"Kun isolla kengällä astuu, JÄÄ ISO JÄLKI" - ex Libris...

"Kun isolla kengällä astuu. JÄÄ ISO JÄLKI, Kahdeksantoista näkökulmaa poliisin työhön", Poliisiammattikorkeakoulu, Lukemisto Poliisiammattikorkeakoulun valintakokeita varten,
2014, 335 s.

"Kirja on tehty ennen kaikkea ennakkolukemistoksi Poliisiammattikorkeakoulun valintakokeita varten. Valintakokeiden kirjallisissa tehtävissä arvioidaan hakijoiden valmiuksia tutkivaan ajatteluun, tutkivaan lukemiseen ja tutkivaan kirjoitttamiseen. -  Kirjan alaotsikko "Kahdeksantoista näkökulmaa poliisin työhön"  tähdentää sekä näkökulman moninaisuutta että rajallisuutta." (Lukijalle)

Teoksen toimittaja on Marko Vesterbacka. "Kirjoittajista puolet on poliiseja, loput muita: Jutta Helenius - yliopisto-opettaja ja tutkija, Heikki Hiilamo - sosiaalipolitiikan professori ja tutkiva journalisti, Joonas Konstig - kirjailija, Mikko Pelttari - tiedetoimittaja ja Elina Saksala - tuottaja. Kirjoittajiksi kutsutut poliisit ovat nuoria, yhtä vailla kaikki 2000-luvulla valmistuneita." (Lukijalle)

Vesterbacka päättää esipuheensa toivottamalla lukijalle antoisaa tutkimusmatkaa artikkeleista avautuvaan polkuverkostoon. Hänen toiveensa toteutuu vallan mainiosti, sillä lukijalle tarjotaan avointa ikkunaa ja tutustumismahdollisuutta siihen maailmaan ja joihinkin ammattikunnan edustajiin, jotka arvokkaalla työllään tämän yhteiskunnan turvallisuutta ja rauhallisuutta valvovat ja ylläpitävät.  Ennenvanhaiset virnuilut poliisikoulun palikkatesteistä voi jättää omaan arvoonsa ja ne joutavat suoraan romukoppaan niin monisisältöinen ja vaativa on nykyinen kaksivaiheinen valintarupeama.

Teos valottaa sekä poliisina työskentelevien vankkoja ammatillisia taustoja että niitä ominaisuuksia, joita tehtävien menestyksellinen hoitaminen vaatii; eivätkä kummatkaan noista ole vähäisiä! Monilla löytyy taustalta useampia tutkintoja, joiden lisäksi tulevat ammatin muut vaatimukset, kuten hyvä fyysinen ja psyykkinen kunto, nopea tilannetaju, hyvä psykologinen silmä jnpp. Lainkaan väheksymättä huumorintajua, jota teoksessakin viljellään, ja jota tarvitaan sekä asiakaskohtaamisissa että kysytään oman mielenrauhan ja henkisen tasapainon säilyttämisessä sekä hersytetään kollegiaalisessa kanssakäymisessa....

Kirjoittajat ovat eri lähtökohdistaan ja erilaisista kirjoittamistavoistaan johtuen onnistuneet laatimaan varsin kattavan ja mielenkiintoisen katsauksen meille maallikkolukijoille, jotka poliisin työtä arvostamme ja tärkeänä pidämme, mikä on ollut myös Vesterbackan toimituksellinen lähtökohta. Perään ammattikunnalle riittäviä resursseja! Minä kunnioitan, arvostan & kiitän teitä kaikkia tätä arvokasta työsarkaa kyntäviä, joiden ansiosta koen olevani ja eläväni paremmassa ja väkivallattomammassa yhteiskunnassa kuin ilman työpanostanne!! Näissä merkeissä;


Turvallista & rauhallista viikonloppua:

"Kaikki taivaan linnut / Go Set a Watchman" - ex Libris...

"Kaikki taivaan linnut", Harper Lee, Gummerus, 2015, 285 s., suomentanut Kristiina Drews.
Kansi Jenni Noponen.

"Harper Lee  syntyi  1926 ja kasvoi Alabamassa. Hän opiskeli lakia Alabaman yliopistossa ja muutti myöhemmin New Yorkiin.
Esikoiskirja Kuin surmaisi satakielen julkaistiin vuonna 1960 ja se voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961. Romaani kuuluu jokaisen amerikkalaiskoululaisen lukulistalle ja jokaisen kirjoja rakastavan kirjahyllyyn.  Harper Leeltä odotettiin turhaan toista kirjaa yli 50 vuotta, kunnes kansainvälisen kustannusmaailman hämmästykseksi ja riemuksi kirjailijan arkistoista löytyi vuoden 2014 lopulla ennen julkaisematon romaanikäsikirjoitus Kaikki taivaan linnut. Kirjan amerikkalainen kustantaja HarperCollins on kertonut kesällä 2015 julkaistavan painoksensa määräksi kaksi miljoonaa." (Kustantaja)

"Vaikka Kaikki taivaan linnut kirjoitettiin ennen Kuin surmaisi satakielen -kirjaa, se jatkaa päähenkilö Scoutin tarinaa. Scout on nyt nuori nainen, joka matkustaa isänsä luo vanhaan kotikaupunkiinsa. Lapsuutensa maisemiin palaava Scout joutuu painiskelemaan niin henkilökohtaisten kuin poliittistenkin kysymysten parissa, joita yhteiskunta, suhde omaan isään ja alabamalainen pikkukaupunki herättävät." (Kustantaja)

"Muistot nousevat pintaan: Atticus isän viisaat sanat, loputon varmuus siitä, mikä on oikein ja mikä väärin." Kohdatessaan itselleen uutta totuutta,  Scout toteaa, "ettei pysty tarkastelemaan ihmisiä jonkin rodun edustajina, vaan hän näkee vain ihmisiä ja toteaa, että jos hänellä olisi ollut näkemystä tapahtumista, jotka olivat saaneet alkunsa yli 200-vuotta sitten, hän olisi voinut punnita päivän tapahtumia tutun tarinan valossa" ja "hän olisi päässyt yli oman, valikoituneen ja tarkasti rajatun maailmansa, hän olisi ehkä tajunnut, että oli koko ikänsä kärsinyt näköhäiriöstä, joka oli jäänyt huomaamatta ja hoitamatta sekä häneltä itseltään että hänen läheisiltään: hän oli syntynyt värisokeaksi."

Tätähän aikuisuuden aprikointi juurille palattaessa ja aikamatkalle uskaltauduttaessa pitkälti on:
missä nyt piilottelevat lapsuuden kukkivat niityt ja mittaamattomiin heilimöivät viljapellot, kesien aina helottava aurinko ajattomine aikoineen, tutut kadut, kujat ja rakennukset, kasvunkumppanit, oikeudenmukaiset ja järkähtämättömän kivipaadenkaltaiset turvalliset isät; olevat, kadonneet tai kuolleet sisaruksemme??  Historiallisista orjuudesta ja rotusorrosta  olemme ainakin jossain määrin toenneet ja suorineet moraalisemmille vesille, joskin mittavasti työsarkaa kynnettäväksi löytyy edelleen. Näistä ratkaisua vaativista massasiirroista ja- siirtymistä ja niiden haastamasta eettisestä yhteisvastuusta opittu on, - josko niin mitään. Nyt vuorostaan olemme lipuneet törmäyskurssille ajankohtaisten siirtolais-, pakolais- ja maahanmuutto-ongelmien pulmaviidakon kanssa. Jaakobin painia & judoa kerrakseen luvassa Telluksen tatamilla....

"Ennakkoluulolla, joka on ruma sana, ja uskolla, joka on puhdas sana, on jotakin yhteistä: molemmat alkavat siitä, mihin järki loppuu." Viisaasti sanottu.

Teos on kirjoitettu nuoren naisen näkökulmasta, joka myös lukijalle aidosti todentuu.
Se sisältää perusteellista pohdinnanomaista perkaamista  sen suhteen, mitkä ovat meidän perimmäiset tavoitteemme ja arvojemme mukaiset päämäärät ja kuinka oudonoloisia, edellisten vastaisia tilapäiskeinoja elämässämme joudumme käyttämään ne saavuttaaksemme.
Sivuilla pelätään ja kauhistellaan kommunismia, sekarotuisuutta ja järjestöä NAACP.
Kertomus etenee leppeän sujuvasti hienoisin naiivein piirtein, mikä teokselle olosuhteet ja ilmestymisajankohta huomioiden toki suotakoon.

 Kuten villit ja vapaat  linnut lukemisen myötä liitää suoraan syvälle hehkuviin etelävaltiohin Tuulen viemän tapaisiin luettuihin ja elokuvan visualisoimiin täyteläisen tummiin tunnelmiin. Takuulaatuinen suomennos Kristiina Drewsin ja tyylikäs kansi Jenni Noposen käsialaa. Vaikka oma perspektiivi verrattuna aiempaan Satakieleen on aivan toinen, tämä oli kirja, joka kannatti ja kelpasi lukea jo aiempien positiivisten tuntojen perusteella sekä  uteliaasta mielenkiinnosta  siksi, että ilmestymisten ja lukukokemusten välillä ehtinyt aikaa hurahtaa hirmuiset puoli vuosataa...



Kuin surmaisi satakielen  / To Kill A Mockingbird, Pulizer-palkinto 1961, oman aikansa kulttikirja eräänlainen ikäpolveni must-luettava
Se liittyy nostalgiseen itsensä ja arvojensa etsimis- ja löytämisaikaan. Aikaan, jolloin meillä oli paljon ihanteita, ilmassa oli suuria ja utopistisia haaveita, tulevaisuudensuunnitelmia, idealismia ja vastustettiin mm. rotusortoa. Osa niistä on onneksi, vaikkakin matkalla muotoutuneina ja riisuttuina, osoittautunut jokseenkin pysyväisluonteisiksi.
Musta-valkoinen maailmakin on hioutunut harmaansävyjä sisältäväksi, joskaan elämä ei suistunut harmaaksi, on opittu kompromissien tekemisen jalo taito...


Siispä: erämaa pysyy, karavaani kulkee ja  kodissammekin  tulevalla viikolla koirat haukkuvat,
jos tri Finchin sanoin,

D.V.:

"Tekokukkia /Flores artificiais" - ex Libris...

"Tekokukkia", Luis Ruffato, Into Kustannus, 2015, 176 s., suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä.

Luiz Ruffato ( s.1961) on ylistetty brasilialainen kirjailija ja runoilija. Hänen hengästyttävä São Paulon elämänrytmin vangitseva esikoisteoksensa  "Rutosti hevosia" voitti Brasilian merkittävimpiä kirjallisuuspalkintoja ja keräsi kehuja ympäri maailmaa.
Jyrki Lappi-Seppälän suomennos valittiin vuoden 2015 Jarl Helleman-käännöspalkintoehdokkaaksi.  Tekokukkia on Ruffaton yhdeksäs romaani.
Hän on julkaissut myös kaksi runokokoelmaa, näytelmiä ja novelleja.
Luis Ruffato asuu São Paulossa. (Kirjan lievelehti)

"Kirjailija Luiz Ruffato saa erikoisen kirjeen. Se sisältää Maailmanpankin virkamiehen muistelmat ja omituisen pyynnön: kirjoita muistojeni pohjalta kirja.Tekokukkia on kirja kirjan sisällä. Se havainnoi elämänkohtaloita, vallankumouksia, kadonneiden ihmisten historioita. Yhteen punoutuvat totuus ja fiktio,
eikä lukija voi kuin arvuutella mikä on todellista." (Kirjan takakansi)

Ruffato saa 2010 kaukaiselta sukulaiseltaan Dório Finettolta kirjeen, jossa tämä Maailmanpankin infrastruktuuripuolen projektikonsulttina maailman syrjäseutuja kierrellyt insinööri tarjoutuu lähettämään Ruffatolle postipakettina 600-sivuiset muistelmansa otsikolla: Matkoja vieraalla maalla Ruffaton vapaasti käytettäväksi kirjalliseksi materiaaliksi.

Johdannon jälkeen teos alkaa Dório Finetton lähestymiskirjeellä, joka on päivätty Washingtonissa 16.9.2010. ja päättyy Taustamuistioon Finettosta, josta hän tosin väittää ei tunnistavansa itseänsä. Itseelliset luvut  on nimetty seuraavasti: Epäuskottova tarina, Absoluuttinen nykyhetki, Paksukainen, Iltapäivä Havannassa, Jalka, Sushia Beirutissa, Susana ja Ei paikkaa mihin päänsä kallistaa. Silkka  hajanainen nimigalleria herättää uteliaisuutta luoden intoa sukeltaa sisään kertomuksiin.

Brasilia + Ruffato + Jyrki Lappi-Seppälä = trio & kolme hyvää syytä tarttua näin sateisena luppopäivänä tähän pienehköön pehmeäkantiseen teokseen, joka ei totisesti tuottanut pettymystä, vaan runsaasti hyvää mieltä sekä matkantekoa pitkin maata ja manteretta ollen erinomaista seuraa...   Ruffatolla on armoitettu taito luoda värikylläista, rikaskielista ja elävää tekstiä sekä tarkasti lempeällä ja ymmärtäväisellä sydämellä ihmisyyttä ja ympäristöä havainnoivaa kerrontaa, jota Lappi-Seppälän oiva suomennos mainiosti seuraa ja  ilmentää!

Kirja tuo raikkaan tuulahduksen avarasta maailmasta ja kuvaa niitä koskettavia ja ainutkertaisia kohtaamisia, kuten eräs omistani yllä, joita elo parhaimmillaan sattumanvaraisesti iloksemme ja opiksemme tiellemme ripottelee...

"Yksikään tie ei ole paluutie" Iacyr Anderson Freitas.

Viehkoa:

Chilinkasvatuksen riemua & Pimientos de Padrón...

Kasvatus jatkuu meillä tällä kertaa menestyksekkäästi toista sesonkia ja  purkeissa rehottaa kuusi mallia  Pimiento de Padrón,-lajiketta, korkeudeltaan 80 cm, ja joiden siemenet toimme mukanamme Teneriffalta ja pienemmissa purkeissa asiaaharrastavalta naapurilta saadut kaksi  vaatimattomamman kokoista, mutta myös satoaroikottavaa chilipaprikavaihtaria.

Siemenet laitettiin multaan kesämaasta kotiinpaluun johdosta reilusti myöhässä ja ne lämmittelivät valohoidossa lampun alla maaliskuussa.  Talvehtineisiin rankoihin sen sijaan ei syttynyt elonpihahdustakaan. Kesäkuun lopulla oli kukinta iloisesti alkamassa ja ensimmaiset maistiaiset omasta sadosta herkuteltiin eilen: nam nam.

Näitä taimia on  paapottu kuin vastasyntynyttä kapalovauvaa  parvekkeen lämpötilaa ja tuuliolosuhteita vaanien ja myötäillen. Vaari vanutuppo hyppysissään on häärinyt ahkerasti
kukkia & mehiläisiä-meiningillä, hyönteiset ja pölyttäjät kun ovat kuluneen kesäsenä poissaolollaan lähinnä loistaneet

Näitä suosikkitapaksia nautiskeltaessa pelin nimi ja henki on "espanjalainen ruletti".
Tähän ensi tastinkiin ei - kumma kyllä - osunut sitä pirtsakkaa pirulaista, joka saa mussuttelijan silmät revähtämään selälleen, hiuskuontalon sähäkästi pystyyn ja hikikarpalot herahtamaan otsalle, mutta jatkoa sadolle ja ruletille on reilusti luvassa...  Kun on jotain mitä odottaa, hikipisaroilla tai ilman, kuitenkin

tulisieluista viikonloppua:

"Yksi tappava syrjähyppy" - ex Libris...

"Yksi tappava syrjähyppy / Ett litet nedsprång", Denise Rudberg, Into Kustannus Oy, 412 s., suomentanut Anu Koivunen.

"Denise Rudberg (s. 1971) asuu Tukholmassa ja on yksi Ruotsin menestyneimmistä kirjailijoista. Hän on opiskellut elokuvaa ja dramaturgiaa New Yorkissa ja juontanut kirjallisuusaiheista tv-ohjelmaa. Supersuosittu Rudberg kirjoitti aiemmin chick-lit-romaaneja ja oli lukijoiden kruunaama Ruotsin epävirallinen chick-lit-kuningatar. Rudberg osallistui myös Ruotsin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Yksi tappava syrjähyppy aloittaa suositut Marianne Jidhoff -dekkarit, jotka ovat myyneet Ruotsissa yli 280 000 nidettä. Amazon osti ensimmäisen osan englanninkieliset oikeudet, ja käännösoikeudet on myyty myös Norjaan ja Turkkiin." (Kirjan lievelehti)

"Riehuuko Tukholman yläluokassa murhaaja? Rikas liikemies kuolee kotinsa edustalla. Mikä rooli on salaperäisellä kerholla, jonka jäsenet maksavat fantasioidensa toteuttamisesta pitkän pennin? Marianne Jidhoff on 55-vuotias teräväpäinen syyttäjänsihteeri, joka palaa töihin pitkältä virkavapaalta. Parkkiintuneen rikostutkijan Torsten Ehnin ja nuoren konstaapelin Augustin Madridin kanssa hän alkaa selvittää hienostopiirien kätkettyä kääntöpuolta. Denise Rudbergin dekkareissa rikokset tapahtuvat komeissa puitteissa, samppanja virtaa ja jokaisella on jotain salattavaa.Seuraava Marianne Jidhoff -dekkari Toinen toista pahempi ilmestyy syksyllä 2016." (Kustantaja)

Ensin kehut: ensimmäistä kertaa löytyi kirjan ensilehdiltä tietoa myös suomentajasta:
"Anu Koivunen on kokenut pohjoismaisten kielten suomentaja, joka on opiskellut Helsingin yliopistossa ruotsin ja venäjän kielen kääntämistä ja tulkkausta. Yksi tappava syrjähyppy on hänen 25. kirjasuomennoksensa. Aiemmin hän on suomentanut laajalti ruotsalaisia dekkaristeja, mm.
Inger Frimanssonia, Jens Lapidusta, Ann Rosmania  ja Lars kepleriä. Kirjallisuuden ohella hän suomentaa myös asiatekstejä." Mielenkiintoinen ja hyvä pointti ja tietoisku lukijalle!! Seuraavaa arviota ei millään muotoa ole siis luettava suomentajan kömpelyydeksi tai kompuroinniksi....

Tässä kävi nyt nimittäin niin, että tuo chick-lit-kuningattaren kruunu  pysyy tiukasti Rudbergin kutreilla ja tuon grenren kirjailijatausta paistaa pahasti läpi tekstistä, mikä on harmi. Samppanjaa lipittelevät luksuskotirouvat neuroiseineen ja alistus- ja adonissuhteineen eivät dekkariyhteydessä riemunkiljahduksia rinnastani kirvoita, kuten eivät kiinnosta yleensä ottaenkaan. Neuroosit ja alisteisuus aiheuttajineen ovat sitten asiallisesti käsiteltyinä tietty kokonaan oma lukunsa.
Juoni sinänsä on ihan kelvollinen ja juoheasti etiäpäin jolkotteleva; ja mikä ettei pettäjämiehiä listivälle nuorukaiselle - kuten kirjassa - piisaisi loppumatonta työsarkaa myös IRL, jolloin enempi vähempi iloisen helpottuneita leskiä pullahtelisi ilmoille kuin sieniä sateella ikään...

Teoksen henkilöparaatissa pysyy niinikään tarmokas marssitahti. Jidhoffista  on luotu todentuntuinen tuore leski surunkäsittelyprosesseineen ja töihin palaamisen aiheuttamine haparointeineen ja epäröinteineen. Samoin syyttäjä Olle Lundqvistin barski, kuvia kunnioittamaton hahmo on muheva ja hänen työpariksi toimittamiensa kokeneen keskusrikospoliisin tutkijan
Torsten Ehnin ja vastavalmistuneen, sliipatun Augustin Madridin alkuun uomiaan etsivän yhteistyön käyntiinlähdön ja toteutumisen kuvaus on mainiota, paikoin herkullista! Madridin persoonasta kehkeytyykin porukan kiinnostavin ja moniulotteisin. Elikkä edelleen kehittämiskelpoisia ainesosasia olisi tarjolla, kunhan  Rudberg malttaisi heittää chick-lit -viitan harteiltaan komeron perukoille koita kerämään ja fokusoitua dekkarinkirjoittamiseen.

Potut pottuina: Marianne kuorii ja keittelee King Edward -perunoita ; loistosortti, joka kesämaan kiitettävän runsaasta valikoimasta osoittautui erinomaisen yleispäteväksi ja maukkaaksi valinnaksi.

Ei vallan varauksettomana:

"Naivistit Iittalassa - Sydämeni Laulu"

"Iittalan 27. naivistikesä soi Kullervosta Gunnar-pässiin. Suomen suurin ja kaunein naivistisen taiteen näyttely juhlistaa Jean Sibeliuksen syntymän 150. juhlavuotta duurissa.  Taiteilijamme ovat käyneet sinfonioiden kimppuun pilke silmäkulmassa. Kotimaan listaykkösten lisäksi Iittalan saleissa esittäytyy upea näkymä itä-eurooppalaiseen naivismin parhaimmistoon. Mukana on mestareita Puolasta, Sloveniasta ja Serbiasta sekä shampanjankeveyttä Ranskasta" (Esite)

Samalla näyttely on retrospektiivi, "Mestarin muistolle - Martti Innanen 1931 - 2014".
Muistosalissa on nähtävillä kolmisenkymmentä Innasen teosta ml. taiteilijan ensimmäinen teos
v:lta 1963 kuin myös viimeiseksi jäänyt viimeistelemätön maalaus joulukuulta 2014.

Kia-Maria Ahon  herttainen, joka reissaajalle tarpeellinen:  "Matkailijan suojeluolio"

Kaarina Alsta: värikylläinen ja riemukas "Paratiisi"

Christian Jütten patsaat: "Olavi Virta -Laulava Lihapulla", "Monitaituri Tapsa" ja kaksi Sibelius-patsasta.

Annika Hiltunen mm. hellyyttävät teokset: "Hyvä herätä viereltäsi" ja "Turvassa"

Maija Kanerva: "Kanahaukka Pispalan harjulla", "Viidakko" ja "Voikukkapelto"

Mile Davidovic: pehmeine, samettisine värimaailmoineen

Taulugalleria pullollaan huumoria, väri-iloittelua, sinne tänne ripoteltuja pikantteja yksityiskohtia, jotka poikivat mielleyhtymiä ja tuttuudentuntemuksia sekä tilannekomiikkaa saaden aikaan sisäisiä naurunpurskahduksia sekä omalle itselleen että ihmiskunnalle noin yleensä ottaen.
Kertakaikkisen humoreski näyttely, josta - jälleen kerran - palasi kotiin hyvällä mielellä & hymyssäsuin!















Tämä ilonpisaroita pirskahteleva & onnenpipanoita putkautteleva näyttely, jota ei suositella ryppyotsaisille, on avoinna 23.8.2015 asti.

Ilkikurisesti:

"Britt-Marie kävi täällä - Ex Libris...

"Britt-Marie kävi täällä / Britt-Marie var här", Fredrik Backman, Otava, 2015,
378 s., suomentanut Riie Heikkilä.

Fredrik Backman , s.1981 on Tukholmassa asuva toimittaja, jonka kirjojen myynti Ruotsissa ylittää 1,4 miljoonaa. Backmanin esikoisteoksesta Mies, joka rakasti järjestystä valmistuu elokuva
kuluvan vuoden jouluna.

Ja ihan alkuun roikuvat risut: että voi sitten kirputtaa heti kannen keltaisenkirkuva valmisarviotarjoilu  ja -vertailupläntti: "Naispuolinen mielensäpahoittaja valloittaa!" Tällaista puhkipureskeltua rinnastusta en koe lainkaan suositukseksi ja positiiviseksi, vaan lukijan aliarvioimiseksi, ikäänkun hän ei itse osaisi  halutessaan löytää vertailu- ja yhtymäkohtia muuhun kirjallisuuteen. Ei hyvä!!  Itse en suinkaan harrasta lukemista vertailun vuoksi tahi rankatakseni eri kirjoja paremmuusjärjestykseen, vaan saadakseni kustakin teoksesta siihen käyttämäni ajan vastineeksi jotain:
iloa, uutta kokemusmaailmaa, aivonystyräin hierontaa, ideoita ja älynvälähdyksiä tai vaikka suuttumusta ja ärtymystä tms.

"Haarukat. Veitset. Lusikat. Tässä järjestyksessä. Britt-Marie ei tosiaankaan ole niitä, jotka arvostelevat toisia, ei todellakaan, mutta ei kai yksikään sivistynyt ihminen tulisi järjestäneeksi keittönlaatikossa olevia ruokaluvälineitä millään muulla tavalla. Britt-Marie ei tuomitse ketään,
ei todellakaan, mutta emme kai me nyt sentään mitään eläimiä ole?" (Kirjan takakansi)

Kuusiakymmeniä viskelevä, pitkästä avioliitostaan miehensä uuden kukkean rakkauden tieltä siivosti takavasempaan poistuva, Borgiin  päätyvä, listojen varassa elävä sekä Faxinin ja ruokasoodan nimiin vannova Britt-Marie joutuu törmäyskurssille puoliautioituneen kaupungin, toisesta maailmasta kotoperäisiltä vaikuttavien oudonoloisten asukkaiden, runsaudensarveksi osoittautuvan monitoimipizzerian ja jalkapallojoukkueen kanssa.

Tässäpä meillä huumorinkukkia viljelevä, herttainen, ja miksei hitusen surumielinenkin sekä sympatioita herättelevä näyte syndroomista, neurooseista ja pinttyneistä tavoista, mennään kuin pikajuna kiskoilla. Oiva esimerkki elämisestä jonkun toisen elämää ja suorittamisesta.
Kukapa meistä ei olisi kohdannut illan ehtoisaa emäntää, jota avittaaksemme olemme ladanneet päivällisastiat tiskikoneeseen ja joka vuolaasti avusta kiiteltyään heti selän käännettyämme ryhtyy rivakasti kolistelemaan kipot ja kupit koneesta ulos järjestääkseen ne uudelleen siihen ainoaan, oikeaan oordninkiin? Kaikista näistä vapaata, ensimmäisen kiven heittäjää, saanemme verkonpaikkaajan tavoin etsiä ja etsiä vaan ei toivoa/uskoa löytävämme...

Britt-Marielle kaikki kiitos ja kunnia hyvästä seurasta: haarukat, veitset, lusikat sen olla pitää,
vai pitääkö?? Ei kuin rajat rikki ja hyppyyn, tässä tapauksessa huristamaan autolla kohti Pariisia,
tai sitä itsekunkin paikkaa, suurta unelmaa, Kentin ja Svenin tai keitä he nyt sitten itsekullekin meistä ovat, jäädessä silmät pyöreinä kauas taakse kuikuilemaan ja kaihoilemaan.

Relevanttia kysymyksenasettelua: uskallanko revetä rutiineistani ja rohkeasti rikkoa omat rajani? Myöntävä vastaus on aina pieni voitto elämälle. Entä koska viimeksi tein jotain ensimmäistä kertaa elämässäni? Jos tänään, niin olen ollut reipas tyttö eikä päivä ei ole ollut hukkaanheitetty tai huono! Viimeisesta kerrasta kulunut puolentoista viikon verran, jolloin nenästä kiinni pidellen hyppäsin umpsukkulaan Alternative/Metalcore musiikin ja sen lyriikan mielenkiintoiseen maailmaan ja iloisesti yllätyin; mikä totuuden nimissä onnistui vain  Amigon asiantuntevalla quidauksella, josta tässä suurkiitos ja jota ilman hypystä olisi muodostunut surkea mahaplutis.

Backmanin edellisen: "Mies, joka rakasti järjestystä, "Oven"  tasoon Britt-Marie ei kaikessa herkullisuudessaan yllä, vaikka muodostaakin kelpo feminiinisen vastaparin arvon herralle. Ajoittain junnaamisen syntiin sortuvaa, muttei pienimmässäkään määrin  kompastuvaa, kerrontaa.
Seikka, joka saattaa olla kirjailijan tarkoituksellinen tyylikeino. Kerrassaan vekkuli & viihdyttävä kesäkirja; näitä lisää!

Á propos: oikea järjestys tietty on: Lusikat. Haarukat. Veitset.....

Hyppäämisiin:

"Kävelyn filosofiaa / Marcher, une philosophie" - ex Libris...

"Kävelyn filosofiaa", Frédéric Gros, Basam Books, 2015,  252 s., suomentanut Aki Räsänen.


Frédéric Gros on 1965 syntynyt Pariisin yliopiston  Michel Focaultiin erikoistunut filosofian professori.

"Ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Frédéric Gros’n Kävelyn filosofiaa tarjoaa monta näkökulmaa kävelemiseen. Ei ole samantekevää, taivaltaako pyhiinvaelluksella vai marssiiko mielenosoituksessa, sillä kävelemisen tapa vaikuttaa sekä ruumiiseen että sieluun. Oivaltava ja viihdyttävä teos pohdiskelee myös kuuluisien ajattelijoiden ja taiteilijoiden kävelytapoja, näiden elämään vahvasti eläytyen. Rimbaud käveli raivon vallassa,
kun taas Rousseau ja Nietzsche hakeutuivat kävelylle haaveilemaan ja ajattelemaan. Kant puolestaan käveli kotikaupunkinsa läpi joka päivä - aina tismalleen samalla kellonlyömällä." (Teoksen takakansi)

Tästä ajankohdasta näkyi muodostuvan varsinainen filosofinen lukupläjäys, aina tervetullut ja ajattelemisen aihetta tarjoava sellainen. Kävely on aina ollut ominta itseäni, luontevin tapa liikkua sekä tarkoituksellisesti pisteestä A pisteeseen B, vaeltaen reppu tai rinkka selässä selkosilla, kiivetä tuulten tuiverrukseen tunturienlaelle, tarpoa pitkin Jäämeren rantoja,  tassutella lämminhiekkaisella Brasilian  silmänkantamattomiin ulottuvalla praialla, olla flanöörinä kaupunkien kaduilla ja kujilla sekä etisytyä  puistoihin tahi painua mieluisille metsäpoluille Äitiluonnon pehmeään syliin, joka aina ottaa vastaan ja sulkee käsivarsiensa suojaan. Subjektiivisesti kävelyillä voin Grosin sanoin kokea mielihyvää, iloa, onnea, täyteyttä ja löytää kaivattua mielenrauhaa.  Voin nollata korvienvälin ja itkeä nysveröidyt surut pois turvallisessa yhteydessä luontoon, olemisen ja ikiaikaisen osasena. Ajatukset ja ideat kirkastuvat  turhan hälyn ja pölyn pyyhkiytyessa  toissijaisina rauhan tieltä kauas pientareille ja ojanpohjille. Kun se parasta on, koen löytäväni  lapsuuden ajatonta aikaa ja uppoutuvani siihen kuin pumpuliin...

Tässä Gros'n teoksessa kävelevät mm. Nietzche, Rimbaud, Rousseau, Thoreau, Nerval ja Gandhi, kukin omalla ominaisella tyylillään ja tarpeidensa ja temperamenttinsa mukaan. Kuvataan järkeenkäypää Lakotaintiaanien tapaa pitää itse Maata pyhän voiman lähteenä ja voimansiirtoelementtinä.

Kirjan annista noukittuja sitaattipoimintoja:

- Käveleminen on niiden todellisuuksien kokemista, jotka kestävät ääntä pitämättä, nöyrästi -  kalliolohkareiden keskelle kasvanut puu, ympäristöään tähystävä lintu, uomaansa avaava puro - eivätkä odota mitään. Se on liikkumaton ikuisuus, joka värähtelee paikallaan.
- Kävellessämme emme tee mitään, kävelemme vain. Mutta silloin kun meillä ei ole muuta tehtävää kuin vain kävellä, voimme löytää uudestaan puhtaan olemisen tunteen, saada takaisin olemassaolon yksinkertaisen ilon, josta lapsuutemme täyttyi.
- Kävely on kutsu kuolla seisten.
- Seistessäni taivasalla nostaa tuuli mieleni korkeuksiin pyyhkien siitä alhaisen itsekkyyden pois. Minusta tulee silkkaa läpinäkyvää silmää. Olen ei-mitään. Näen kaiken. (Ralph Waldo Emerson)
-  Kävely ei ole ajantappamista tai sijaistoimintaa: "Ikäänkuin aikaa voisi tappaa vahingoittamatta ikuisuutta." (Thoreau)

Vivahteikas ja kävelyn filosofian tavoittanut käännös Aki Räsäseltä! Kuin myös Ina Majaniemen sympaattinen kansi!

"Kun ihminen on kerran noussut pystyyn, hän ei pysy paikallaan." Siispä Rimbaudin kehotuksin:"Hattu päähän, takki päälle, kädet taskuun ja matkaan! Eteenpäin, matkaan! Liikkeelle!"

Jorma tervetuloa mukaan, tossut jalkaan ja yhdessä  matkaan kohti uusia seikkailuja!

Kävelemisiin:

"Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajana" - ex Libris...

                             

"Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajana. Viktor Frankl Institute Finland  Tutkimuksia 1",  toimittanut Timo Purjo, BoD™ - Books on Demand,
2015, 216 s.

"Kirjan kirjoittajat ovat joko Viktor Frankl Institute Finlandin opettajakunnan jäseniä tai instituutista valmistuneita diplomilogoterapiaohjaajajia VFI® ja diplomilogoterapeutteja VFI®. Kirjan artikkelit ovat joko erillisiä tutkimuksia tai logoteoriaopintoihin kuuluvia opinnäytetöitä. Kirjan toimittaja FT, Diplomate in Logotherapy Timo Purjo on Viktor Frankl Institute Finlandin puheenjohtaja ja pääkouluttaja. Sekä instituutti että sen kouluttajat ovat International Association of Logotherapy and Existential Analysisin akkreditoituja jäseniä.

Kirjan teemana on kärsimys ja kuolema, jotka kuuluvat syyllisyyden lisäksi Viktor Frankl’n traagisiksi kohtaloniskuiksi kutsumiin ilmiöihin. Ne ravistelevat ihmisen uskoa elämän hyvyyteen ja oman hyvän elämän mahdollisuuteen. Jotkut ihmiset joutuvat elämään armottoman ja hellittämättömän kärsimyksen keskellä ja kykenevät silti löytämään ainakin häivähdyksen verran tarkoitusta elämäänsä. Kirjan sisältöä luonnehtii osuvasti Gordon Allportin toteamus: "Eläminen on kärsimistä, selviytyminen on tarkoituksen löytämistä kärsimiselle. Jos elämällä on ylipäätään tarkoitusta,
silloin myös kärsimisellä ja kuolemisella on oltava tarkoitus. Mutta kukaan ei voi kertoa toiselle, mikä tämä tarkoitus on. Jokaisen on löydettävä se itse ja hyväksyttävä vastuunsa siitä, mihin hänen vastauksensa velvoittaa.” (Kustantaja)

Tämä tutkimuksia 1 pitää sisällään  valaisevan aihepiiriin  johdattelun ohella itsenäiset luvut:
Keskitysleiristä eloonjäämisen ongelma, Voiko terapia olla sukupuolineutraalia?,
Elämän sietämätön hauraus, Kuolema elämän tarkoituksen paljastajana Viktor Frankl'n logoterapiassa ja Eksistentiaalisen tyhjiön merkitys logoterapiassa- suuntana vertaisryhmäterapia.

Keskitysleiristä sattumoisin edellisessä postauksessa Jorge Semprúnin kokemana ja kirjoittamana.
Viktor E. Frankl´n  teokset ovat tuttuja jo aiemmilta vuosilta. Psykologia ja filosofia ovat aina kiehtoneet mieltä ja antaneet paitsi paljon pohdittavaa myös eväitä oman arvomaailman ja maailmankatsomuksen rakentamiseen. Lähestyn tätä teosta luonnollisesti puhtaasti maallikkona, sammakkoperspektiivistä. Teosta, joka nimestään huolimatta on valoisa ja seesteinen, joka on parasta lukea itse.

Mummillani oli tapana tiukoissa mutkissa tokaista:"Hakatkoon vaikka palasiks', niin palasetkii hyppiit silmille!" Tästä oli lyhyt matka 1990-luvun lamaveteraanivuosiin ja pinnistellen, sisuuntuneena esiinpuserrettuun pelastusrenkaaseen: "Viekää vaikka kaikki muu, mutta sitä,
mikä on korvieni välissä, ette kyllä saa!" Tämä kirja nostaakin esille hyvin kuvaavan käsitteen: uhmavoima... Ja edelleen sen voimaannuttavan ja lohdullisen ynnä toimivan teesin, että aina voi valita oman suhtautumisensa asiantilaan ja kuinka suuren merkityksen kulloisellekin dilemmalle antaa...

Kuolema on kulttuurissamme hyvin pitkälti tabu, kuolemasta ei voida tai haluta puhua monasti edes läheisenkään kanssa silloinkaan, kun siihen olisi tarvetta, ja se on pitkälti ulkoistettu pois silmistämme sairaalaolosuhteisiin. Kuitenkin se koskettaa meitä kaikkia. Kuten Purjo johdattelussaan toteaa: se on jokaista meitä päivä päivältä lähempänä kuin koskaan ja hän kyselee näemmekö sen uhkaavana vai avautuuko  tosiasian tiedostamisessa mahdollisuus johonkin hyvään?? Tämä teos toimii osaltaan mainiona ja tärkeänä tabunmurtajana ja pelonpoistajana lukijoilleen.  "Tämä on kirja sellaisista ihmisistä, jotka eivät näe itseään tragedian uhreina, vaan selviytyjinä, joilla on viesti jaettavanaan. Tämä on samalla kirja kaikille sellaisille ihmisille - ehkä Sinäkin kuulut heihin - jotka eivät elämässään tahdo nähdä itseään kohtalon uhreina, vaan selviytyjinä ja tiennäyttäjinä toisille. Elämänsä sankareina niin kauan kuin heidän kynttilänsä palaa ja luo valoa pimeään." (Johdattelu)

Hyväksi lopuksi Jari Ehrnroothin näkemys elämän hyvästä tarkoituksesta: "Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla."


Ja loppukevennykseksi aamun lenkkipolulta poimittua & popsittua

Kuvan myötä makoisia mansikoita Sinulle, Henna ja mukavaa, että tulit samoilemaan kirjojen poluille kanssani; postaustesi parissa olen viettänyt monia kelpo hetkiä!


Kunnioittaen & rakastaen:

Kirjoittaminen tai elämä /L' écriture ou la vie" - ex Libris...

"Kirjoittaminen tai elämä", Jorge Semprún, Like, 2000, 331 s., suomentanut Irma Koistinen.

"22-vuotias Jorge Semprún vapautettiin Buchenwaldin keskitysleiriltä v.1945. Hän yritti jo silloin kirjoittaa kokemuksistaan, mutta muisteleminen merkitsi hänelle kuolemaa. Lopulta elämänusko voitti ja Semprúnista tuli kirjailija. Jorge Semprún oli Espanjan kulttuuriministeri vuosina 1988-91. Hänen ensimmäinen romaaninsa Suuri matka sai arvostetun Formentor-palkinnon. Kirjailija kuoli 87-vuotiaana 7.6.2011 Pariisissa.

Tämä kirja ei pidä sisällään dokumentaarista tapahtumainkerrontaa, kuten useat muut lukuisat luetut holokaustiin liittyvät teokset, vaan pikemminkin tuokioiden, tapahtumain ja välähdyksenomaisten takaumien, filosofian ja filosofoinnin sekä oivallusten perinjuurista kuvaamista. Kirjailija käy laajalti läpi kertojan minän valitsemisen vaikeutta ja kirjoittamisensa esteitä halutessaan jättää kauhukokemusten kuvailun  todistelujen  kirjaamisineen muiden huolehdittavaksi.

Sen joka haluaa muistaa,
on annettava unohduksen tulla,
jopa silläkin uhalla, että se on täydellinen
ja luotettava onnelliseen sattumaan,
joksi muisto muuttuu.
Maurice Blanchot

 Hän kertoo isosta mustasta vahakangaskantisesta vihostaan ja päiväkirjanpitämisestään 18-vuoden ajan. Sittemmin alkaessaan nelikymppisenä julkaista kirjoja, hän tuhosi muistiinpanonsa, koska ei halunnut jättää jälkeensä "heiveröisiä aikaansaannoksia". Semprún toteaa, että ainoa mikä merkitsee on hyvään päätökseen saatettu työ, mikä sen todellinen arvo sitten lieneekään, työ, jonka paras asiantuntija - vaikkei kumminkaan paras tuomari - on tekijä itse päätyen yleispätevämmin siihen lopputulokseen, "etteivät testamentit koskaan kavalla edunsaajia vaan itse edunjättäjät." Verraton totuus!!

Semprún kuvaa vapauttajien tuloa & kauhistuneita katseita; kasvot, "joista paistaa vastenmielisyys, epämääräinen kuvotus. He seisovat hiljaisina muutaman askeleen päässä minusta. Yhden suuta kuivaa. Sen huomaa. Toisella on elohiiri silmäluomessa. Mitä ranskalaiseen tulee, hän etsii jotakin asetakkinsa taskusta. Sillä lailla hän voi välttää katseeni." Ja Semprún kertoo, kuinka hän  nauroi nauramistaan, oli kevät, aurinko, toverit ja Camel-aski taskussa: nauratti olla elossa.

Hän käsittelee Kantin Pahaa, das radikal Böseä todeten , että vaikka sen varmasti voi kokea missä tahansa eikä siihen keskitysleiriä tarvita: "olemme kokeneet, eläneet sen kuten kuoleman emme ole hengissäsäilyneitä, vaan aaveita."  Wittgensteinin Tractacus- teoksen väittämästä ja Martin Heideggerin Olemisen ja ajan Elämä-kuolemaa-varten sivustoista päädytään siihen, että kuolema ei ole elämän tapahtuma. Kuolemaa ei voida elää tahi  Kuolema ei ole eletty kokemus....


Kaunis, vaikuttava, älykäs ja ylväs kirja ilman katkeruutta. Lukijoilta sääliä keräämätöntä, raastavan rehellistä etsintää, sisäisen myllerryksen selkiyttämisen, kamppailun ja pohdintojen tulkintaa, joka vetää hiljaiseksi ja nöyräksi. Lukukokemus joka sipaisi syvälle sieluun; kauheudessaan kaunis. Tosi todellisuudesta, jota totuuden nimissä ei koskaan saisi olla ollut....



--- etsin juuri sitä sielun seutua,
jossa perimmäinen Paha nousee
veljeyttä vastaan.
André Malraux 


Mykistyneenä:

"Fossiilivaltiatar / Fossildrottningen" - ex Libris...

"Fossiilivaltiatar", Michael Mortimer, Bazar, 2015, 641 s., suomentanut Susanna Paarma.

Pseudonyymin takana on kirjailijakaksikko Daniel Sjölin ja Jerker Virdborg. Sarjan ensimmäinen osa oli "Neitsytkivi", 2014.

"Nuori biologian opiskelija Ida Nordlund jatkaa isäpuolensa Lassen kanssa merkillisen fossiilin etsintää. Heidän on päästävä Moskovaan ja löydettävä Idan isoäiti Alma ja vuosisatoja vanhan fossiilin kolme muuta osaa. Ehkä Alma osaa selvittää, miksi salaperäinen kivilöydös herättää niin paljon intohimoja, että joku on valmis tappamaan sen vuoksi. Alman lähettämät viestit ovat hämäriä. Tapahtumien pyörre kuljettaa Idan ja Lassen henkeäsalpaavaan seikkailuun, joka kietoutuu salaperäisen kiven uskomattoman tarinan ympärille. He eivät ole ainoita, jotka ovat kiinnostuneita kivestä, vaan sen jäljillä tuntuu olevan koko joukko tutkijoita. Ida haluaa myös saada vihdoin selville, onko hänen äitinsä todella kuollut." (Kustantaja)


Kustantajan mukaan tässä vauhdikkaassa takaa-ajotarinassa sekoitetaan jännitystä, mystiikkaa ja populääritiedettä. Ja kuten lukiessa osoittautuu paljon, paljon, liian paljon kaikkea muuta...  Ykkösosan jälkeen tartuin tähän odottavin mielin ja olisin itse asiassa halunnut pitää lukemastani, mutta sitkeästä puurtamisesta ja jaksamisesta huolimatta en onnistunut tavoittamaan villakoiran ydintä, tekijöiden ideaa, vaan työlästyin materiaalin runsauteen, pirstaleisuuteen ja juonenkulun rimpuiluun.

Olihan tässä intresantteja elementtejä ja historian siipien havinaa: keisari Vilhem II:n tsaari Nikolai II:lle lähettämää kirjettä, Oleg Kuznetsovia, Johan Wolfgang von Goetheä, Laokoon-ryhmää , Vatikaania paavimobiileineen, Roomaa kaduilta ja katujen alta jne. Paettiin ja tarvottiin paikasta ja maasta toiseen kivien perässä. Evan koskaan lähettämättömät  kirjeet tyttärelleen Idalle eivät nekän tuoneet piristystä tai valoa tarinaan. Utuisansuttuisten kuvien viesti ja funktio jäivät epäselviksi. Henkilöhahmot eivät sitten ensiosan olleet pulskistuneet eivätkä saaneet lihaa luidensa ympärille, vaan jäivät aneemisiksi. Yksinkertaisesti minulle liian paljon tavaraa, hyppelyä paikasta toiseen, tuskastuttavaan viipyilevää matkantaittoa ja jorinaa sekä - pienin ilahduttavin poikkeuksin -  junnaavaa, joskin verbaalisesti riittävää kerrontaa.

Kiinnostava & seikkaperäinen postaus: Ullan luetut kirjat 

Minulle jäi käsiin keskentekoisuuden & puolivillaisuuden tuntuma, joten toiston uhallakin:
poijjaat, maltti on valttia & vähemmän on enemmän!

Sorry:

"On ilo juoda teetä kanssasi" - ex Libris...

"On ilo juoda teetä kanssasi / La felicitad es un té contigo", Mamen Sánchez, Bazar, 2015, 305 s., suomentanut Satu Ekman.


" Mamen Sánchez (s. 1972, Valencia) on opiskellut kirjastotiedettä ja informatiikkaa Madridin yliopistossa, Ranskan kirjallisuutta Sorbonnen yliopistossa Pariisisssa ja Englannin kirjallisuutta Oxfordissa. Hän on työskennellyt ¡Hola!-lehden apulaispäätoimittajana Espanjassa sekä saman lehden päätoimittajana Meksikossa. Mamen Sánchez on yksi Espanjan eniten myyviä kirjailijoita. Hän on julkaissut lastenkirjoja sekä kolme muuta romaania. Hän asuu Madridissa aviomiehensä ja viiden lapsensa kanssa." (Kirja lievelehti)

" Hyvän mielen seikkailu vie lukijan Espanjaan, jossa komisario Manchego saa tutkittavakseen Atticus Craftsmanin katoamiseen liittyvän tapauksen.
Madridissa toimiva Librarte-kirjallisuuslehti päätetään lakkauttaa, ja henkilökunnan irtisanominen ja toimiston sulkeminen jäävät nuoren Atticus Craftsmanin vastuulle. Mutta lehden hurmaavat työntekijät Berta, Soleá, María, Asunción ja Gabriela eivät niin vaan lakkauttamiseen suostu. Persoonalliset naiset keittävät kokoon suunnitelman työpaikkansa pelastamiseksi. Ja minkälaisen suunnitelman! Ainakin siihen liittyvät kuuma Granada, espanjalaiset kitarat sekä runoilija Federico García Lorca. Vai liittyvätkö sittenkään? Ja mitä tekemistä Atticus Craftsmanin katoamisella on tämän kaiken kanssa?" (Kirjan takakansi)

Vaikka tee ei vannoutuneena kahvikissana kuulu omiin favoriittijuomiin, niin espanjalaista kirjallisuutta on aina ilo lukea. Alkutuntuma tästä hilpeästä kohelluksesta oli, jotta no huh-huh, mutta kuinka ollakaan tämä passelisti kaheli viihdestoori oli hervottomaan helteeseen nappivalinta. Librarten señorat ja señoritat juonivat, suputtelevat  rakkauksistaan, pitävät tiivisti yhtä ja tekevät töitäkin siinä sivussa. Engelsmanni Atticus saa kuumaa kyytiä joutuessaan eli päästessään houkutuslinnuksi valitun Soléan kotiseutuville serkuspaljouden ja isoäiti Remedioksen hoteisiin flamencon kuumiin kitarasointuihin ja kenkäinkopinoihin; eikä mikään sen jälkeen ole kuin ennen. Aristokraatti- isä Marlow ja Kentin kreivikunnan Freudfriikki Moira-vaimonsa törmäävät myös  aivan uusiin ulottuvuuksiin ja iloisesti yllättäviin jo kadotetuiksi luulemiinsa  rakkauden öihin tapahtumain tuoksinnassa. Tarinasta löytyy toki - katoamistapauksesta kun sentään on kyse - köpelö ja jörö konstaapeli Alonso Jandalillokin, hellyydenkipeä miehenköriläs, joka haluaa itseään kutsuttavan Manchegoksi saadakseen näin häivähdyksen Don Quijoten Manchalaisen urotekojen kuolemattomuudesta. Pahiksen viittaa kantaa harteillaan häijyläinen, Marían sivalteleva rakastaja ja naistennaurattaja César Barbosa alias lukkoseppä Lucas...

Kumma kyllä tämä keitos pysyy padassaan, siivosti kansien välissä ja onnistuu hauskuuttamaan helteen liuottamia aivonystyröitä nostaen hymynhäiveitä  huulille. Mitä kelvollisinta, hienoisesti hyvällä tavalla vanhanaikaista ja ehdottomasti mielihyväistä kesäluettavaa laiturille, riippukeinuun, kannonnokkaan ja koivunsiimekseen tai ihan kotisohvalle!

+26,4 °C:

"Mykkä tyttö / Den stumma flickan" - ex Libris...

"Mykkä tyttö", Hjoth & Rosenfeldt, Bazar, 2015, 473 s., suomentanut Jaana Nikula.

"Michael Hjorth & Hans  Rosenfeldt  kirjoittavat rikosromaaneja yhdessä. Michael Hjorth on käsikirjoittaja ja yksi tuotantoyhtiö Tre Vännerin perustajista. Hän on käsikirjoittanut televisiolle useita sarjoja, mm. Suomessakin nähtyä Wallanderia.
Hans Rosenfeldt on työskennellyt monipuolisesti tv:ssä ja radiossa. Hän on toiminut käsikirjoittajana ja ohjelmapäällikkönä, ja vuosina 2003–2005 hän oli SVT:n viihdepäällikkönä. Hän on ollut käsikirjoittamassa mm.
Silta-televisiosarjaa, Varustamoa ja Wallanderia. Kirjailijat vierailivat Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2012." (Kirjan lievelehti)

Mykkä tyttö on Sebastian Bergmanin ja henkirikosyksikön tutkimuksista kertovan dekkarisarjan neljäs  - vaan toivottavasti ei viimeinen - osa. Edelliset: Mies joka ei ollut murhaaja, Oppipoika ja Tunturihauta.
 
"Carlstenin perhe löytyy julmasti murhattuna kodistaan Torsbyssä. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu lähietäisyydeltä haulikolla. Kriminaalipsykologi Sebastian Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään tapausta. Tutkinta mutkistuu, kun käy ilmi, että perheen murhalla on silminnäkijä. Kymmenvuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja päässyt karkuun talon taakse suureen metsään. Tyttöä etsivät nyt sekä poliisi että murhaaja…" (Teoksen takakansi)


Ahneus, tuo kuolemansynneistä kaikkein kaamein on liikkeellepanevana voimana ja pontimena  tässä rikosromaanissa ohittaen rakkauden, mustasukkaisuuden ja huoltajuuskiistat.
Primus motorina monikansallinen, maa-alueille perso kaivosyhtiö FinboCorp saa kyseenalaisen kunnian edustaa kyseistä ajankohtaista ja miksei yhteiskunnalistakin pointtia.

"Nyt heitä on kaksi. Hän on jakautunut kahdeksi. Oli ulkopuoli ja sisäpuoli. - Ulkonaisesti hänen oli pakko jatkaa matkaa. - Sisimmässään hän kyyristyi kokoon, muuttui yhä pienemmäksi ja toivoi,
että katoaisi kokonaan." Näin viiltävästi kuvautuu Nicolen traumaperäinen stressireaktio;
tyttö mykistyy ja vaikenee visusti kunnes alkaa piirtää. Herkästi kuin hennon huilun sävelkulkua saatetaan hienovaraisiksi sanoiksi Nicolen ja Sebastianin orastavaa luottamuksen ja vaivihkaisen keskinäisen kiintymyksen kehkeytymistä. Taitavaa!

Jopa tsunamin sielullisesti repaleiksi runtelemasta  Sebastianista, tuosta kiinnipysymättömän vetoketjun valtiaasta ja höllihoususta, noin livenä kohdattuna lähinnä surullisen hahmon ritarikuntaa edustavasta herrahenkilöstä, onnistuu kirjailijakaksikko erehtymättä naurettavuuden puolelle, luomaan sympaattisen ja jotensakin reppanan,  lähinnä äidillisiä tunteita herättävän ja monisärmäisen persoonan.

Sebastian, Torkel, Vanja ja Billy muodostavat henkilögallerian ydinkvartetin, jossa henkilökemiat vinhasti risteleivät, räiskähtelevät ja kohtaavat; tiimin joka aikaansaa ammatillista, tutkinnallista tulosta. Kvartetti ei jätä lukijaa kylmäksi eikä ulkopuoliseksi. Näppärästi kehitelty juoni, rouheanrosoiset henkilöhahmot ynnä smartti loppuratkaisu eli kaikki kelpo dekkarin peruselementit ovat kohdillaan lukijan viemiseksi viihtymisen ja mieluisan lukutuokion poluille! Laadukasta jälkeä myös Jaana Nikulalta! Eikä sitten muuta kuin,

helle helliköön: