"Kuoleman kulttuurit Suomessa", toimittaneet Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen, Gaudeamus, 2014, 269 s.
Kuoleman kulttuurit Suomessa on syntynyt osana monitieteistä,
ihmisen kuolevaisuutta käsittelevää Argumenta-hanketta.
- Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman kolmevuotisen hankkeen tavoitteena on ollut lisätä keskustelua siitä, mitä kuolevaisuus yksilöllisenä ja yhteisöllisenä kysymyksenä merkitsee ja miten siihen tulisi suhtautua." (Lukijalle)
Teos perustuu 19 tutkijan ja muun aihealueella toimijan luentoon,
joissa kuolemaa lähestytään esim. arkeologian, historian, geenitutkimuksen, lääketieteen, filosofian, uskontotieteen, taiteen ja populäärikulttuurin suunnista.
Kuolema, joka koskettaa meitä kaikkia olevaisia, on meillä aiheena jokseenkin tabu ja harvoin poikkeuksin sairaaloihin ja hoitokoteihin siistin steriilisti ulkoistettu tapahtuma, joskin pientä suuntausta kotona tapahtuvaan saattohoitoon päin on ilmassa. Tämä asiallinen ja draamaton teos on hyvä ja teraupeuttinen kooste kaikille,joille kuolema on vieras ja joita se syvästi pelottaa tai askarruttaa.
Outoa ja tuntematonta me arastelemme, mutta pelon voi mielestäni voittaa vain ja ainoastaan kohtaamalla sen, käymällä suoraselkäisesti sen kanssa kasvokkain, käsittelemällä kiusaantumisesta ja ahdistumisesta huolimatta ja -niiden uhallakin - epämiellyttävät tunteensa ne sietäen, oman suhtautumisensa pelon aiheuttajaan - tässä tapauksessa kuolemaan; tekemällä omat johtopäätelmänsä itselleen kerralla selväksi sekä sen, minkä suuruisen tilan kuolemalle elämässään suostuu antamaan.
On osoittautunut itselle helpottavaksi, että kaikki kuolemista ja kuolemaa koskevat dokumentit (hoitotestamentit, DNR:t jnpp sekä ICE:t puhelimissa) ovat olleet laadittuina ja tarpeen mukaan päivitettyinä jo vuosikymmenet, niiden sijainti on läheisillä tiedossa ja sisällöt pääpiirteittäin myös kasvokkain suullisesti läpikäytyinä. Myös Vaarin kanssa on meillä keskenään yhteisen taipaleen solmukohdat avattu, kipupisteet pahki- puhkipuhuttu ja elämäntarina kerrottu/kudottu siedettävään ja hyväksyttävään muotoon. Lyhyesti: kaikki voitava on tehty, asia on käsitelty pois päiväjärjestyksestä; se riittää!
Kuoleman kanssa tuli jo tyttösenä heitettyä tittelit pois Isomummini yhdeksänkymppisenä kuollessa rauhallisesti Mummilassa vanhuuteen, keuhkokuumeeseen. Tätini laittoi peilin Isomummin suun eteen Mummin ja minun vierestä seuratessa. Kun ei se huurtunut, avasi Mummi ikkunan sepposelleen, jotta Isomummin sielu pääsisi siirtymään tuonilmaisiin. Seesteinen ja juhlallinen tilanne; lempeä vaan ei pelottava. Sittemmin on lisää saattamisia ml. edellä mainitut läheiseni elämän taipaleelle mahtunut. Itse kuolemaa en pelkää, kuitenkin välinpitämättömässä nykymaailmassa kuoleman tekeminen ja hoidotta jääminen joskus mietityttävät...
Nykyisyyttä ja tätä hetkeä eläen voin toivoa: josko tuurilla, taidolla ja onnella siitäkin....
Ajattelen näin: "Kun minä olen, ei ole kuolemaa ja kun kuolema on, minua ei enää ole".
Siihen saakka spinozalaisittain: "Vapaa ihminen ei ajattele mitään niin vähän kuin kuolemaa,
eikä hänen viisautensa ole kuoleman vaan elämän pohdiskelua".
Pohdiskellen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti