaan galleriakäynneistä ja muista asioista. Hän etsii sen uima-altaan ja opettaa pojan uimaan.
On aika painaa play-nappulaa, antaa pelin jatkua loppuun asti, katsoa kuinka käy...

Tämä on kertomus mediasta, myllerryksestä ja manipulaatiosta. Rahasta ja vallasta sekä ahneudesta. Mutta myös taiteilijasta etsintöineen ja eksistentiaalisine kriiseineen, huolehtivaisesta ja rakastavasta tädistä ja pienen traumatisoituneen pojan hitaasta paluusta takaisin elämän iloon sekä tarina haparoivasta ystävyydestä. Tekninen tutkinta ja henkilötason taustoitus kulkevat sopusoinnussa limittäin pintaliidonomaisella kepeydellä mauttomattomuuden ulottumattomissa.

Kerronta on hyvin rytmitettyä, ymmärtäväistä, nokkelaa ja piirun verran virnuilevaakin.  Rakenteeltaan edukseen poikkeava ja näpsäkästi median toimintaa sekä julkisuuden glamouria ja kiroja kuvaava, runsasteemainen ja ajankohtaishenkinen lukuromaani sateisten syyspäivien ja -iltojen ratoksi.
Markku Päkkilältä sutjakka suomennos. Vaikka ei ihan ominta omaa, kun itse en lukeudu amerikkalaisen elämänmenon ja Amerikan ihmeen ihailijoihin; tuon menon, jonka ehkä oudointa ilmiasua juuri nyt maan istuvassa presidentissä voi vain  ihmetellä,  uskon tämän syöksyn vaivatta löytävän oman lukijakuntansa.

 -  Jokaisella on polkunsa. Jokainen tekee valintansa. On arvoitus, miten kaksi ihmistä päätyy yhtä aikaa samaan paikkaan. Tusina ventovierasta saattaa astua samaan hissiin. Tai bussin kyytiin tai vessajonoon. Se on jokapäiväistä.
On järjetöntä edes yrittää ennustaa, missä liikumme ja keitä päivän mittaan kohtaamme...

Sateen ropistessa sattumalta saneli:

Olen kiitollinen...

Lämmin kiitos  Kirjasähkökäyrän Mai: annoit minulle hyvän syyn pysähtyä pohtimaan kaikkea sitä, mikä on herättänyt ja edelleen herättää kiitollisuuden tunteita elämässäni;) Nämä kukat ovat Sinulle:

Olen kiitollinen:

- Mummille, Ukille ja Tädilleni paitsi hengestäni siitä, että he  kylvivät minuun luonnonrakkauden, periksiantamattomuuden, lukutoukan ja huumorintajun siemenen. Siitä, että he kulkivat vierelläni ja seisoivat takanani tuonilmaisiin, jonne heidät saattelin, siirtymiseensä asti. Sain juuret ja siivet. Narsistiselle Äidilleni rautaisesta organisaatiokyvystä ja herkkyydestä toisten tunnetiloille ja empatiakyvystäni. Adoptioisälleni, joka loi arvopohjani perustan ja tutustutti minut musiikin rajattomaan maailmaan. Biologisen Isäni tiedän,
vaan en ole saanut häntä tuntea.

- Itse elämästä, haasteista  ja suruista, jotka olen selättänyt, riemun- ja voiton hetkistä, joista olen saanut nauttia. Kaikista ihmisistä - myös niistä keljukojooteista -, jotka olen matkallani kohdannut ja tuntenut,  ja jotka kaikki ovat omalta osaltaan opettaneet ihmisenä olemisesta paljon. Avoimesta ja uteliaasta mielenvireestä, joka jatkukoon  aina siihen viimeiseen elämän asettamaan kysymykseen, johon en enää voi vastata, asti.

- Perhekunnasta:  Kanssakulkijastani mallia 49- yhteistä vuoristoratatuotta mittarissa ja poikieni, joita minun ei koskaan pitänyt saada isästä, jonka kanssa voin edelleen nauraa ja hassutella, olla höperö tai hömppä. Josta on juttukaveriksi, jonka kanssa  debatti ja dialogi kulkevat. Jonka kanssa riittävästi jaettuja mielenkiinnon kohteita ja kylliksi omaa tilaa. Jonka kanssa on hauska seikkailla elämän poluilla.
Esikoisesta & Kumpp. sekä Kuopuksesta & Miniästä sekä arvoisasta  Murmeliviisikosta. Edelliset ovat riittävästi läsnä elämässäni ja tiedän heidän olevan aina tarvittaessa saatavilla. Jälkimmäiset pitävät ikkunat auki tulevaan, minut kiinni elämässä, kun se riemukkaimmillaan on ja haastavat ja kannustavat uuden oppimiselle (huomaa miinus Nti Elohopean vilpitön ja hyvää tarkoittava opetustarjous, ihan helppo spagaatti). Nämä ovat tulevaisuuteni avaimet, jotka toimivat tehokkaammin kuin pulloharjalla jynssäys aivoissa. Olette minulle  rakkaita ja tärkeitä. Kannan teitä sydämelläni.

-  Aamuista: Jokaisesta hiljaisesta yksin vietetystä aamuhetkosesta ensimmäisine kahvikupposineen ja ikkunasta ulos kurkistuksineen: tutut puut, pensaat ja maasto ohi lehahtavine lintuineen, puissa kiipeilevine oravineen ja puputtavine rusakkoineen.  Säätilan toteamisesta, Hesarin painomusteen tuoksusta,
kun nostan sen lattialta pöydälle ja makuuhuoneesta kuuluvasta kuorsauksesta (lue hienommin hyrinästä).
 
-  Luonnosta ja sen ihmeistä kaikkinensa,  sen antamista kokemuksista, koskaan pettämättömästä turvasta ja mielihyvästä. Sen helmasta tulen aina virkeämpänä ja paremmilla mielin ulos nuppi nollattuna ja sielu puhdistuneena sekä ongelmat suhteellistettuina.

-  Pienistä onnenpipanoista,  joita elämä tarjoaa tielleen noukittavaksi, kun ne suostuu huomaamaan: silmiin asti ulottuva satunnaisen vastaantulijan hymy, syksyn kultaiset lehdet, koissukaverin kostea nuolaisu kaulakuopassa, hyvä kirja, fyysisiä tunteita herättävä musiikki jne. Te kaikki lukusilla käyvät ja ajatuksia kanssani vaihtavat blogikaverini, olette ihanaisia:)

-  Siitä, mikä on jo  menetetty, sillä se on kerran todeksi eletty. Mutta erityisesti siitä, mikä vielä on jäljellä...

Kiitollisuudella on kaksi sielunkumppania: onnellisuus ja elämään tyytyväisyys. Kova  ja lyömätön kolmikko, jonka parissa vaikka kaadutaan, niin ei sorruta maatumaan vaan noustaan ylös ja jatketaan matkaa kohtia huomisia uusia seikkailuja...

Ojennan kiitollisuushaasteen edelleen Kieltenopen kotiblogin Rita A:lle,
Pihin naisen elämää blogin Leilalle ja Karvakasan alta löytyi kirja blogin Tiialle&Tommille:)


Onnellista  ja seikkailurikasta viikonloppua:

John Boyne: "Poika vuoren huipulla/The Boy at the Top of the Mountain" - ex Libris...

"Poika vuoren huipulla", John Boyne, Bazar Kustannus Oy, 2017, 238 s., suomentanut Heli Naski.

"John Boyne (s. 1971) on irlantilainen kirjailija. Boyne on opiskellut kirjallisuutta Trinity Collegessa Dublinissa ja luovaa kirjoittamista Itä-Anglian yliopistossa, josta hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvo vuonna 2015. Boyne on kirjoittanut yli 70 novellia, yhdeksän romaania sekä viisi nuortenkirjaa, ja hänen teoksiaan on käännetty yli 50 kielelle. Boynen tunnetuin teos on elokuvaksikin
sovitettu Poika raidallisessa pyjamassa, jota on myyty maailmanlaajuisesti yli 6 miljoona kappaletta. Suomeksi Boynelta on julkaistu myös kirjat Kapina laivalla, Tarkoin vartioitu talo, Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, Kuudes mies ja
Leijuva poika. (Lievelehti)

"On vuosi 1936. Seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi ja joutuu jättämään taakseen kotikaupunkinsa Pariisin ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin. Kovia kokenut Pierrot lähetetään asumaan tätinsä luokse Saksaan, salaperäiseen taloon vuoren huipulle. Berghofiksi kutsutussa talossa Pierrot saa uuden nimen ja neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen tulisi välttää mainitsemasta ystäväänsä, juutalaista Anshelia – varsinkin talon isännän kuullen! Vähitellen Pierrot oppii talon tavoille ja epävarma poika muuttuu uutta uniformuaan ylpeänä kantavaksi Pieteriksi. Mutta uniformu yllään Pieter astelee kohti uutta vaarallista maailmaa. Maailmaa, jossa on vaikea erottaa, mikä on oikein ja mikä väärin" (Takakansi)


Perehdyin aikanaan runsaasti asiaan liittyvänä kirjallisuuteen voidakseni edes jollain tasolla ymmärtää miten ja miksi? On kuitenkin kulunut toinenkin tovi siitä,
kun viimeksi olen näistä tapahtumista - joita koskaan ei olisi saanut sattua - lukenut. Edelleen jään oudoksumaan sitä, kuinka muu maailma sulki sanattomana  silmänsä Pervitiinin vauhdittamalta Hitler-vyöryltä ja vaikeni
- liian pitkäksi aikaa... Mennyttä emme voi korjata, mutta arveluttamaan panee se tosiseikka, minkälaiset johtajat tämän päivän ydinaseistettujen suurvaltojen tahtipuikkoja heiluttavat... Näiden maailmanparannusaatteiden tiimoilta heittäydyn paiskaaman ensi kertaa kättä John Boynen kanssa.
Teos on jaksoitettu kolmeen vuosiluvulliseen osaan: 1936, 1937-1941 ja 1942-1945.

Pierrot'n:  - koti oli aika lähellä Avenue Charles-Floquet'lla ja talon pohjakerroksessa asui hänen paras ystävänsä Anshel Bronstein kahdestaan äitinsä madame Bronsteinin kanssa. Anshelin isä oli hukkunut kaksi vuotta aiemmin yrittäessään ylittää Englannin kanaalin uimalla... 
-  Pierrot ei hievahtanutkaan kohdatessaan Adolf Hitlerin katseen. Hän tiesi,
mitä hänen oli tehtävä. Hän napsautti kantapäänsä yhteen ja sinkautti oikean käsivartensa eteenpäin sormenpäät ikkunalasia hipoen. Sitten hän teki tervehdyksen, josta oli tullut niin olennainen osa häntä. Sinä aamuna sängystä oli noussut Pierrot, mutta sänkyyn palaava ja sikeästi nukahtava poika oli Pieter.

-  Emma: Mitä sinulle tapahtui, Pierrot? Olit niin kultainen poika tänne tullessasi. Voivatko viattomat todella turmeltua niin helposti?


Papa:  - Joskus Papa heräsi keskellä yötä, ja silloin hänen parkaisunsa kaikuivat heidän asuntonsa pimeillä, tyhjillä käytävillä ja Pierrot'in koira D'Artagnan hyppäsi peloissaan koristaan, loikkasi Pierrot'in sängylle ja kömpi vapisten peiton alle isäntänsä viereen. Poika veti peiton ylös leukaansa asti ja kuunteli ohuiden seinien läpi, kuinka Maman yritti rauhoittaa Papaa supatellen matalalla äänellä, ettei hänellä ollut mitään hätää, että hän oli kotona perheensä luona ja että se oli ollut vain pahaa unta.

Monilla ikäpolveni kanssakulkijoista on omakohtaista kokemusta sodassa traumatisoituneista isistä ja isoisistä. Jotkut selvisivät kuivin jaloin ja onnistuivat jättämään kokemuksensa taakseen jatkaen elämäänsä, toiset alkoholisoituvat, sotivat loppuelämänsä: yksi johtaen perhettään kuten kaukopartiotaan, - kukin tavallaan.

                                                             ©Mark Condren

Boynen kerronta on vähäeleistä ja piukeaa eikä sorru pateettisuuden puolelle. Toteavasti, kuin ulkopuolelta Pierrot'n kehityshistoriaa ja nuoruuden kulkua seuraten hän kuljettaa meidät maailmanhistorian tuonaikaisissa kulisseissa pitäen fokuksen päähenkilönsä mielenliikkeissä. Samalla kuitenkin arvuutellen voiko valkea muuttua mustaksi? Kuinka järkyttävä vaikutus on ympäristön paineella ja normeilla? Kuinka herkästi manipuloitavissa ihmiset - etenkin lapset ja nuoret ovat? Minkälaiset ovat kulloisetkin ja oman ikäryhmämme ihanteet ja tavoitteet? Kuinka paljon niihin henkilökohtaisella tasolla voimme vaikuttaa ja kuinka suurella variaatiolla?

Tämä on paljon kysymyksiä herättävä teos vastenmielisestä aiheesta, jonka tapahtumat ovat olleet niin totta. Kertomus, joka jonkun vähemmän kompetentin kirjailijan käsissä olisi levinnyt tuhansiksi sirpaleiksi Kristalliyön akkunoiden tapaan. Boyne pitää pintansa ja säilyttää sekä kontaktin henkilöihinsä että riittävän neutraalin välimatkan aiheeseensa, jolloin lukukokemuksestä muodostuu pikemminkin toteava kuin tunnepohjainen. Seikka, jolle teeman huomioon ottaen lukijana annan suuresti arvoa. Pienimuotoinen, kaunistelematon ja kelpo teos; - ettemme unohtaisi ja osaisimme välttää...


-  Sinulla on ihmishenkiä omallatunnollasi. Mutta olet yhä nuori mies, vasta kuudentoista; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan ikinä väitä itsellesi, ette tiennyt. Se olisi kaikkein pahin rikos.... 

Vuoren huipulla on tuulia tunnustellut myös Jassu/Hurja Hassu lukija.

Hiljaisena hämillään:

Kätlin Kaldmaa: "Islannissa ei ole perhosia/Islandil ei ole liblikaid" - ex Libris...

"Islannissa ei ole perhosia, Kätlin Kaldmaa, Fabriikki Kustannus, 2017, 346 s., suomentanut Outi Hytönen, kannen ulkoasu Outi Vihlman.

Kätlin Kaldmaa (s. 1970) on virolainen kirjailija, kääntäjä, Viron PENin puheenjohtaja ja PEN Internationalin kansainvälinen sihteeri, joka on asunut Islannissa, Berliinissä, Barcelonassa ja Kreikan saarilla ja jolle koko maailma on koti. Islannissa ei ole perhosia  (Islandil ei ole liblikaid 2013) on osa trilogiaa,
johon kuuluvat romaanin lisäksi runoteos Rakkauden aakkoset
(Armastuse tähestik 2012) ja lastenkirja Lugu Keegi Eikellegitütre isasi 2012. Kaldmaan teoksia on käännetty 20 kielelle." (Lievelehti)

"Saari on karu, kaunis ja arvaamaton, ja sille nousevassa valkoisessa talossa asuu vuosisadallinen naisia, miehiä ja lapsia, jotka sukupolvi toisensa jälkeen rakastuvat, rakastavat, kapuavat yli vuorten, katoavat vuonoille, purjehtivat merten taakse, kertovat tarinoita ja kimmeltävät hankien keskellä kuin hopeiset suomut rantahiekalla. Islannissa ei ole perhosia on Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani. Se on typografialla ilotteleva runollinen saaga kirpeänkauniista Islannista." (Takakansi)

Heti kättelyssä todettakoon, että jo Outi Vihlmannin sadunomaisen kauniin udunomainen kansikuva olisi saanut tarttumaan kirjaan, ja se osoittautuikin varsin hyvin teoksen sisältöä ja sen tunnelmaa peilaavaksi. Ens'alkuun teosta selatessani myönnän päästäneeni pienen vinkuvaisen voihkaisun, jotta ei taas näitä typografioilla kikkailuja, vajaita sivuja, puolipyöreitä pallukoita ja a) ja b) eritasossa kulkevia rimpuloita. Mutta nielaisin sen vaivatta ja pyörsin arveluni, sillä Kaldmaa hallitsee suvereenisti tämän tyyppisen asettelemisen taidon ja pitää vaivatta kerronnan jatkumona niin, että nämä vajaat tai muutoin erityyppiset sivut luovat lukijalleen tervetulleen oivallus- ja hengähdystauon. Mainiota!

Teos on viisilukuinen: Valtameri, Mustan meren kesä, Aurinko, Suru, Veri ja Islannissa ei ole perhosia. Otteesta tuosta itselle rakkaasta monimuotoisesta merestä on hyvä lähteä liikkeelle:

Meri:  - Valtameri ei ole vesistö. Valtameri ei ole ilmansuunta. Valtameri ei ole pohjoinen, etelä, itä, länsi. Valtameri ei ole lämmin. Valtameri ei ole kylmä. Valtameri ei ole maan vastakohta. Valtameri ei ole ihmisen ulkopuolella, Valtameri ei ole ihmisen sisällä. Valtamerta ei voi ottaa kiinni. Valtamerellä ei ole pohjaa. Valtamerellä ei ole äitiä. Valtamerellä ei ole isää. Valtamerellä ei ole alkua. Valtamerellä ei ole loppua. Valtamerellä ei ole reunaa. Valtamerta ei voi ottaa kiinni. Valtamerta ei voi kuvailla. Valtamerta ei voi kirjoittaa, Valtamerta ei voi kuvata. Valtameri on sisällä jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri kulkee aina mukana jokaisessa, joka on sen nähnyt...

 Maa:  - Löydä tämä maa hitaasti, levitä itsesi jokaiselle maapalaselle, maista sen jokaista palasta, liota sen pintaan sylkesi ja pane se kantamaan viljaa, kastele sitä kyynelilläsi, istuta siihen hampaasi, niin että kun tämä maa herää, sitä suojelee sotaväkesi, nuuski jokaista kiveä, jokaista lehteä, ja jos satut löytämään kukan, tunnustele sitä, nuuski sitä, tutki se, istuta se kukkimaan sydämesi puutarhaan ja anna sille väriksi verta, kolme tilkkaa...

Sydän:  - kahdesta kohdasta vahvoin ompelein kokoon kursittu sydän aukesi kuin lumivalkoinen, melkein läpinäkyvä ruusu, terälehdet siveästi keltaista ydintä suojaten. Varovasti, hyvin varovasti hän päästi jälleen veren virtaamaan sen suoniin, niin että viikon kuluttua sydämen ruusu oli oikein sievänä, oikein siveänä, saavuttanut kauniin roosan värin. Arvet jäivät sisempien terälehtien peittoon, niin, että ulkopuolelta näkyi vain koskematon puhdas kauneus. Haava oli sydämen sydämessä piilossa...

Olen sanaton. Tämä historiaa, saagaa, sukupolvia, maisemia etc. sisällään pitävä kaunis, aistillinen, lyyrinen ja todenoloinen teos jätti hiljaisen ihastuksen valtaan, jossa ei postaus irtoa kuin esittelyn muodossa.  Kaldmaa on luonut upean ja rikkaan teoksen, lukunautinnon, joka irroitti ajasta ja paikasta.  Outi Hytöseltä mainio käännös. Ja kyllä vaan: minä en ihastunut, sillä taisin ottaa ja rakastua tähän teokseen...

Perhosia on tähyillyt myös Katja/Lumiomena.

- Mikä saagassa, se sydämessä:

Cilla & Rolf Börjlind: "Uinu, paju pienoinen/Sov du lilla videung" - ex Libris...

"Uinu, paju pienoinen", Cilla & Rolf Börjlind, Kustantamo  S&S, 2017, 443 s., suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

"Cilla & Rolf Börjlind  ovat Ruotsin kokeneimpia käsikirjoittajia. Rolf Börjlind on syntynyt vuonna 1943 Skånessa, ja hän on tehnyt elämäntyönsä lähinnä elokuvien parissa näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Cilla Börjlind on syntynyt vuonna 1961 ja on toiminut paitsi käsikirjoittajana myös tuottajana.
Pari asuu nykyään Nackassa, Tukholman lähellä. " (Kustantaja)

                                                          ©Thorn Ullberg


"Olivia Rönning saa tutkittavakseen Smoolannista löytyneen noin kymmenvuotiaan pojan murhan, ja ex-poliisi Tom Stilton kutsutaan avustamaan tutkinnassa. Murhalla näyttää olevan yhteyksiä Bukarestin alamaailmaan.
Pian löytyy lisää nuorten ruumiita, ja tutkintatiimi huomaa päätyvänsä hirvittävän rikosllisverkoston jäljille. Samaan aikaan maahan virtaa pakolaisia. Koditon Muriel ottaa suojiinsa metsämökkiin itkuisen ja pelokkaan pakolaistytön ja pyytää apua vanhalta tutultaan Tom Stiltonilta. Käy ilmi, että tyttö saattaa tietää murhasta jotain. Uinu, paju pienoinen on Tom Stiltonista ja Olivia Rönningistä kertovan sarjan neljäs osa." (Takakansi)

Nousuvesi  oli ensimmäinen kädenpuristus tämän kirjailijaparin kanssa ja sormien toistensa lomaan asettelun haparoinnista huolimatta, jämäkkä sellainen. Tämän uutuuden nimilaulun voi hyväksi aluksi kuunnella tästä klikkaamalla, Pakolaisuus on teemana mitä ajankohtaisin ja päivänpolttavin ja kun kehiin otetaan yksinäisten lasten laiton elinkauppa sekä pedofilia ei paljon pääse riemusta reveten henkseleitään lukijana paukuttelemaan, mutta dekkariainekset keitossa porisevat herkullisesti.
Aisapari Rönning-Stilton jatkaa omintakeista, mutta tuloksellista tutkintaansa  taattuun tuttuun tapaansa.
 
Juonessa oleellista osaa näyttelee myös pyhä tikari, jossa on kaiverretuna teksti "Pumnalul ala e sacru":  -Bukarestissa toimii pari raskaan sarjan rikollisliigaa, joiden haarat ulottuvat koko maahan.  -Vaarallisin niistä käyttää itsestään nimeä Tikari on pyhä. Ei tiedetä, mistä nimi tulee. Syy voi olla uskonnollinen tai joku muu. Toimiala? Laaja. Huumekauppa, ihmiskauppa, kiristys. Yhteinen nimittäjä on julma väkivalta. Siinä maailmassa murha on pikkujuttu...

Maan tavasta, romanialaisesta järjestelmästä: Ceausescun aikana melkein kaikki oli väärin ja kauheaa, mutta järjestelmä pysyi koossa. Kun hänen hallintonsa kaatui, niin... Kun kaulanauha katkeaa, helmet vierivät ympäriinsä...

Kirjailijapari onnistuu taidokkaasti väistämään revittelyllä kosiskelevat ansalangat ja pyörittelemään tämän(kin) kertaiset aiheensa provosoimatta ja kiihkottomasti. Tyylipisteet ropisevat edellisestä sekä kissan ronskinreippaasta pöydälle nostosta!!   Vaikenemalla ei voiteta  yhtikäs mitään.  Yhtä mieltä voinemme olla siitä, ettei tämän kaltaisia asioita kertakaikkiaan saisi sattua eikä ylipäätänsä olla olemassa.  Dekkari toimisi ilman muuta vaivatta myös filmatisoituna Nousuveden tapaan. Tälle kimppakirjoittamiselle sopii toivoa mitä mainiointa jatkoa:)

Tuutulaulua ovat kuunnelleet: Kirjasähkökäyrän Mai ja
Eniten minua kiinnostaa tien Suketus.

Syysunelmia ykköselle: