"Mitä sydän halajaa", Ulla-Lena Lundberg, Gummerus Kustannus Oy, toinen painos, 2016,
389 s., suomentanut Leena Vallisaari.
"Ulla-Lena Lundberg (s. 1947) on syntynyt Kökarissa ja asuu nykyisin Porvoossa. Jo 15-vuotiaana debytoinut Lundberg on julkaissut lähes kaksikymmentä kirjaa: runoja, raportteja, matkakertomuksia ja romaaneja. Hänet on palkittu moneen kertaan; hän on mm. saanut kahdesti valtion kirjallisuuspalkinnon, ollut neljä kertaa Finlandia-ehdokkaana ja Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana ja saanut Ruotsin Akatemian Finland-palkinnon, Gummeruksen Kaarlen palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin. Vuonna 1993 hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi sekä Åbo Akademin kunniatohtoriksi. Lundberg voitti vuoden 2012 Finlandia-palkinnon romaanillaan Jää. (Lievelehti)
"Ahvenanmaalla on koittanut autolauttojen aika. Kuunareiden ja valtamerilaivojen sijaan satamiin saapuvat kelluvat runsaudensarvet, joissa toiveet ja unelmat täyttyvät ja murenevat.
Viimeiset vanhat merenkulkijat näkevät vielä ensimmisen autolautan, mutta heidän aikansa on ohi. Kulttuuriantropologi Leonora Eskilsson - 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty nainen - palaa synnyinseuduilleen Afrikassa vietettyjen vuosien jälkeen. Leonora ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaisia merenkulkijoita ulkopuolisen terävällä mutta lempeällä katseella.
Matkustajien hillittömät haaveet ja lautoilla työskentelevien ihmisten karu arki muodostavat ainutlaatuisen kudelman, jonka läpi Lundberg tarkastelee ihmisen ikuista kaipausta jonnekin toisaalle." (Takakansi)
Ja tuon hän tekee kypsän, elämää kokeneen ihmisen, naisen katseella seesteisen havainnoivasti ollen juuriltaan kiinnikasvanut paikallinen, osin expatriootti ja osin toiveikkaasti paluumuuttajan lasien läpi katsoja ja kokija. Edellisen kerran olin Lundbergin kirjallisista meren tuoksuista nauttinut teoksen Jää matkassa. Teos on jaettu yhdeksään lukuun: Perintö, Kantturat kotiin, Yhteiskunnan ylläpitäjät, Yhteiskunnallinen hyöty, Kuinka käyttäydymme, Navetan seinästä, Ahvenanmaan maa, Kirkonmäki ja Rakennemuutos. Useat eri henkilöiden ja ammattiryhmien haastattelut tuovat esille monia valottavia elämäntarinoita, uskottavia, koskettavia ja kerrontaan hyvin istuvia.
Myyteistä: Yleensä kuvitallaan että myytit syntyvät pitkän ajan kuluessa, mutta oikeastaan puoli kesää riittää. Myytin yksittäiset ainekset liikkuvat jälkeenjääneiden keskuudessa, he lisäävät niihin näkemyksensä ja vankkuamttomat mielipiteensä eivätkä huomaa että ne ovat jo sijoittumassa kosmologiaan, jossa niillä on oma paikkansa yhtä varmasti kuin planeetoilla ja tähdillä aurinkokunnassa.
Tarkkaavaisuudesta: Kenties tarkkaavaisin kaikista on se, joka on marginaalinen ja jota kukaan ei kaipaa. Hän tietää voivansa minä hetkenä hyvänsä pudota reunan yli ja kadota ikuisiksi ajoiksi, ja se tekee kaksin verroin arvokkaaksi kaiken, mitä tapahtuu hänen lähipiirissään.
Minkä on vaarassa menettää, sille omistautuu, sitä rakastaa.
Lundberg kuljetta meidät myös elämässään saidanpuoleisen merikarhu-kapteeni Richardin itsesuunnittelemiin komeisiin hautajaisiin, joissa Lemlandin kirkkoon arkun viereen asettuu kunniavartioon 12 kaphoornaria, Kap Hornin kiertänyttä kapteenia. Hän itse oli albatrossi,
korkein arvonimi, jonka vain purjealuksen päällikkönä toiminut konsanaan voi saada.
Olen ollut onnellisessa asemassa tuntea yhden tällaisen Isoenon, muhkean voimapesän, aidon moniaita kieliä taitavan ja huimia tarinoita iskevän merikarhun, jonka seurassa aika riensi siivillä. Hänen kotinsa oli kuin kaunis museo, jonka seiniä koristivat aidot silkkityöt ja kimonot, jonka lattian aidoille matoille ei tohtinut uppoamisen pelossa astua, jonka senkkejä ja pikkupöytiä täyttivät munankuorenohuet Kaukoidän posliinit; hurmaavia ikimuistoisia joulukuusen viemistapaamisia...
Puhumisesta: Puhumisen hoitivat toiset, ja minä päätin oppia puhumaan kuten he, niin että kuulijan eteen puhkeaa valtavia kuvia. Mikään Eskilssonin suvussa ei ollut yhtä valloittavaa kuin puhe. Eskilssonit olivat eläneet niin kauan että pystyivät puhumaan varpusen alas räystäältä ja nostattamaan kyyneleet toistensa silmiin, hämmästyksen, palavan kiinnostuksen, naurun ja humun ja riemun pilven, joka jäi leijumaan ilmaan heidän päittensä yläpuolelle.
Lundberg tekee tuon kaiken ylläolevassa sitaatissa mainitun lukijalleen kirjoittamalla antaen teoksen tunnelman jäädä pitkäksi aikaa viipyilemään mielen ympärille. Hän antoi minulle sen,
mitä sydän kirjallisuudesta, kun se parhainta on, halajaa enkä kaivannut teoksen parista mihinkään pois, en mitään lisää... Ulla-Lena Lundbergille ja kaikille tuonilmaisissa oleville albatrosseille sekä etenkin Isoenolle: malja Isoenon kuuluisaa ja aromikasta viikunaviiniä,
josta ei todentotta prosentteja uupunut. Lundbergille ujo toivomus jatkotuotannosta.
Uljaita liitokaaria tuonilmaisten taivaan sinellä alla olevan meren mainingeissa ja myrskyissä sekä tuulten paukuttamia purjeita ja yllämainituille yksinkertaisesti
kiitos:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti