"Rikinkeltainen taivas", Kjell Westö, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017, 459 s., suomentanut Laura Beck.
"Kjell Westö (s. 1961) voitti edellisellä romaanillaan Kangastus Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014. Hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle. Sekä Leijat Helsingin yllä että Finlandia-palkittu
Missä kuljimme kerran on dramatisoitu näytelmäksi ja elokuvaksi, jälkimmäinen myös tv-sarjaksi." (Lievelehti)
"Alex ja Stella Rabellilta ei puutu mitään. Ainakin siltä kertojasta tuntuu kesällä 1969, jolloin hän saa kutsun sisarusten kesäparatiisiin. Hänestä tulee Alexin läheinen ystävä mutta Stellaan hän rakastuu. Poikavuosina solmittu ystävyys Alexiin kantaa halki nuoruuden myrskyjen aina kultaisiin menestyksen vuosiin ja niiden kääntöpuolelle. Stella on huumaava ensirakkaus, mutta hänen kanssaan on lopulta mahdotonta olla - ja yhtä mahdotonta on päästää irti.
Vähitellen kertoja joutuu vedetyksi suvun tummiin kuvioihin ja alkaa tuntea yhä suurempaa vierautta. Kuka petti kenet?" (Lievelehti)
- Ennen Stellaa olin kokenut todellista yhteyttä toiseen ihmiseen vain käydessäni sunnuntaiajelulla Simcalla isän kanssa. Mutta Stellan kanssa yhteys oli syvempi. Se oli minun viattomuuteni aikaa ja kesti reilut viisitoista kuukautta.
Muutaman harmaan syksyisen viikon aikana me sitten kadotimme uskomme.
Silti me rakastimme toisiamme ja olimme yhdessä vielä monta vuotta.
Mutta sitä minkä olimme kadottaneet emme saaneet enää takaisin.
Yleisesti ottaen Westön teoksia on ollut iloa lukea niiden ilmavuuden, kerronnan ja teemojen kiintoisuuden ansiosta. Rikinkeltainen taivaskin on omin silmin katsottuna erikoissävyssään varsin kaunis ja kauas vievä. Tämän kirjallisen taivaan suhteen jäi hitusen hämmentynyt ja ohi-meni -olo. Tämä rakkaustarina, jota lähemmäs rakkausromaania Westö ei sanojensa mukaan (Iltalehti 18.8.2017) pääse on silmukkamallinen, ajoittain vuosien mittaan liekkiinsä leimahtava.
Arveluja herättävä, sillä omakohtaisesti kallistun perättäiselle ja lineaariselle linjalle. Rikkautta toki lienee, jos ihmisellä on edes kerran kohdattuna sen kokoluokan sielunkumppani, jonka sattumalta jossain elon vaiheessa tietää pystyvän suit'sait' nykäisemään maton jalkojen alta: vai onko?
Svenska talande bättre folk -henkisyyden alleviivaamista oudoksuin tarpeettomana ja rahantekokone Axelin maailmalle ja sen edustamille arvoille en itseisarvoa anna. Asiaan:
- Me emme enää olleet yhtä avoimia kuin ennen, ja jotkin mannerlaatat olivat siirtyneet, Mutta perimmäinen luonteenlaatumme ja kaikki heikkoutemme olivat tallella, piilossa kokemuksen ja väsymyksen patinan alla, ja tiesin sen jo:
emme olleet vielä alkaneet riidellä, vain pientä kiistelyä oli esiintynyt, mutta se päivä tulisi vielä. Joten kohautin olkapäitäni, ja sitten me istuimme siinä ja katselimme savunharmaalle pääsiäistaivaalle, jossa muutama lokki ja yksi nuori merikotka liitivät kaarrellen mutta kukaan ei noussut kuolleista eikä kukaan kavunnut parempaan elämään, se taivas kaareutui matalana ja pilvisenä pohjoisen maailman yllä, jossa kaikki ponnistelivat kyyryssä eteenpäin parhaansa mukaan.
- Yritin vielä viimeisen kerran unohtaa kaiken. Mutta tiesin jo ettei se onnistuisi, tiesin että oli sidoksissa kaikkeen mitä oli tapahtunut, en vain siihen mitä tapahtui nykyhetkessä, vaan myös kaikkeen mitä oli tapahtunut vuosien varrella ja mikä oli johtanut siihen pisteeseen, missä nyt olin. Pisteeseen, jossa minä monien muiden lailla seisoin tuijottamassa tihenevään pimeyteen, tulevaisuuden mustaan luolaan, jossa väkivalta ja tulevat sodat liikehtivät kuin lepattavat varjot...
Mutta ja ennen kaikkea Westö on kirjoittanut lempeän ja oivaltavan kertomuksen niistä ajattoman ajan koskaan päättymättömistä lapsuuskesistä, jolloin aurinko aina paistoi ja nauru oli herkässä sekä jalkapohjat kuin variksen varpaat:
kuin myös ystävysten kasvutarinan pojista miehiksi, miehinä olemisesta ja kaaren väistämättömästä kääntymisestä iltaruskon puolelle. Keitä me olemme, mitä meistä tuli, saavutimmeko haluamamme, toteutuivatko unelmamme, kuinka elämä meitä kohteli ja kuinka hyvin sen kysymyksiin pystyimme vastaamaan??
Paljon inhimillisyyttä, raadollisuutta, syyllisyyttä ja syvälle suljettuja kipupisteitä, mutta myös runsaasti iloa, valoa, huolenpitoa ja rakkautta. Kaikki tämä kauniisti sanoiksi puettuna = Rikinkeltainen taivas, joka oli pieni pähkinä purtavaksi postauksen muodossa. Yllä olevin niukin nipotuksin totean ilolla, jotta kaikki oleellinen hyvän teoksen tunnusmerkistö oli läsnä ja tämä taivas kaareutuu varmasti kirkaana laajan lukijakunnan ylle, eikä sen myyntimenestystä - pelkästään sen saamien ja herättämien moninaisten arvioiden perusteellakaan - tarvitse arvuutella.
- Déjà vu -kokemus on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä...
Tuntemuksia toisaalla: Jokke/Jokken kirjanurkka ja Kirjasta kirjaan/Hannele.
sekä Kirja vieköön /riitta k
Lapsuuden kesille & variksen varpaille:
Itseäkin hieman närästi tämä, minkä ilmaiset "Svenska talande bättre folk -henkisyyden alleviivaamista oudoksuin tarpeettomana ..."
VastaaPoistaLukukokemuksena kuin Westön Lang, eli itse tarina ok, mutta tämä rikoskuvion ratkaisu vähän heiveröinen ja turhakin, olisi toiminut ilmankin.
Kiitos Jokke tuo jälkimmäinen pitää hyvin paikkansa. Ehkä Westöllä oli tässä kokeilun- ja eräänlaisen loppurutistuksen makua, jolloin näitä kuivuneita heinänkorsia jäi siloisen nurmikoon joukkoon...
PoistaLukulistalla on, vielä en tiedä. Ristiriitaisia mietteitä on tämä herättänyt, ja juurikin niitä déjà vu -kommentteja. Westö on kyllä yksi suosikkikirjailijoitani.
VastaaPoistaKuin myös Riitta k :) Kovin erilaisin adjektiivein on romaani otettu vastaan. Seikka, joka on pelkästään positiviinen ja teokselle ansioksi luettakoon. Kirjailija on onnistunut herättämään laajan kirjon tuntemuksia taivaansa alla:)
VastaaPoistaMiten ne lapsuuden kesät olivatkin niin päättymättömiä ja aurinkoisen auvoisia? 😀Muistojen kultaamia. Ah.
VastaaPoistaMeillä oli yhteen aikaan Simca. Sitäkin mukava muistella 🙂
Vetovoimainen kansi. Kameleita ja muuta orienttia taustalla 🐫
Mikä maa? Mikä valuutta?
Jaa-a Rita A, sanopas se:) Siellä sitä vaan mentiin Mummin ja Ukin huomassa kolme kuukautta pitkin maita ja mantuja vailla huolenhäivää ja aina paistoi aurinko...
PoistaOmia vanhoja hrududuja on nastaa muistella; oma yhteinen ensimmäinen oli kirkaanpunainen Fiat 600 ja kyllä kulki.
Kansi on kiva, vaikka nuo kamelit ovat ? sillä kyllä ihan tämä maa ja tämä yhteinen valuutta.
No ne kamelit tietty kuuluvat siihen kangastukseen 😀
PoistaMeidän eka auto oli vihreä Fiat 600, ja seuraava oli Simca 1100 🙂
Rita A no voi hyvä horsma. kangastustapa hyvinnii...
PoistaKyllä kelpasi pikku-Fiiulla huristella, eikä muiden jalkoihin jääty, tai ainakin siltä se nuoruuden vauhdin hurmassa tuntui, - ihania ja muistorikkaita aikoja ja reissuja:)
Westö ei ole kovin tuttu, vain Leijat... olen lukenut. Kiitos arviostasi, sain eväitä miettiä luenko vai en.
VastaaPoistaKiitos Cara ja mietintämyssy päähän, kaikkea kun ei ehdi. Onneksi on vaikeimman kautta jo oppinut, että kesken voi huoleti heittää. Mikähän syndrooma tuokin mahtoi olla siis loppuunlukemisen etiikka? Minulle tuli hyvän alun jälkeen myös tuumaustuokio, mutta tulos on yllä:)
PoistaOlipa mukavaa luettavaa tämä arvio! ja miten tulikin ne omat lapsuuden kesät heti mieleen..se ihana huolettomuus ja kaikki vielä edessä:) Ihanaa elokuun jatkoa sinne♥
VastaaPoistaKiitos Päde ja hauskaa, että poiki mieluisia ja rakkaita muistoja! Tuota totaalista huolettomuuden mielentilaa on nykyään mahdotonta saavuttaa. Pahus. Kuulaita kelejä ja alkavan ruskan lempeitä värejä loppukuullesi:)
PoistaLueskelin tätä ja olin Jokken kanssa samoilla linjoilla...ihmetystä, hämmennystä ja herremunjee, kyllä ihmissuhteet voi olla vaikeita niin kirjoissa kuin elävässä elämässä.
VastaaPoistaPitää paikkansa Mai, tämä herätti ristiriitaisia tunteita ja kiikun-kaakun lukufiilistä. Kimuranttius ihmmissuhteissa on tuttua, vaan ovatko ne oikeasti sellaisia vai tehdäänkö niistä takkuisia?
VastaaPoistaWestön Missä kuljimme kerran on minulle yksi nykykirjallisuutemme kirkkaimpia helmiä, mutta sen lisäksi olen toistaiseksi tainnut lukea häneltä vain Kangastuksen. Tähän ja Westön muihinkin teoksiin ehkä aikanaan tartun, mutta jotenkin nyt vaan tekisi kaikkein eniten mieli lukea uudelleen tuo jo koettu Missä kuljimme kerran :)
VastaaPoistaKatja: Missä kuljimme kerran on ihastuttava kokonaisuus historiaa, henkilötarinoita ja Helsinkiä; teos jonka pariin tulee epäilemättä uudelleenkin palattua. Westön teokset tässä uutuuksia pursuavassa ja kirjojen lyhytikäisyydessä ovat upea poikkeus säännöstä:) Niin, ja missä kuljimme kerran on ihana kysymys....
VastaaPoista