perjantai 3. maaliskuuta 2017
Kimmo Ohtonen: "KARHU voimaeläin" - ex Libris...
"KARHU voimaeläin". Kimmo Ohtonen, Docendo Oy, 2016, 175 s.
"Kimmo Ohtonen (s. 1981) on Yleisradion toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja, joka on tunnettu useista luonto-ohjelmista. Viime vuosina hän on juontanut mm. Ulos luontoon- ja Katoava Pohjola -ohjelmia. Hänet tunnetaan myös useista tempauksistaan luonnon puolesta. Vuonna 2012 Kimmo tempaisi Norppauinti-ohjelmassaan saimaannorpan puolesta uimalla Suomen suurimman järven päästä päähän." (Takakansi)
- 1990 Sinä yönä karkasin metsään. Vaikka oli keskikesä, yö oli ukkospilvien myötä voimakas ja hämärä. Päivänvalon luoma terävyys oli poissa, vain samettinen sinerrys leijaili jykevien kuusien ympärillä. Ennen kuin astuin polulta metsän suojiin, katsoin vielä taakseni. Mykkä kesämökki tuijotti minua uhkaavasti mustilla silmillään. Nyt oli mentävä, kun se vielä nukkui....
- Kuvittelin olevani eläin, jolle tämä metsä on iänikuinen koti. Eläin, jolle metsä ei koskaan valehdellut. Päätin kiertää usvan peittoaman metsäaukion, pysytellä tiheiden kuusten muodostaman hämärän puolella. Asettelin askeleeni varovasti, etteivät oksat allani rasahtelisi. Hiivin niin hiljaa, etten itsekään kuullut askelieni ääniä. Tarkkakorvaisinkaan peto ei kuulisi liikkeitäni. Olen joku toinen. Eläin....
Kirjan kerronta ajoittuu vuosiin 1990, 2003, 2009 ja 2015. Teoksessa on verrattomia otoksia karhun lisäksi myös muista metsäneläimistä. Ahma ja susi saavat niin ikään oman ansaitsemansa osion eläinkuntamme monimuotoisuuden edustajina. Ohtonen jakaa kanssamme lapsuudenkokemuksensa, kehityskaarensa tähän päivään ja luonnonrakkautensa sellaisella rehellisyydellä, ulosannilla ja intensiteetillä, että lukijana jään aivan hiljaiseksi sulatellen liki fyysistä kokemusta suuren ihastuksen vallassa. Tuo luontoäidin lämpimän ja koskaan pettämättömän sylin merkitys on vaivatonta tunnistaa...
- Kun katson tätä miljoonien vuosien aikana kehittynyttä kanta-astujaa, tunnen sen mystisen voiman, joka kumpuaa tuhansien vuosien takaa. Tunnen kuinka ajatus vapaudesta puhuttelee minua. Karhu on meistä metsäläisistä ensimmäinen ja viimeinen. Se on luontomme väkevin olento.
Ohtonen käsittelee rauhalliseen, kiihkottomaan ja oivaltavaan tapaansa ihmisten ikiaikaista, syvältä ja kaukaa kumpuavaa pelkoa, vihaa ja kunnioitusta metsiemme kuningasta ja muita petoeläimiä kohtaan:
- Jos täällä saadaan vihi susista tai karhun pesäpaikasta, niin jahtiporukka on koossa hyvin nopeasti. Kaikki keinot ovat sallittuja. Edelleen: - Luonto haastaa meitä. Joudumme jatkuvasti kysymään itseltämme, onko tämä, mikä joskus oli sallittua, enää hyväksyttävää. Miten tekoni vaikuttaa toisiin eläviin olentoihin?
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin myös karhulla: voimaeläin! Nimenomaan voimakas tämä upea teos on niin ainutlaatuisilla kuvillaan kuin omakohtaisella, taitavalla ja kiehtovalla kerronnallaan. Lukija tuntee havupuiden tuoksun, varpujen rapinan puntteja vasten, aistii kosteuden, kesäyön ja hankien tuoksut, hämärän ja pimeyden. Ja jatkaa henkeään pidätellen lukemistaan. Nöyränä ja hiljaisena. Moni luontoteos on sitten lukemaan oppimisen käsien välissä käynyt, hienoja ja kauniita, mutta tämä Ohtosen teos lyö kyllä balanssillaan laakista ne kaikki laudalta.
- Peto katsoo minua vapauden puolelta, pyytää päästämään menneistä irti. Vapaus on vapautta etsiä. Vapautta löytää.
- Mitä on elämä, kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?
Näin kuuluu teoksen etulehden kysmys. Siihen Ohtosen KARHU voimaeläin antaa kattavan ja tyhjentävän vastauksen. Luontoteos isolla L:llä!
Voimaeläimen kanssa lähempää tuttavuutta on myös tehnyt Kaisa Reetta T.
- Istun kivellä ja tunnen, kuinka metsä liikkuu. Miten metsän olennot hengittävät ympärilläni. Miten tunnenkaan niiden läsnäolon. Miten me hengitämme samaa ilmaa. Ja niin kaikki olennot lähtevät liikkeelle, kukin omaan suuntaansa. Kuljemme yön halki, kukin kohti omaa aamunkoittoamme. Ja jostakin metsän pimeydestä nousee se mahtava luonnonvoima, joka liikuttaa meitä kaikkia...
Liikuttuneena:
Ihana postaus, kiitos ♥♥
VastaaPoistaOlen seurannut Ohtosen tempauksia esim. sitä uskomatonta uintisuoritusta. Hänessä on itsessään paljon karhumaista luonnetta ja ulkonäköä. Sitä on tarvittu, kun lapsuus oli mitä oli. Mikä ei tapa, niin se vahvistaa, sanottiin ennen.
Tämän kirjan haluaisin antaa lapsilleni.
Kiitos Mai; pitää paikkansa! Kaikeksi onneksi meillä on "ohtosia" joukossamme. Yhden ainoan kerran olen nähnyt karhun luonnossa, Presidentinkurulla vaeltamassa ollessa, eikä näky ole haihtunut verkkokalvoilta.
PoistaJep: taitaa lähteä meilläkin Kuopuksen, tulehentuijottelijan seuraavaan lahjanyssäkkään. Mustarastaan laulua viikonloppuusi:)
Lumoava bloggaus! Ohtonen on nyt maaliskuussa Jyväskylän kirjamessuilla puhumassa, täytyy ehdottomasti mennä kuuntelemaan häntä <3
VastaaPoistaKerrassaan mielnkiintoinen persoona ja lumoava teos. Kommenttisi ilahdutti, kiitos ja ei kuin mukavaa Jyväskylän-reissua Sinulle:)
VastaaPoistaOlipa kauniisti kirjoitettu. Ohtosen Kimmon tempaukset ovat tulleet tutuiksi ja tuo kirja, se on ehdottomasti nähtävä. Kiitos esittelystä!
VastaaPoistaCara; Ohtosentapaisilla, ketään vahingoittamattomilla tempauksilla on sijansa maailmassa. Ja tutulta tuntuu myös ajatusmalli, että tällä Telluksella olemme yksilöinä pieni hippunen, osa suurta kokonaisuutta. Huimaavaa, vahvistavaa ja lohdullista ... Nautinnollista katselutuokiota:)
PoistaKylmät väreet menee myös tätä tekstiä lukiessa. En ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jokainen kohtaamisesta kuultu tarina tuntuu kyllä piirtyneen tarkasti kertojan muistiin. On myös kiinnostavaa minkälaisia luontosuhteita ihmiset tässä ajassa kehittelee.
VastaaPoistaNellu kiitos ja näin on, näky ei unohdu. Olisivatkos nuo tämän ajan luontosuhteet aika tiukasti kaksijakoisia, elämätapavalintaisia ja osin myös periytyviä? Osaa ei saa metsään kirvelläkään eikä mökille hyttysten syötiksi ja toinen puoli - kuten itse - kokee luonnon omakseen ja itsensä sen osaksi. Luontoäidin syli:) Oli ilo kuulla nuorimman lapsenlapsen tämänviikkoinen riemu-uutineen: metsäeskari alkaa syksyllä laavuineen ja makkaranpaistoineen sekä poluilla kulkemisineen ja tutustumisessa oli vierähtänyt tunti poikineen. Tulehentuijottelijoita ja selkosten kulkijoita...
VastaaPoistaOnpa hienoa kun metsänrakkaus periytyy :) Ja tosiaan, kaksijakoista taitaa olla. Siitäpä ehkä se kiintoisuuskin. Luontoon ei tarvitse luoda sen läheisempää suhdetta ja se on toisaalta mahdollista myös katkaista.
PoistaNellu, juuri näin. Kuten muukin elämässä myös tilanteet vaihtelevat- Minulle on ollut lohdullista, että aina on ollut luonto plakkarissa, takataskussa, saatavilla... Tilaisuuden tullen on sitten menty intensiivisemmällä otteella pitkin pöpelikköjä:)
PoistaAivan mahtava postaus, olen tätä katsellut sillä mielellä että joku päivä vielä luen. Mukava kun esittelit, kyllähän tämä nyt ehdottomasti täytyy katsastaa. Viihdyn luonnon siimeksessä, ainakin osittain, mutta toisaalta olen myös niitä ihmisiä joita ei saa metsään tai mökille kirveelläkään ja syynä juuri nuo hyttyset. Olen aina kesäisin todella pahasti niiden uhri, ihan sama missä liikun, kädet ja jalat aina ruvella. Tykkään käydä metsässä poluilla vaikka kävelyllä, saa ihanan raikasta ilmaakin, mutta metsäeläjäksi ei musta ehkä olisi. :D On komea kansi kirjalla, ja taitaa olla sisältökin! /Tiia
VastaaPoistaTiia; kiitos kivasta kommentistasi! Metsäpoluilla tassutteluissa on monta mainiota elementtiä: raikas ilma, tuoksut, äänet ja alati vuodenaikojen myötä muuttuva luonto. Mutta: itikat eivät ole ihmisen, vaan hyönteissyöjien iloksi luodut, tosi on. Onneksi luontoteoksia katsellessa ja lukieissa saapi olla inhottavitta ininöittä. Keväistä tulevaa viikkoa:)
VastaaPoista