Arjen yläpuolelle...

aion:

ensin:

                            Mummo laskee rahojaan, Johann Georg Meyer (1813 - 1886)

sitten:

-   Matkustamisessa on kaikkein vaikeinta harhailun taidon oppiminen. Täydellinen matkailija ei tiedä, mistä hän tulee tai minne hän menee. 

 (Lin Jutang)

Jatko-opiskelemaan starttaa:

Peter Handke: "Toiston pysyvyys/Die Wiederholung" - ex Libris...

"Toiston pysyvyys", Peter Handke, Otavan kirjasto, 2019, 261 s., suomentanut Markku Mannila.

Itävaltalainen Peter Handke (s.1942) kuuluu nykykirjallisuuden suunnannäyttäjiin. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu niin romaaneja, runoja kuin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksiakin. Ruotsin akatemia myönsi Handkelle vuoden 2019 Nobelin kirjallisuuspalkinnon kiitellen häntä "vaikuttavasta kirjallisesta tuotannosta, joka tarkastelee kielellisellä nerokkuudella inhimillisen kokemuksen reuna-alueita ja konkretiaa." (Lievelehti)

                                                      C Peter Hochmut/EPA

"Jo lapsena Filip Kobal tunsi olevansa yhteiskunnan ulkopuolella, yksinäinen
niin kuin vanhempansa ja sisaruksensa. Kuvitelmat lapsuusvuosilta palaavat voimakkaina, kun Filip koulunsa päätettyään matkaa kadonneen veljen jalanjäljissa Jugoslaviaan. pitkällä taipaleellaan hän hapuilee mennyttä ja tavoittelee tulevaa, etsii itseään lohtunaan kaksi veljen jättämää kirjaa.
Seikkailu sanojen ja merkitysten maailmassa avaa hiljalleen Filipille uuden näköalan, tien universumiin. ja viimein, suojaisassa turvapaikassa keskellä karuinta karstimaata, hän tietää olevansa perillä." (Lievelehti)

Koetin silkasta uteliaisuudesta lähestyä  minulle vieraan Handken tuotantoa pian hänen pokattuaan Nobelinsa, vaan vieraaksi ja kesken jäi.
Josko tämän pysyvyyden suhteen nimi olisi enne? Elikkä reppu pykälään, vaelluskengät jalkaan ja mars matkaan ennestään tuntemattoman sanan ja maatyypin selvitykseen, karstimaalle:

Isä;  - tuo ikääntynyt, vähänläntä mies, minua paljon lyhyempi, seisoi koukkupolvisena, käsiään roikottaen ja sormet kihdin käpristäminä, sillä hetkellä kuin nyrkkiin puristuneina tienristeyksessä ja huusi: "Mene vain, turmioon sinä joudut veljesi tavoin, se on kaikkien meidän perheen jäsenten kohtalo! Kenestäkään ei ole tullut mitään, sinustakaan ei tule mitään! Sinusta ei tule edes kunnon peluria, minun veroistani!  Ja kuitenkin hän oli juuri hetkeä aikaisemmin, ensimmäistä kertaa muuten, sulkenut minut syliinsä, ja minä olin katsellut hänen olkansa yli hänen kasteesta märkiä housujaan mielessäni tunne, että hän syleili minun sijastani pikemminkin omaa itseään.

Karstimaa: -  Sillä ilman sanojen soppeja, maa, tuo musta, punainen, vihertävä maa, on pelkkää erämaata, eikä yksikään näytelmä, ei yksikään historiallinen näytelmä ole minulle arvokkaampi kuin se näytelmä, joka muodostuu tämän armaan maailman asioista ja sanoista - olemassaolosta - ja karjapolkupyramidia uhkaava pommi pudotkoon sinne pehmeästi "pitkulaista päärynää" tarkoittavan sanan muodossa. Aion löytää ilmauksen valkoisen kastanjakukan tummalle sisukselle, märän lumen alla lepäävälle keltaisella savulle, omenankukan jäännöksille ja joessa hypähtävän kalan äänelle!

Sanankäyttö ja tekstin kuljetus ovat moitteettomia. Handke on eittämättä erittäin taitava miljöön kuvaaja ja tarkkakynäinen persoonain piirtäjä, joista  ominaisuuksista lukiessa nautin suuresti.
Aika ajoin kuitenkin eksyin kirjailijan aatoksenriennon urilta, seikka, jota ei todellakaan voi laskea Markku Mannilan mainion käännöksen harteille.
Ehkäpä omat ajatukseni itsekseen karkasivat hakoteille, jos niin miksi, väärän lukuvireen johdostako?

Ei siis vallan varauksetonta ihastusta, pikemminkin varovaista ihmetystä ja hienoista vierauden tunnetta jäi käsiin, mutta kiinnostava tuttavuus!

-  Muinaiset kuninkaat kuolivat, he eivät löytäneet itselleen ravintoa." Zohar.

.   Olin milloin toisten, milloin toisten luona. Epikharmos.


Lukukokemusta rikkaampana:

Olivier Friggieri: "Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta/Stejjer Għal Qabel Jidlam - ex Libris...

"Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta", Oliver Friggieri,
Scripta Manent, 2012, 110 s., suomentanut Laura Ivaska. Suomennettu italiankielisestä käännöksestä Storie per una sera (1994) vertaamalla sitä englanninkieliseen käännökseen Koranta and other short stories from Malta (1994).

"Maltan tunnetuin nykykirjailija Oliver Friggieri  (s. 1947) opiskeli filosofiaa sekä kirjallisuutta ja väitteli filosofian tohtoriksi Maltan kirjallisuudesta vuonna 1978. Hän on toiminut Maltan yliopiston maltan kielen ja kirjallisuuden professorina vuodesta 1987.
Friggierin runsaaseen tuotantoon kuuluu runokokoelmia, novelleja ja romaaneja sekä lukuisia kirjallisuuskriittisiä teoksia. Hän on osallistunut kymmeniin kansainvälisiin runotapahtumiin ympäri Eurooppaa. Hänen runojaan on puettu musiikkiin ja hänen novelleistaan on tehty televisiosovituksia. Hän on saanut useita kirjallisuuspalkintoja (mm. Premio Mediterraneo Internazionale, Palermo 1988, Malta Government Literary Award 1988, 1996, 1997) sekä Maltan valtion myöntämän National Order of Merit -kunniamerkin vuonna 1999." (Lievelehti)

"Aikamme merkittävimmäksi maltalaiseksi kirjailijaksi luonnehdittu
Oliver Friggieri (s.1947) piirtää pienissä kertomuksissaan herkkiä kuvia saarensa vaatimattomista, usein yhteiskunnan marginaalialueille joutuneista asukkaista, sen kyläyhteisöistä ja elämästä. Näennäisen minimalistisilla, arjen dramatiikan ja traagisuuden paljastavilla tarinoillaan Friggieri johdattaa lukijan erilaisten henkilöhahmojensa köyhän ulkokuoren alle kätkeytyvään sisäiseen rikkauteen ja heidän syvään, universaaliin ihmisyyteensä." (Takakansi)

Tähän tarttumiseen riittivät kaksi sanaa: Malta ja faldetta. Kooste sisältää paitsi Esipuheen, kertomukset Mies ja säkki, Omituinen poika, Viimeinen faldetta, Koranta, Kainalosauvamies, Pulujen ystävä, Kuolema satamassa,
Ihmisen paras ystävä, Meripoika, Demonien yö, Lääkärin lauantai ja Ilotulitusjuhla. 

-  Hän oli yli seitsemänkymmenen, mutta vain  hänen ryppyiset, keskikesän auringon kuivattamaa sitruunaa muistuttavat kasvonsa ja langanlaiha rankansa paljastivat hänen oikean ikänsä. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt häneltä,
kuinka vanha hän oli, vaikka hän ei muiden naisten tapaan yrittänytkään peitellä vuosiaan. Eipä hänestä muutenkaan oltu järin kiinnostuneita. Niin kauan kuin maailmassa oli tilaa, hänen annettiin elää ja olla, ja niin kauan kuin taloissa oli ovet, jotka sai lukkoon, hän sai mennä, mihin ikinä halusi. 
 - Kunhan hän pysyy kaukana oveltani eikä jää kotinurkilleni norkoilemaan, ihmiset ajattelivat....

Fraggieri kirjoittaa omien kokemustensa ja nuoruudenmuistojensa pohjalta. Seikka, mikä näkyy positiivisena ymmärtäväisyytenä ja revittelemättömyytenä kautta linjan. Lukijalle tämä tarjoaa mahdollisuuden tyystin ulkopuolisenakin kulkea sujuvasti kaduilla ja kujilla, olla mukana arjen hyörinöissä, iloissa ja suruissa, elämässä ja ihmisenä ihmisten joukossa...

 Täällä syvässä etelässä kuuluvat vielä

esi-isien äänet, kenties vielä

kadonneiden merkitysten kaiku

soi maan sydämessä.

- Juuret (Saaren ääni)

Tahdon kaihoisan hymyn

Joka maistuu menneisyydeltä,

Pisaran rakkautta

joka tuoksuu tuskalta. 

- Aallon ääni

Jotkut kertomuksista kuten Omituinen poika ulkopuolisuudessaan ovat sydäntäriipaisevaa  luettavaa.  Tällaisen vannoutuneen koiraihmisen syketiheyttä  ja suupieliä puolestaan  nostavat Ihmisen paras ystävä ja  Pulujen ystävä. Lääkärin lauantaissa oli varsin yllättävästi havaittavissa tyystin nykyaikaan sijoittettua ja sovitettua stressiä ja työuupumusta, joskin Hippokrateen pyhää valaa kunnioittaen.

Friggieri hemmottelee lukijaansa taatusti erilaisilla ja ennenlukemattoman kaltaisilla teksteillä, jotka koskettavat, koettelevat ja jättävät mietteliään,
mutta vahvan ja positiivisen lukujäljen, ihmettelemään ja ihastelemaan elämän monimuotoisuutta, erilaisia tapoja ja aikoja.

Teos on kauttaaltaan hyvää ja tarkkaa havainnointia, jonka herkullisen ilmaisuvoimaiseksi tekstiksi pukemisessa Friggiesri osoittaa  hienotunteisuutta ja herkkää, mutta terävää silmää. Hieno kooste, jonka lukemista en voinut kesken jättää, mutta joka kestää useammankin lukukerrran!

Lämpimät kiitokset tämän pienen suuren aarteen löytymisestä kuuluvat Tarukirjan Margitille:)

-  On aivan sama elääkö vuoden, kaksikymmentä tai yhdeksänkymmentä.
 Se että on ollut olemassa, riittää jo siihen, että voi sanoa: "Minäkin olen elänyt." Elämän pituudella ei ole niinkään väliä. Tärkeintä on elää.

Verba volant, scripta manent. (Senaattori Caius Titius)

Qui scribit, bis legit:

Helsingin kaupunginmuseo: " Arkkitehtuuriopas Helsingin jugend" - ex Libris...

"Arkkitehtuuriopas Helsingin jugend", kirjoittajat Johanna Björkman,
Petteri Kummala, Mikko Lindqvist, Anne Salminen, Sari Saresto ja
Marikit Taylor Geneve, Helsingin kaupunginmuseo, 2019, 247 s.

"Pöllöjä ja peikkoja, katajia ja saniaisia, linnantorneja ja kivimuureja, pastellisävyissä hehkuvia seiniä, taloja, joilla on nimi… Helsingissä kokonaiset kaupunginosat pursuavat muotojen, värien ja materiaalien runsautta 1800–1900-lukujen vaihteessa kukoistaneen kansainvälisen art nouveau -tyylin hengessä.
Helsinki on maailman mitassa ainutlaatuinen jugendkaupunki – onhan jugendrakennuksia peräti 600, enemmän kuin vaikkapa Barcelonassa tai Brysselissä. Tämä rakennustaiteellinen rikkaus kiehtoo yhä enemmän sekä kaupungin omia asukkaita että turisteja. Helsingin monipuolinen ja kerroksellinen arkkitehtuuri houkuttaa kävelylle ja jakamaan kuvia sosiaalisessa mediassa.

                                                            ©Tero Miettinen


Kohteita on valikoitu alueittain jäsenneltyyn kirjaan vajaat parisataa.
Tuttujen monumenttien, kuten Pohjolan talon ja Kansallismuseon lisäksi mukaan on otettu lukuisia asuintaloja Katajanokan kivilinnoista Eiran huviloihin ja Vallilan puutaloihin sekä Helsingin arkimaisemaan kiinteästi kuuluvia liike- ja teollisuusrakennuksia, kouluja, kirkkoja ja sairaaloita.

Kirjan alussa kerrotaan Helsingin jugendin synnystä ja ominaispiirteistä, keskeisistä suunnittelijoista ja heidän taustastaan sekä jugendrakennusten julkisivujen rikkaasta muotokielestä ja koristeaiheista. Vanhat ja uudet kuvat antavat moniulotteisen käsityksen jugend-Helsingin menneisyydestä ja nykytilasta.

                                                           ©Eija Saraste


Arkkitehtuurioppaan ovat kirjoittaneet Helsingin kaupunginmuseon tutkijat,
jotka ovat työssään perehtyneet vuosien ajan kaupungin jugendperintöön. Sveitsiläinen art nouveau -asiantuntija Marikit Taylor tarjoaa lukijalle keskieurooppalaisen näkökulman Helsingin jugendiin.
”Helsingin jugendarkkitehtuuria katsellessa tuntuu, kuin kalevalainen maailma puineen, kukkineen ja metsäneläimineen olisi herännyt eloon”,
Marikit Taylor kuvailee. ”Monet yksityiskohdat, ikkunat, porttikäytävät ja ovet, ovat loistokkuudessaan vertaansa vailla. Kaikessa sadunomaisuudessaankin
art nouveau sai Suomessa kenties tärkeämmän poliittisen roolin kuin missään muualla kansallistunteen vahvistajana.” (Helsingin kaupunginmuseo)

                                                       ©Lassi Ritamäki

-  Art noveau - eli tutummin jugendarkkitehtuuri, -muotoilu ja -taide - kehittyi Euroopassa 1800-luvun lopulla yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä. haluttiin irrottautua menneestä ja luoda parempi, tasa-arvoisempi ja kauniimpi maailma.

Kuinka tuossa pyrkimyksessä on ajan mittaan  onnistuttu, siitä voi jokainen tehdä omat johtopäätöksensä, mutta rakennukset seisovat uljaina kaikkine yksityiskohtineen edelleen paitsi ilahduttamassa kadunkulkijan silmää myös muistuttamassa siitä, että harjoitukset jatkuvat...

Jugend   on oma tyylisuosikkini pehmeytensä, linjojensa ja kauniiden yksityiskohtiensa vuoksi. Tietty myös paljasjalkaisena stadin friiduna tunnen lukkarinrakkautta näitä uljaita rakennuksia kohtaan.                                        

Tämä kaunis teos on perinpohjainen vaan ei puuduttava, informatiivinen, jaottelultaan selkeä ja upein kuvin varustettu, joten se sopii myös silkaksi silmäin iloksi lempinojatuolissa lukien, katsellen ja ihastellen. Varmaa on, että itse kunkin seuraavalla Helsingin visiitillä nämä kauniit rakennukset kiinnittävät katujen tallaajansa huomion uudella tavalla ja niitä tarkastelee entistä  avoimemmin silmin. Kauneudella on tekijänsä ja mestarinsa...

Stadin gartsoilla dallaili:

Bo Svernström: "Uhri ja pyöveli/Offrens offer" - ex Libris...

"Uhri ja pyöveli", Bo Svernström, WSOY, 2020, 525 s., suomentanut
 Pekka Marjamäki.

"Bo Svernström  (s.1964) on työskennellyt Aftonbladetin toimittajana ja hänellä on tohtorintutkinto ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Uhri ja pyöveli on hänen esikoisromaaninsa, trilleri pysytteli pitkään Ruotsin bestsellerlistoilla ja sen oikeudet on myyty jo yli kymmeneen maahan. Nykyään kokopäivätoimisesti kirjailijana työskentelevä Svernström asuu Tukolmassa." (Lievelehti)

                                                        ©Martin Stenmark


"Tukholman pohjoispuolelta ladonseinään ristiinnaulittuna löytyy alaston mies. Käynnistyy tutkinta joka osoittautuu haastavimmaksi rikoskomisario Carl Edsonin uralla. Uhri on tunnettu rikollinen, jolla vihamiehiä riittää myös alamaailmassa. Rikospaikan läheisyydestä löytyy ainoastaan autonavaimet jotka toimittaja Alexandra Bengtsson sattumalta löytää.
Ilmenee yhä uusia brutaaleja murhia, joissa tunnetut rikolliset ovat uhreina. Edson hakee teoista muita yhteisiä nimittäjiä, mutta huomaa pian olevansa tekemisissä poikkeuksellisen ovelan murhaajan kanssa. Sekä komisario Edson että reportteri Bengtsson päätyvät lopulta tapantumien hektisimpään polttopisteeseen." (Takakansi)

Tämän vuosikymmenen ensimmäinen dekkari avasi genren luennan luvalla sanoen räväkästi, suorastaan brutaalisti: tekijä suoltaa murhia kuin liukuhihnalta ja kaikki mahdolliset ruumiinosat tulevat irrotelluiksi, naulapyssy napsahtelee napakasti, ruuvipuristin rutisee ja sähkölamautin sähisee.
Entä mikä on  näissä yhteyksissä harvinaisempien avainten ja  milloin korvassa, suussa tahi pään alla piileskelevän purukumin arvoitus yhtälössä?
Vierelle vieviä mielleyhtymiä aiheutti myös toimittaja Alexandra Bengtssonin nimi, josta lukiessa välitön aasinsilta johti Liza Marklundin Annika Bengtzoniin. Joten varsin skeptisin  sivujenkääntelyin näillä premisseillä lähdin esittelyn mukaan kuitenkin melkoisia meriittejä omaavan  Svernströmin matkaan ja poliisityön herättämiin mietteisiin:

Carl:  - oli työskennellyt melkein puolet elämästään poliisina ja nähnyt tuona aikana miltei kaiken mahdollisen. Hänen kuusitoistavuotias tyttärensä haukkui häntä usein tunteettomaksi fasistiksi. Ja kun hän yritti asiallisesti selittää, 
että tytär oli  tosiasiassa käyttänyt väärää sanaa, tämä häipyi kiukuissaan paikalta. Carl olisi halunnut sanoa, että tytär oli varmaankin tarkoittanut "välinpitämätöntä". Sellaiseksi hän ainakin nykyään olonsa tunsi. 
Aivan kuin hänestä olisivat hävinneet kaikki lämpö, voimakkaat onnen tunteet, epäoikeudenmukaisuuksien aiheuttama tuohtumus, suru kaikista sanoinkuvaamattomista kauheuksista, joita hän oli joutunut todistamaan - mitään näistä ei ollut enää jäljellä. 

Carl   - lepuutti käsiään ohjauspyörällä ja tuijotti edessään avautuvaa esikaupunkilaiskatua. Odotti. Hän ei tiennyt mitä. Mutta jollain tavoin hän tunsi olonsa kotoisaksi juuri tässä, kodin ja työpaikan välissä, ei kenenkään maalla. Kukaan ei vaatinut häneltä mitään. Kukaan ei tarkkaillut häntä. Hän sai olla yksin. Aivan rauhassa.

Puoleen väliin päästyä alkoi mittari olla jokseenkin tapissa uhrien löydösten suhteen, mutta uteliaisuus sai jatkamaan, enkä  halunnut suostua uskomaan,
että tämä olisi tässä. Svernströmillä on psykologista silmää ja hän  osoittautui hallitsevan suvereenisti myös äkkinäiset käänteet ja tiukatkin mutkat, sekä nostattamaan lukijansa kulmakarvat hämmästyneesti koholle.
Teksti kulkee juoheasti, kieliasu on ruodussa ja henkilökaarti on Carlin johdolla tanakasti iduillaan mahdollista jatkoa silmälläpitäen. Jos kirjailijan tarkoitus oli kertalaakista hypätä lukevan yleisön tietoisuuteen, niin paukkuja esikoisessa oli vähintäänkin riittävästi.  Jatkon suhteen kaino toivomus: koko pankkia ei tarvitse räjäyttää kerralla... 

Hyviä psykologisia kysymyksiä jää luetusta avoimiksi ja mietittäviksi:
Muuttuuko uhri pyöveliksi ja jos, niin miksi?  Onko pyövelikin ensin ollut uhri? Mikä on syvimmältä olemukseltaan uhrin ja pyövelin toisiinsa napanuoralla kiinnittävä suhde? Kuinka pitkälle puree lapsuudessa päähän taottu oppi:
silmä silmästä hammas hampaasta?

-  Mitään ei voi muuttaa, koska kaikki on jo ehtinyt tapahtua.

Niinpä, mutta voimme kuitenkin käyttää selektiivistä muistia, ja tälle hetkelle tehdä paljonkin, mitä Svernströmiin tulee:

återstår att se:

Euny Hong: "Nunchi - Intiutiota ja tilannetajua korealaisittain/Nunchi" - ex Libris...

"Nunchi - Intiutiota ja tilannetajua korealaisittain", Euny Hong, Gummerus Kustannus Oy, 2019, 211 s., suomentanut Heli Ikäheimo.

"Euny Hong (s. 1973) on korealais-amerikkalainen kirjailija ja journalisti,
jonka kolmas kirja Nunchi on. Hong on syntynyt New Jerseyssä, josta muutti
12-vuotiaana Koreaan ja sieltä jälleen Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hän on toiminut kolumnistina The Financial Timesissa." (Kustantaja)

                                                    ©Viktor Jeffreys II , 2018


"Hyvällä nunchilla varustettu ihminen ei päästele sammakoita suustaan vaan huomioi toisten tunteet, ajatukset ja mielialan. Nunchin avulla otat tilanteen haltuun ja saat muut puolellesi niin työhaastattelussa, ensitreffeillä kuin missä tahansa muussakin sosiaalisessa tilanteessa." (Takakansi)

Self help-tyyppinen kirjallisuus lieveilmiöineen ei yleensä ottaen kiinnosta lainkaan, mutta aivan pakkohan silkasta uteliaisuudesta oli selvittää,
mitä tyystin vieras käsite nunchi pitää sisällään. Intuitiohan on mitä käyttökelpoisin ominaisuus jokapäiväisessä elämässä lisäksi  korealaisuus tuntuu nyt kuin itsestäään valikoituvan lukusille, niin...

 - Nunchi (nantšii): "silmämitta" eli hienovarainen taito arvioida muiden ihmisten ajatuksia ja tunteita harmonian, luottamuksen ja yhteyden rakentamiseksi.
 -  Kun nunchia sovelletaan päivittäisessä elämässä, on tärkeää ymmärtää, 
että nunchin yksikkö on huone.  - Et ehkä ajattele huonetta erillisenä elävänä, hengittävänä organismina, mutta sitä se on. Sillä on oma "lämpötilansa", "kokonaisilmanpaineensa", "äänenvoimakkutensa, mielialansa - ja nämä ovat jatkuvassa muutostilassa. Korealaiset sanovat, että huoneella on boonwigi  - ikään kuin huoneen ilmapiiri tai hyvinvointitaso.

Teoksessa on yhdeksän lukua: 1) Mitä on nunchi?, 2) Korealainen supervoima, 
3) Nunchinsalpaajat, 4) Ei nunchia - eli kuinka menettää ystäviä ja karkottaa ihmisiä, 5) Kaksi silmää, kaksi korvaa, yksi suu, 6) Luota ensivaikutelmaan, 
7) Nunchi ja suhteet, 8) Nunchi työpaikalla ja 9) Nunchia hermoileville ja loppusanat sekä liitteet viitteineen.

- Korealaiset kansantarustot ylistävät nunchia, ja tunnetuin kaikista kertoo legendaarisesta sankarista Hong Gildongista, 1550-luvun Korean 
Robin Hoodista. Todellisesta miehestä tiedetään vähän, mutta perimätiedon mukaan Hong käytti nunchiaan välttyäkseen murhayritykseltä, kukistaakseen kuninkaan ja noustakseen kuninkaaksi tämän paikalle.

Nunchista ei siis ole etua vain yksilötasolla ja sosiaalisissa kuvioissa vaan  kirjailija toteaa Korean käyttäneen sitä yli viiden vuosituhannen ajan torjuakseen maata kohdanneet iskut ja nuolet:

- Maa siirtyi määritelmältään kolmannesta maailmasta ensimmäiseen vain puolessa vuosisadassa. Vielä seitsemänkymmentä vuotta sitten, Korean sodan jälkeen, Etelä-Korea oli yksi maailman köyhimmistä valtioista - köyhempi kuin useimmat Saharan eteläpuoliset Afrikan maat. Kaiken lisäksi sillä ei ollut minkäänlaisia luonnovaroja: ei pisaraakaan öljyä, ei kiloakaan kuparia, 
2000-lukuun mennessä Etelä-Koreasta on tullut yksi planeettamme rikkaimmista, omaleimaisimmista ja teknisesti edistyneimmistä maista.

Nyt Etelä-Korea valmistaa suurimman osan maailman puolijohteista ja älypuhelimista, Se on ainoa OECD:n jäsen, joka aloitti lainaamalla muilta rahaa ja muuttuikin sitten lainan antajaksi. Toki osa tästä oli seurausta silkasta onnesta, mutta jos asia olisi niin yksinkertainen, moni kehitysmaa olisi saavuttanut saman. Korean talousihme on aina perustunut nunchiin; kykyyn "mitata silmällä" muiden maiden nopeasti muuttuvia tarpeita, valmistaa vientituotteita, jotka kehittyvät näiden tarpeiden mukaan, ja tarkistaa suunnitelmia, jotka perustuvat maailmankaikkeuden ainoalle vakiolle - muutokselle.

Hong käyttää kirjassaan useita  lausumia ja henkilöesimerkkejä kuten Herakleitoksen  Samaan virtaan ei voi astua kahdesti,  Scherlock Holmesin mestarillista kykysä lukea huoneessa vallitsevaa tilannetta, Oscar Wilden tylsimyksistä (ennuyeux)  toteamaa: Joku joka riistää sinulta yksinäisyyden tarjoamatta seuraa jne. Hän kuvaa myös sitä, kuinka nunchia käytetään kouluissa oppilaiden omatoimisuuden ja havainnoinnin lisäämiseksi: kouluissa ei ole mitään tarvikkeita, vaan jos esim. huomenna on tarkoitus tehdä vaikka laiva, oppilaat miettivät tarvittavat materiaalit ja tuovat ne tullessaan.

Tilanteenlukutaidosta on valtavasti hyötyä elämän varrella.  Jokainen meistä tuntee tyyppejä, joilla ei ole tilannetaju kohillan, ja jotka saattavat täräyttää kasvot peruslukemilla mitä tahansa  asiaankuulumatonta tai tilanteeseen epäsopivaa. Mitä ajankohtaisin teos nyt, kun on putkahtanut trendikkääksi ollakin kiva ja mukava tyyppi kaikenlaisten totuudentorvien töräyttelyn ja törttöilyjen  ohella/jälkeen. Euny Hong  lanseeraa uuden käsitteen ja kirjoittaa aiheesta elävästi sekä  kiinnostavasti taustoittaen. 

Eihän tämä nunchin idea mitään tajunnan räjäyttävää eikä rotkoja repäisevää ole, eikä sen ole tarvis sitä ollakaan, mutta siinä on intiution kaverina ideaa.
Teos pitää sisällään toki myös vanhoja tuttuja totuuksia ja jonkin verran toisteisuutta, mutta se myös kumoaa kuluneita kliseitä.
Tekstin lomassa olevia pikatestejä oli hauskaa itsekseen tehdä, ja niiden tuloksista poiki kelpo ajatuksia ja tarkennusideoita omaan suhtautumiseen sekä ravisteluja reagointitapoihin.  Löysipä myös itsensä pykälää tietorikkaampana lukutuokion jälkeen ynnä historian siipien hellän havinan pyyhkäisemänä.

Vahvennoksia klikkaamalla saat halutessasi lisätietoa ao. asiasta:)

-  Olen oppinut, että ihmiset unohtavat mitä sanoit, he unohtavat mitä teit,
mutta he eivät koskaan unohda, mitä sait heidät tuntemaan. Maya Angelou.                 

 Pidetäänpä visusti mielessä:

"Loistava toveri Kim Jong Un/The Great Successor: The Divinely Perfect Destiny of Brilliant Comrade Kim Jong Un" - ex Libris

"Loistava toveri Kim Jong Un", Anna Fifield, Bazar Kustannus Oy, 2019, 382 s., suomentanut Seppo Raudaskoski.

Anna Fifield  (s.1976) on Washington Post -lehden Pekingin toimiston johtaja. Hän on työskennellyt aiemmin mm. Japanin ja Korean kirjeenvaihtajana ja vieraillut Pohjois-Koreassa lukuisia kertoja. Fifield sai vuonna 2018 ansiokkaasta toimittajan työstään Aasiassa Stanfordin yliopiston Shorenstein-journalismipalkinnon. (Lievelehti)

-   Tein haastatteluja kahdeksassa maassa satojen tuntien edestä ja onnistuin kokoamaan palapelin nimeltä Kim Jong Un. Se, mitä sain selville, ei lupaa hyvää niille 25 miljoonalle ihmiselle, jotka ovat yhä satimessa Pohjois-Korean rajojen sisällä.” – Anna Fifield

                                           ©BY-SA 4.0. Washington Post 2018

"Salaperäisen yksinvaltiaan nousu ja valtakausi palkitun Pohjois-Korea-ekspertin kertomana. Syntymästään vuonna 1984 lähtien Kim Jong Un on ollut myyttien ja propagandan ympäröimä hahmo. Kuinka väitetystä ihmelapsesta kasvoi julma valtiojohtaja, joka ei epäröi teloituttaa edes omia sukulaisiaan ja perheenjäseniään?

Kun Kim Jong Un nousi Pohjois-Korean johtoon vuonna 2011, harva uskoi,
että laiskana pidetty ja poliittisesti kokematon nuorukainen selviäisi edessään olevista haasteista. Kim Jong Un ei ole kuitenkaan vain selvinnyt vaan jopa kukoistanut ja samalla onnistunut pitämään koossa maan, jonka olisi pitänyt hajota palasiksi jo vuosia sitten.
Palkittu journalisti Anna Fifield  kokoaa Kim Jong Unin menneisyyden ja nykypäivän mukaansatempaavaksi tarinaksi käyttäen apunaan hallitsijan lähipiirin jäsenten kertomuksia. Hän kertoo myös tyhjentävästi, miksi ja miten Kimin suku on onnistunut luomaan Pohjois-Koreaa jo vuosikymmenien ajan hallinneen dynastian." (Takakansi)

Alkulehtien kartta, sukupuu ja prologi luovat hyvän pohjan tämän "loistavan toverin" valtaannousun ja valtakauden muutoin varsin vaikeaselkoiselle,
edes jonkinasteiselle käsittämiselle.

Fifield onnistuu yllättävänkin suuressa määrin vakuuttaman  luodessaan lukijalleen kuvaa tästä eristäytyneestä ja oudonoloisesta kummajaismaasta diktaattoreineen päivineen. Tätä tietopakettia on mahdoton avata ilman,
että postaus saavuttaisi uuvuttavat mittasuhteet, joten kannattaa antaa sille omakohtaisesti mahdollisuus  -  vaikkei politiikka sinänsä muutoin omaan intressipiiriin kuuluisikaan - niin ihan kuriositeetin ja uteliaisuuden  vuoksi.

Teos on mielestäni  hyvä, sujuvasanaisesti kirjoitettu ja miellyttävälukuinen ja saa takuuvarmasti  lukijansa hämmästelemään ja kummastelemaan, kuinka monenkirjavissa valtioissa tämän yhden ja ainoan taivaankannen alla elämme. Ihmeteltävää ja pohdittavaa riittää roppakaupalla, joten omaankin tietolaariin ropisee reilusti jyviä.

Osaan murhata ja hymyillä, kun murhaan,

huutaa epätoivolleni "kaikki hyvin",

itkeä, kun kyyneliä tarvitaan, ja olla

sellainen, kuin kulloinkin tarvitaan --

Kameleontti katsoo kadehtien värieni runsautta,

vaihdan hahmoa niin, että Proteus jää häviölle,

näytän Machiavellillekin miten hallitaan.

Näillä taidoillako muka kruunua en saa? 

Richard William Shakespearen näytelmässä

Henrik VI, Kolmas osa, 3. näytös, 3. kohtaus.

Suom. Matti Rossi (WSOY, 2007)

Yksinkertaisesti ymmyrkäisenä:

Jonathan Franzen;: "Maailman äärillä/The end of the End of the Earth" - ex Libris...

"Maailman äärillä", Jonathan Franzen, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019, 275 s., suomentanut Raimo Salminen.

Jonathan Franzen  (s.1959) on yksi Yhdysvaltojen arvostetuimmista ja menestyneimmistä nykykirjailijoista. Hänen kolmas romaaninsa Muutoksia (2001) voitti National Book Awardin. Seuraavat romaanit, vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt Vapaus sekä Purity (2015) olivat pitkään myyntilistojen kärjessä ja saivat useita palkintoehdotuksia. Romaanien lisäksi osin New Yorkissa,
osin Kaliforniassa asuva Franzen on kirjoittanut esseitä, joista suomeksi ovat aiemmin ilmestyneet kokoelmat Epämukavuusalue (2012) sekä Yksin ja kaukana (2013). (Lievelehti)

                                                              ©Greg Martin

"Maailman äärillä" on vaikuttava kokoelma Jonathan Franzenin esseitä ja puheita viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Franzen käsittelee esseissään tämän päivän polttavimpia kysymyksiä: ekologisen ajattelun ja kapitalismin ristiriitaa,
epätasa-arvon ja rotukysymysten haastetta sekä teknologian murrosta.
Samalla hän tutkii taiteen roolia ja mahdollisuuksia ekokatastrofin ja epävarmuuden aikakaudella." (Takakansi)

Tammikuu on ehtinyt vanheta jo viikon, ja oma aika on hurahtanut hilpeässä perhekeskeisessä karusellissa nauraen, uusia tuulia tuoksutellen ja vapaasi villinä vellovan, riemukkaan ja innostavan  keskustelun pyörteissä herkutellen sekä läheisyyttä ja lämpöä tankaten, josta kaikesta  suurkiitos ja lämpimät halaukseni koko perhekunnalle!
Startiksi kirjavuoteen sopiikin mainiosti lähteä liikkeelle näistä elintärkeistä kysymyksistä ja maailman ääriltä sekä katsoa mihin matka sitten johtaakaan.

Teos sisältää 15 lukua lähtien liikkeelle Synkkien aikojen esseestä ja päätyen Maailman äärille. Näkemyksiä:

-  Teoksessaan Enten - Eller (Joko - Tai) Kierkegaard nauraa "kiireiselle miehelle", jolle kiireisyys on keino välttää rehellistä itsetutkiskelua.
-   Esseen kirjoittaminen tai lukeminen ei ole ainoa tapa pysähtyä kysymään itseltäsi, kuka oikeasti olet ja mitä elämäsi mahdollisesti merkitsee, mutta se on hyvä tapa. Ja jos ajatellaan, miten naurettavan kiireetön Kierkegaardin Kööpenhamina oli verrattuna meidän aikaamme, niin kaikki nuo subjektiiviset tviitit ja nopeat blogipostaukset eivät vaikuta kovin esseistisiltä.
Enemmänkin ne vaikuttavat keinolta välttää se, mihin todellinen essee saattaisi pakottaa kirjoittajansa. Kulutamme päivämme lukemalla - näytöltä - juttuja,
joita emme ikinä vaivautuisi lukemaan painetusta kirjasta, ja marmatamme miten kiireisiä olemme...          

-  "Ensiksi on ajateltava ihmisiä" saattaa kuitenkin tarkoittaa myös päinvastaista: sitä, että ainutlaatuinen lajimme on ansainnut yksinoikeuden maailman voimavaroihin, koska "emme" ole muiden eläinten kaltaisia; koska meillä on tietoisuus ja vapaa tahto sekä kyky muistaa menneisyytemme ja vaikuttaa tulevaisuuteemme. Tämänkin vastakkaisen näkökannan edustajia on sekä uskovaisten että maallisten humanistien keskuudessa, ja senkään ei voida sanoa olevan todistettavasti sen enempää oikea kuin väärä. Se antaa kuitenkin aiheen kysyä: jos kerran olemme ainutlaatuisella tavalla arvokkaampia kuin muut eläimet, eikö sen, että kykenemme erottamaan toisistaan oikean ja väärän ja tieten tahtoen uhraamaan pienen osan mukavuudestamme yhteisen edun hyväksi, pitäisi tehdä meistä "enemmän" eikä suinkaan vähemmän herkkiä luonnon vaatimuksille? Eikö ainutlaatuinen kyky tuo mukanaan ainutlaatuisen vastuun????

Teoksessa vilahtelee runsaasti nimiä Kiergegaardista lähtien kuten  Henry Finder, Dale Jamieson, Shelley Turkle, Bill Vollman, Edith Wharton, Sarah Stolfa  ja meillekin tuttu, aikansa hätkähdyttäjä ja edelläkävijä Rachel Carson teoksellaan Hiljainen kevät. Yhdessä luvussaan Franzen  luettelee Kirjailijan kymmenen sääntöä, varsin käypäsiltä tuntuvaa sellaisia, alkaen muistutuksesta:
1. Lukija on ystävä, ei vihollinen eikä tarkkailija.

Franzen   käsittelee laajasti lintujen metsästykseen ja kalastukseen liittyviä tekijöitä, jotka aiheuttavat muuttolinnuille suurta tuhoa ja uhkaa, kuten Välimerenmaiden - etenkin Italian,  Albanian ja Egyptin - pinttynyttä, traditionaalista tapaa harrastaa massiivista muuttolintujen verkkopyyntiä sekä teollisen kalastuksen ja troolaamiseen ynnä uuden tekniikan vaikutusta vesilintutuhoihin. 
Tilannetta eivät suinkaan  paranna vanhat uskomukset kuten se, että Lähi-idässä kuhankeittäjän sanotaan tekevän hyvää miehiselle potenssille, olevan luonnon Viagraa. Pyyntimääristä päätellen vallalla on melkoinen epidemia....

Teos on koottu vannoutuneen ja  intohimoisen lintubongarin näkökulmasta kymmenen vuoden aikajanalta, ja se näkyy lopputuloksessa.
Lintumaailma on suunnattoman kiehtova. Niinpä taivaalle, puustoon ja ympärille tulee tähyiltyä aina luonnossa liikkuessa, mutta kokonaisuus ei ihan vastannut odotuksiani, sillä tietty hajanaisuus ja hyppelehtiminen aiheuttivat sirpaleisuutta ja pysähtelyä lukiessa.

Franzenin näkemyksillä on kuitenkin paitsi laajaa omakohtaista kokemusta myös vankkaa tietopohjaa tarjottavanaan, joten runsaasti valmiiksipureskelemattomia ilmaanheittoja, kysymyksiä ja näkemyksiä jäi leijumaan mietintämyssyn alle oman tulkinnan varaan, mikä on aina positiivista!

Suketuksen blogista löytyy mainiot postaukset Alkuvoimista  ja teoksesta
Suuri vapaus:)

Henna, isosti tervetuloa mukaan matkalle ja vaihtamaan ajatuksia; toivottavasti viihdyt näillä kiemuraisille poluilla kanssamme!

Maailman ääriltä: