"Stephanie Mailerin katoaminen". Joël Dicker, Tammi, 2019, 716 s., suomentanut Kira Poutanen.
"Joël Dicker on ranskankielisen kirjallisuuden uusi supertähti. Vuonna 1985 syntynyt sveitsiläinen singahti lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2012 kirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota on myyty Euroopassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirja sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon vuonna 2012. Stephanie Mailerin katoaminen
on Dickerin neljäs romaani." (Lievelehti)
"Kun nuori toimittaja katoaa, kaksi kokenutta poliisia joutuu tunnustamaan menneisyyden virheet. Kaksikymmentä vuotta sitten Jesse Rosenberg ja
Derek Scott ratkaisivat karmivan joukkomurhan. Nyt nuori toimittaja
Stephanie Mailer väittää, että he syyttivät väärää miestä – ja katoaa pian sen jälkeen. Eläkeiän kynnyksellä oleva Jesse joutuu kysymään itseltään, saattoiko Stephanie olla oikeassa. Jesse ja kenttätyöt jättänyt Derek joutuvat mukaan kahden aikatason tutkimuksiin: heidän on löydettävä sekä Stephanie että todellinen murhaaja. Monisäikeinen tapaus vie heidät pyöritykseen, jossa totuus paljastuu vasta viime meterillä." (Takakansi)
Totuus Harry Quebertin tapauksesta, 2014 oli alkusysäys Dickerin ja minun tapaamiselleni, ja jatkoa treffeillemme seurasi Baltimoren sukuhaaran tragedian, 2016 tiimoilta. Sivumääräisesti yhteisiä askeleita nyt siis tepsuteltu mittariin mahtavat 2079 kappaletta.
Dickerin ensisuomennos Totuus HQ:n tapauksesta oli oudohkosti sijoitettu Keltaisen Kirjaston alle ja on mainiota, että nämä kaksi on jätetty sen ulkopuolelle. Dicker kirjoittaa vaivattomanoloista ja tapahtumarikasta tekstiä, jonka parissa on helppo viihtyä. Hän ei hae ilmaisussaan mitään syntyjä syviä eikä pahemmin revittele raadollisuuksilla. Henkilöt on piirretty rauhallisin ottein, osin pieni pilke silmänurkissa ilman suuria draaman piirteitä tai syvälleluotaavia analyysejä. Tälle tiiliskivelle - kuten aiemmillekaan ei olisi ollut pahitteeksi tiivistäminen sivumäärän kustannuksella, sillä 716 s. saattaa monelle potentiaaliselle lukijalle olla este kirjaan tarttumiselle.
Sisällöltään - joskaan ei painoltaan - kevyttä ja hyvää keskitasoa oleva viihdyttävä romaani, joka sopii hyvin loppukesän lukuohjelmaan. Kävi tässä hupaisasti jo toisen kerran niin, että Dickerin ja minun polkuni ristesivät tilanteessa, jossa oma stressitasoni oli koko lailla tapissaan, johtuen Parasystävämme (Kanssakulkijalla alkaen 6-vuotiaasta ja itse tapasin molemmat nuoret hongankolistajat parikymppisenä yhtäaikaa) kuolemasta heti lomaselta palattuamme sekä toissapäiväisestä farssinpiirteitä saaneen, vihdoin toteutuneen appivanhempien pesänjaon pitkävaikutteisesta virkistävyydestä. Keskittymiskyky sen mukaisesti haperohko ja mielentila vaihtelevainen, joten Dicker oli tervetullutta vaihtelua ja tapaamisestamme muodostuikin saumattomasti yhteensopiva.
Kira Poutaselta soljuva ja sutjakka suomennos.
Mielenkiintoinen matka jatkuu, myös mitä tulee Dickerin jatkotuotantoon:)
Aamu-usvaisia ja pehmeävaloisia loppukesän päiviä:
HQ jäi lukematta juuri sivumäärän vuoksi. Luin vasta 800 sivuisen Vaeltajan. Siinä vähäksi aikaa tiiliskiviromaani.
VastaaPoistaPesänjaot voivat saada aikamoista draamaa aikaiseksi, varsinkin jos sitä omaisuutta on tulossa. Eräs pariskunta on vielä elossa, mutta eräät ovat alkaneet painostamaan pesänjaosta jo ennen kuolemaa. Tuollainen painostus tuottaa vain pahaa mieltä ja epäsopua. Tosin onhan sitä mielenkiintoista seurata sivusta, kun eräs perheenjäsenistä sivuuttaa kaikki muut pomotellessa näitä vanhuksia.
Ajatteleppa, jos eutanasia olisi laillista, vanhusten elin-ikä lyhenisi innokkaiden perillisten hoitaessa perinnöt hoteisiinsa. Minusta eutanasian laillistaminen vaatisi todella hyvän lainsäädännön, ettei niin pääse käymään.
Totta: näiden kaltaisten sivumäärät aiheuttavat emmintää, jopa kynnyskysymyksen tarttua ao.romaaniin.
PoistaEsimerkkisi on yksi surullista, yhä yleisimmistä. Ahneus on ankara tauti, joka vain pahenee iän myötä ja oikeudenmukaisuus puolestaan ominaisuus, jonka kanssa nykymaailmassa tavan takaa ajatuu törmäyskurssille...
Olen itse eutanasia-myönteinen ja nyt Ystävämme saateltua entistä enemmän, mutta kuten totesit, se on lainsäädännöllisesti kimurantti asia: kuvaan astuu omaisten "hyväätarkoittava" tahto, jolloin loppusuoran hoito jää vajaaksi eli olemattomaksi.
Toisalta nyt kun vaahdotaan eläkepommista, - ei mistään yllätyksestä - se kun on ollut tiedossa ja faktaa sitten suurten ikäluokkien syntyvuosien, ja termi on ongelmajäte, niin myös riski terveydenhoidollisten interventioiden suhteen kasvaa merkittäväksi. Haasteetta siis riittää ja hoitotahto on hyvä, mutta pieni askel oikeaan suuntaan. Ongelmana on vain se, ettei laatija voi valvoa sen toteutumista...
Luin aikoinaan Harry Quebertin tapuksen ja kiinnostuin kirjailijasta. Nyt uusin tuli juuri eilen kirjastopinossa, pitää tarkkaan miettiä missä välissä yli 700 sivua on vuorossa :)
VastaaPoistaKiitos arviosta!
Kiitos Cara! Harry Quebert oli ihan mukavaa luettavaa kuten tämäkin hyvää keskitasoa ja viihdyttävää, molemmat sivumäärät huomioon ottaen onneksi nopealukuisia, joten mukavia hetkiä Mailerin arvoitusta selvitellessä:)
PoistaMinä kuuntelin tämän äänikirjana, ja riitti kuunneltavaa vähäksi aikaa. :) Vähän haasteellinen kuunneltava tämä kyllä on, kun henkilögalleria on niin runsas ja näkökulmat vaihtelevat taajaan. Mutta hyvää ajanvietettä.
VastaaPoistaKiitos Jonna, tuo on helppo uskoa! Parit paluuperät oli pakko lukiessakin tehdä, kun sekä persoonat että juonenlonkerot luikertelivat omille teilleen, mutta kevyttä kenttäviihdettä:)
Poista