"Kahdeksan vuorta", Paolo Gognetti, Bazar Kustannus Oy, 2017, 235 s., suomentanut Lotta Toivanen.
"Milanosta kotoisin oleva Paolo Cognetti (s.1978) on monipuolinen tarinankertoja, joka on kirjailijan työnsä lisäksi työskennellyt dokumenttielokuvien parissa. Kahdeksan vuorta on Cognettin kuudes teos. Ilmiöksi nousseen kirjan oikeudet myytiin hetkessä 30 maahan, ja se palkittiin vuoden 2017 Italian arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Premio Stregalla. Lisäksi kirja voitti opiskelijoiden äänestyksessä Strega Giovanni -palkinnon" (Lievelehti)
"Erityisen kirkkaalla säällä, muutamana päivänä vuodessa saattaa nähdä Milanon polttavan asfaltin yllä horisontissa siintävät vuoret. Nuori Pietro vanhempineen on yksi niistä perheistä, jotka ovat joutuneet muuttamaan vuorilta kaupunkiin. Kesäisin perhe kuitenkin matkaa pieneen autioituvaan vuoristokylään, jossa Pietro valloittaa isänsä kanssa laaksoa ympäröiviä lumisia huippuja, pysyen vain vaivoin jääräpäisesti eteenpäin puskevan miehen kannoilla.
Bruno on hänen peilikuvansa, pellavapäinen vuoristokylän kasvatti, joka on Pietroa vastassa kesä toisensa jälkeen. Ystävänsä seurassa Pietro oppii tuntemaan toisenlaisen vuoriston, huolettoman ja kepeän, täynnä seikkailuja ja yllätyksiä. Mutta lapsuuden kesät päättyvät, pojista kasvaa miehiä ja Bruno ja Pietro ajautuvat vuosi vuodelta kauemmas toisistaan. Molempien on etsittävä oma tapansa kulkea elämän eteen heittämiä polkuja, vuoristo ja sen karu luonto opettajinaan." (Takakansi)
Teos on kolmilukuinen: Lapsuuden vuori, Sovinnon talo ja Ystävän talvi. Onnistunut kansi on Tuomo Parikan käsialaa.
- Vanha nepalilaisukko kertoi minulle myöhemmin kahdeksasta vuoresta. Puhuessaan ukko piirsi ympyrän ulkokehälle jokaisen säteen kohdalle pisteen ja sitten pisteestä pisteeseen pienen aallon. Kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Lopuksi hän piirsi ympyrän keskipisteen ympärille kruunun, joka kaiketi oli
- niin arvelin - Sumerun luminen huippu. Hän katseli hetken lopputulosta arvioivasti ja pudisti sitten päätään, aivan kuin olisi lukuisten piirroskertojen jälkeen päästänyt taitonsa ruostumaan. Hän osoitti kepillä keskipistettä ja sanoi: "Kysymys kuuluu: kumpi oppii enemmän, se joka kiertää kaikki nämä kahdeksan vuorta, vai se joka nousee Sumerun huipulle?"
- Paljon sen jälkeen, kun olin lakannut kulkemasta polkuja isän perässä, olin oppinut häneltä, että joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Että sellaisessa elämässä kuten minun ja hänen, ei voi palata vuorelle, joka on muiden keskellä, oman tarinamme alussa. Ja että sillä joka - kuten me -
on menettänyt ystävän sillä ensimmäisellä ja korkeimmalla vuorella, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ja kiertää ne kahdeksaan muuta vuorta...
Tasapainoista, verkkaista, raikkaan ja kirkkaan vuoripuron lailla solisevaa vaivattomanoloista tarinan iskentää niistä arkisista asioista, toimista ja ihmissuhteista, joista elämän suuruus ja merkityksellisyys muodostuvat.
Ja siitä, kuinka ympäröivä luonto - tässä vuoret - meitä muokkaa ja syliinsä sulkee jättäen erossaolon aikoina katoamattoman kaipauksen pääsystä takaisin,
- kotiin....
Kantava, pienimuotoinen, herttainen ja hyvin raameissaan pitäytyvä tarina paitsi ystävyydestä, pojista miehiksi kehittymisestä, etsimisestä ja löytämisestä, erilaisuudesta ja samuudesta sekä moninaisista selviytymiskeinoistamme kuin myös kaukoviisaasta isänperinnöstä... Tämä Pietron ja Brunon kasvutarina oli ihastuttava, silkkaa lukemisen iloa, ja se jätti tällaiselle akrofoobikollekin seesteisen olon!
Vuorten kutsun kuulleena:
Voi sinä ehdit lukea jo tämänkin uutuuden. Ei ollut tullut vielä meidän kirjastoon. Jännä juttu, että kirja on voittanut tämän vuoden arvostetuimman palkinnon, kun vuotta on vielä monta kuukautta jäljellä, ihmettelinpä vaan... Olen käynyt Milanossa ja seuraava Italian matka odottaa jo piakkoin. Kiva lukea jotain italialaista kirjallisuutta.
VastaaPoistaPiti ihan katsoa tuo akrofobia eli korkeiden paikkojen kammo.Ei ole kiva juttu, mutta kyllähän sitä elää ilman korkeitakin paikkoja. Minulle iski paniikkioireita, kun olimme kolarissa, auto ajoi oikealta sivulta meihin päin monta kertaa (venäläisiä ja meidän olisi pitänyt väistää). Olimme vasemmalla kaistalla. Kolarista on pitkä aika, mutta vieläkin sydän lyö tuhatta ja sataa, kun oikealta liittymästä tulee auto.
Kiitos Mai ja voi kuinka loistavaa, että saapasmaahan kulkee tiesi! Työmatkalla Firenzeen olen - liian -lyhyesti Milanossa viivähtänyt, tyylikästä ja hurmaavaa!
VastaaPoistaNoin ne menevät tuollaiset läheltä-pidit suoraan selkäytimeen ja reaktio vastaavissa tilanteissa on vaistonvarainen, refleksinomainen, ymmärrän hyvin tunteen. Ehkä se on yksi rotumme henkiinjäämismekanismeista.
Jep: matalalta ei putoa niin korkealta:) Olen kyllä taannehtien yrittänyt tuosta eroon päästä ja siedätyshoidonomaisesti rauniotättäröille urheasti kavunnut, mutta ovat jääneet maisemien katselut huterammale, kun on pitänyt kaukana jyrkänteen reunoista tiukasti siipan paidanhelmassa kiinni roikkua...
Sinulle innostavaa reissunriittailua ja malttamatonta odotusta sekä sitten onnistunutta ja antoisaa Italianmatkaa:)
Meillä on toisinpäin, eli minä riekun korkealla, joten olen saanut maalata katonlappeen alta jne. mutta hyvät telineet on ollut.
PoistaAlkaa olla jo matkakuumetta ja tänään vasta palasin viikon reissusta, huh huh. Miten muuten liittyykö lentopelko tuohon akrofobiaan?
Hei Sinä korkealla riekkuja; pieni kytkös pelolla ainakin kohdallani oli, sillä pari ensimmäistä lentomatkaa olivat jokseenkin huteloita.
PoistaSopivaa matkakuumeen käyrän nousua ja muistorikasta matkaa:)
Tässä on (taas) kirja joka on mennyt ohi katalogia selatessa. Onneksi siitä on jokunen blogijuttu muistuttamassa että "hei Hemuli, luepas tämä" :D Mitä useamman kerran tähän törmää, sen enemmän se kiinnostaa. Täytyy haalia käsiin mahdollisimman pian.
VastaaPoistaSyksyn anti on taas sen verran runsas, ettei hudeilta voi välttyä, mutta onneksi kanssabloggarit nykäisevät paidanhelmasta. Avaria maisemia ja mukavia kiipeiluhetkiä Pietron & Brunon kanssa:)
VastaaPoistaVietin kauan sitten yhden kesän Milanossa (saastepilven alla) + läheisessä pikkukylässä joka sijaitsi mäellä. Aina kun sinne mäelle kiipesin sain vähäksi aikaa päänsäryn. Ilma oli niin erilaista ylempänä.
VastaaPoistaOn siinä perää että korkealta saa paremman perspektiivin :) Toisaalta filosofi Kant ajatteli suuria ajatuksia poistumatta koskaan kotikylästään. Opit voivat tulla sisältäpäinkin tai lukemisen tuloksena.
Kuvittelen Pietron ja Brunon ystävyyden kiinnostvavaksi vuorovaikutukseksi. Siitä olisi hauska lukea. Hieno ajatus tuo että pojat olivat toistensa peilikuvat.
PS Omat kammoni ovat ahtaat paikat, vaikka hyvin korkeallakin varmaan kammottaisi. Olisi kerran päässyt pienkoneella lentämään kun opetin englantia lentäjille, mutta kieltäydyin kunniasta :D
Kesä Milanossa kuulostaa antoisalta kokemukselta:) Juu:
VastaaPoistahuipulla on ilma ohuempaa, tuulee, saa paremman perspektiiviin, on tilaa, sinne on tunkua ja ties mitä... Kipuavatkohan ekstrovertit korkealla ja introvertit ottavat latauksen sisäsyntyisesti?
Tämä on lempeä ja ymmärtäväinen teos ystävyydestä ja erilaisuudesta kauniisti kerrottuna.
Fobiat ovat keljuja kavereita, mutta niiden kanssa voi elää. Uskoisitkos, jotta minä tyttö se olen hurjassa nuoruudessa istua tutissut rytkyttelevässä pienkoneessä alppien yllä, kun puoliväkisin maaniteltiin tutun pilotin kyytiin ja toinen takapenkkiläinen ystävä puolestaan lupasi tarjota konjakin alastultua; jehna. Eilisestä myrskystä selvinneinä seesteisempä ja tyynempää viikonalkua Sinulle:)
Aloittelin tätä tänään aamulla ja ensimmäisen 50 sivun perusteella vaikuttaa ihastuttavalta. Gognettin tekstiä on ilo lukea.
VastaaPoistaEn tietenkään vielä tiedä, minne vuoret päähenkilöt vievät, mutta lukiessani ajatukseni pujahtavat niille vuorille, joilla olen käynyt - Italiassakin.
T. Lumiomena-blogin Katja
Gognetti on taitava. Uskon ja toivon, että päädyt lukiessasi ilmaville ja avarille vuorille muistojen pariin; tilaan, jossa on helppo hengittää:) Hyvää matkaa!
VastaaPoista