Aattoa, välipäiviä & Uutta Vuotta...

Jouluaatosta etiäpäin on ollut tarjolla roppakaupalla läheisyyttä ja lämpöä: aattopäivä sujui valmiin pöydän merkeissä kaksin kattauksin herkutellessa Kuopuksen hoteissa yhdeksän hengen voimin ja tunnelma oli ennen Joulupukin saapumista ja läsnäollessa veitsellä leikattavan tiheä. Joulupukki ylitti terrierin sietokynnyksen kopisevine ja kilisevine keppeineen ja heiluvine partoineen ynnä möreine äänineen, joten uriseva ja uhoava pikkurekkurukka joutui jäähylle.

Näinä väli- ja koululaisten lomapäivinä on oma ovemme puolestaan käynyt kiitettävän nopsaan tahtiin: Esikoisen poppoo on viivähtänyt päivällisellä. Juniorimurmelit puolestaan yökyläilleet ja porukalla pinkaistiin tutustumassa sekä Tiedekeskus Heurekaan ihmeelliseseen ja antoisaaan maailmaan  että  Kaisaniemen kasvitieteelliseeen  puutarhaan kukkaloistoa ja kaloja ihailemaan. Lukuhetket ovat olleet kortilla, mutta kolmen vallan erilaista ja mainioksi osoittautunutta  teosta valikoitui lukusille: Raimo Sailaksen Laman taittaja,
Kati Hiekkapellon Tumma ja Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa:
Oton elämä 2  ilahduttivat iltatuokioita. Kiintoisaa, kaunista, lämminhenkistä ja pakottettonta sekä innostavaa kanssakäymistä ja tapahtumakirjoa:)
.

Uusi vuosi on kun avattu kirja, jonka lehdet hohtavat kirjoittamattomina ja puhtaan  valkoisina odottamassa tarinaa, jonka niille kirjoitamme..

Kovien kansien välissä meille on siis tarjolla 365 typötyhjää lehteä. Ottakaamme kynä kauniisti käteemme, asettakaamme sormet sirosti näppäimistölle ja luokaamme rivi riviltä päiviemme kulkua ja niiden herättämien mietteiden mukaista tekstiä. Tulkoon sekaan vain muutama raivokkaasti irtirepäisty sivu harottamaan, jokunen harva ruttuiseksi kuivunut kyynelten kastelema muistuttamaan siitä, että elämä on tässä ja nyt, että huominen - jos ei hyvä -
niin kuitenkin eilistä parempi olla voi. Surraan surut, kun ne sydämeen ja sieluun sattuvat. Nauretaan naurut ja annetaan hymyjen ulottua silmänurkkiin saakka. Iloitaan, kun on sen aika.  Toteutetaan haaveitamme ja eletään todeksi unelmiamme pidetään fokus siinä päämäärässä, jonka itsellemme olemme asettaneet....

Olkoon meillä sitkeyttä pitää kiinni omista arvoistamme ja elää niiden mukaisesti. Rohkeutta ja uskallusta rikkoa omat rajamme, haastaa itsemme. Sydäntä pitää huolta itsestämme, jotta meillä on voimia olla läsnä kaikille heille, jotka ovat meille rakkaita ja tärkeitä sekä ennen kaikkea malttia ja taitoa elää Ihmisiksi isolla I:llä...

Rakkaille läheisilleni ja kaikille teille raapustusteni lukijoille sekä kommentoijille kiitos kaikesta hyvästä mielestä kuluneen vuoden 2016 aikana!

Mielenkiintoista, sopivasti haasteellista & onnekasta Uutta Vuotta 2017!

Näissä mietteissä lämpimästi toivottaapi:

Kun Joulu on...

Kunpa olisikin  maassa ja maailmassa rauha sekä maassa lunta & ihmisillä hyvä tahto...
Mutta jouluhan asuu myös sydämissämme, joten Eino Leinon sanoin:





"Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan, 
nähdään kesästä unta."

Kaikille teille  matkakumppaneilleni:  blogini seuraajille, lukusilla piipahtaville ja kommentein ilahduttaville sekä  Tuomakselle / Tekstiluola  ja Kira Niialle / Arca-Fabulorum - Tarina-arkku isosti tervetuloa mukaan matkalle, toivotan lämminhenkistä ja omanoloista jouluaikaa; luodaan monia uusia muistoja, joihin on hyvä palata:)

Lämpimästi:

Luis Sepúlveda: "Maailman lopun maailma / Mundo del fin del Mundo" - ex Libris...

"Maailman lopun maailma", Luis Sepúlveda 1989, WSOY 1997, 154 s., suomentanut Matti Brotherus.

Chileläinen  Luis Sepúlveda (s. 1949) on kirjailija, elokuvaohjaaja, journalisti ja poliittinen aktivisti.

"Kaikki alkoi Moby Dickistä. Kun poika neljäntoista vanhana luki tuon valloittavan romaanin, hän ei enää kuusitoistavuotiaana pystynyt vastustamaan kiusausta, hänen oli pakko lähteä Santiagosta etelään. Meriseikkailuun! Valaanpyyntiin! Lomallaan nuorukainen lähtee rohkeasti etsimään mahdollisuutta ja pääseekin valaanpyyntialuksen matkaan. Onnistuneesta ja kiinnostavasta retkestä huolimatta, hän tajuaa, että valaiden tappaminen ei ole hänen elämäntehtävänsä.
Nyt, kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin, mies palaa kotimaahansa Chileen ensimmäisen kerran sieltä paettuaan. Luonnonsuojelijana hän haluaa selvittää, mitä japanilainen tehdaslaiva tekee Chilen vesillä, miksi se menetti miehistöstään kahdeksantoista jäsentä ja mikä on sen yhteys Chilen myöntämään valaantappolupaan, joka on kansainvälisten säädösten vastainen. Kotiinpaluun aiheuttama jännitys jää taka-alalle, kun tapahtumat Chilessä muuttuvat arvaamattomiksi." (Takakansi)

Ensituttavuus Sepúlvedan kanssa, Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kirvoitti tällaisen kommentin: Tämän Sepúlvedan teoksen painan syvälle aivokuoren alle ja sydämen sopukoihin, joista se aina mieliinpalautuessaan takuuvarmasti aiheuttaa lämpimän mielihyvän ailahduksen. Toinen suomennos: "Maailmanlopun maailma", WSOY, 1997 meni oitis varaukseen:

-  Olin siihen aikaan hyvin nuori, melkeinpä lapsi ja haaveilin seikkailuista jotka loisivat pohjan pitkäveteisyyttä ja ikävää vierastavalle elämälle. En ollut haaveissani yksin. Minulla oli Setä isolla S:llä. Setäni  Pepe, joka oli perinyt baskilaisen isoäitini kesyttömän luonteen pikemmin kuin andalusialaisen isoisäni pessimismin. Setäni Pepe. Kansainvälisten prikaatien vapaaehtoinen Espanjan sisällissodassa. Valokuva hänestä Ernest Hemingwayn rinnalla oli ainoa omaisuusesine josta hän oli ylpeä, eikä hän lakannut toistamasta minulle kuinka tärkeää oli löytää tie ja lähteä liikkeelle. Turha mainitakaan että Pepe-setä oli suvun mustaakin mustempi lammas, ja sitä mukaa kuin minä vartuin meidän tapaamisemme muuttuivat yhä salaisemmiksi.  Häneltä minä sain ensimmäiset kirjat, juuri ne jotka tutustuttivat minut ikimuistoisiin kirjailijoihin: Jules Verne, Emilio Salgari, Jack London. Häneltä sain myös tarinan joka löi leimansa elämääni Herman Melvillen  "Moby Dick". Olin neljäntoista vanha kun luin tuon kirjan ja kuudentoista kun en voinut enää vastustaa etelän kutsua.
Ihanat monesti luetut ja läpikahlatut nostalgiset ja mestarilliset kertojaherrat: Hemingway, Verne ja London:)

Sepúlveda käyttää tässä lämpimän puheenvuoron valaiden puolestapuhujana. Hänen tapansa puolustaa luontoa on lämmin ja napakka. Hänen kannanottonsa ovat kunnioitettavia. Tämä teos oli edeltäjäänsä vaikeampi luettava sikäli, että valaiden ryöstöpyynti on yksiselitteisesti kerrassaan vastenmielistä.
Ken  joskus on itse omin silmin päässyt ihastelemaan, kuten itse kerran Jäämeren rannalla lahdelle kaukaisuuteen tähytessäni, noiden uljaiden eläinten suihkuja ja selkien kaaria aallokossa, ei tuota näkyä unhoita koskaan. 

Itse tarinan kulku etenee luontevasti ja revittelemättä. Kerronta on eloisaa ja luonteikasta, joten kyllä tällä merireissulla mainiosti viihtyy, vaikkakin aihe / ahneus /merenkäynti nostattavat välillä sapenmakua suuhun ja saavat yökkäämään yli laidan... Asiat eivät kuitenkaan vaikenemalla muutu, vaan epäkohtien tiedostamisella ja toimeen tarttumalla sekä haastamalla ja kyseenalaistamalla kliseisen väitteen: Money makes the world go round  päästään parempaan lopputulokseen kokonaisvaltaisesti. Sopii toivoa, että saisimme lisää suomennoksia tämän kirjailijan tuotannosta, olisi mielenkiintoisa kartoittaa laajemminkin hänen aihepiiriään ja tässä olisi oitis yksi takuuvarma lukija.

- "Mitä tapahtuu jäljelle jääville valaille?" "Ne lähtevät. Pallopää joka meitä  saattoi on tiedustelijauros. Ne hakevat toisia poukamia, toisia vuonoja etelästä, joka kerta yhä etelämmästä, kunnes niiltä loppuu maailma." ...

Moby Dickistä kaikki alkoi ja Moby Dickiin teos myös päättyy. Samaa kohtaloa toivon myös valaille, noille merien rauhanomaisille ja uljaille jättiläisille.
Jatkakoot ne lajina kiertokulkuaan, menoaan maailman merillä ja säilyttäkööt - kaiken uhallakin - oman paikkansa luonnon monimuotoisuudessa.

Mitä mieltä  Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie oli tästä maailmanlopun meiningistä selviää klikkaamalla tästä.

- Kuinka tärkeää on löytää tie ja lähteä liikkeelle....

Sepúlvedan ollessa ruorissa vaahtoavaa merta kynti:

Fernando Pessoa: "Levottomuuden kirja / Livro do Desasossego" - ex Libris...

"Levottomuuden kirja", Fernando Pessoa, Viisas Elämä Oy, 2016, 496 s., suomentanut Sanna Pernu.

Kannen mainio kuva: Ahto Eller & onnistuneesta suomennosurakasta komia ruusu Sanna Pernulle!

"Portugalilaisen runoilijan uljaimman ratsun  Fernando Pessoan (1888-1935) pääteoksella Levottomuuden kirjalla on yksi selkeä sukulaisteos, sielunkirja. Rainer Maria Rilken vuonna 1910 ilmestynyt sepitteellinen elämänkerta
Malte Laurids Briggen muistiinpanot. Yhteistä kirjoille on väsymätön näkemisen opettelu ja minän määrittely suhteessa ulkopuoliseen todellisuuteen.
Kun Rilke oli suurin saksankielinen lyyrikko Goethen jälkeen, Pessoa on ollut kuluvan vuosisadan merkittävin portugalilainen runoilija.
Muina hengenheimolaisina, omaa tietään kulkeneiden, kieltä uudistaneiden tummanpuhuvien miekkosten jengiin kuuluvina voidaan mainita Franz Kafka, James Joyce, T.S. Eliot ja Jorge Luis Borges. He jaksoivat sinnikkäästi etsiä täydellisyyttä tavoittelevilla lauseillaan tietä asioiden ytimeen, elämän mehuihin ja mujuihin."  (Taustaksi, Antti Lindqvist)

"Kenties jonain päivänä tajutaan, että täytin kaikkia muita paremmin synnynnäisen velvollisuuteni yhden aikakauden tulkkina. Ja kun se tajutaan, kirjoitettan, että minua ei ymmärretty aikanani..."

"Fernando Pessoan pääteos Levottomuuden kirja syntyi vuosina 1913–1934 mutta ilmestyi ensimmäisen kerran vasta 1982. Kirjassa Lissabonin kaupungin apulaiskirjanpitäjä Bernando Soares tarkkailee valppaasti ja täydellisin lausein maailman menoa ja ennen kaikkea itseään: "Minä olen kaikki ihmiset." (Takakansi)

 - Olemme kaikki ulkoisten olosuhteiden orjia: aurinkoinen päivä avaa silmiemme eteen laajat vainiot keskellä syrjäkadun kahvilaa, varjoinen kohta pellolla saa meidät käpertymään kuoreemme, vaikkemme löydä suojaa sisimpämme ovettomasta talosta, ja sisäinen levontarve kasvaa illan hämärtyessä kuin hitaasti avautuva viuhka, vaikka toimitamme yhä normaaleja päiväaskareitamme.

Tämä tukuisa teos sai kannet suljettuani pitkään aprikoimaan, kuinka tästä jälkihehkusta postata. Luin teosta reilun parin viikon ajan annoksina. Oli kuin olisi pidellyt käsissään valtavaa, houkuttelevaa hattarapalloa, joka hieman värisi ja tutisi kuten niillä tapana on ja josta puraisu jätti makean tahmeat suupielet, joita pyyhkäistäessä nessu takertui  kuin viivyttäekseen kiinni ja epävarmuuden tunteen, mitä tämä on, miltä tämä ensimakeuden jälkeen oikein maistui... No hyvältä tietty ja ylöskirjatut avainsanat harakanvarpaineen lukurupeaman varrelta olivat pisin litania konsanaan. Mihinkään syvällisempään analyysiin pyrkimättä / pystymättä ja teoksen sirpalevaikutteisuuden vuoksi heitän ilmaan muutamia

Lyhyitä pomintoja:

-  Elämä on kuin virkkaisi sukkaa jonkun toisen ihmisen mallin mukaan.
- Kunpa voisin lakata olemasta, nukkua ja vaihtaa tempoilevan tietoisuuteni johonkin parempaan, surumielisiin sanoihin, jotka kuiskataan salaa jollekin,
 joka ei tunne minua!
- Koska elämä on pääasiallisesti mielentila, kaikki mitä teemme tai ajattelemme on juuri niin arvokasta kuin ajattelemme sen olevan.
- Luonto on sielun ja Jumalan välinen ero.
- Sen minkä on tuntenut on elänyt. 
- Luopuminen on vapautta. Kun ei halua mitään, kykenee mihin tahansa.
- Sosiologia - hyödytöntä poliittista teoriaa ja käytäntöä.
- Elämä on häilymistä huudahduksen ja kysymyksen välillä. Epävarmoissa tapauksissa on piste. 

Pessoa on unenomaisen tunnelman luoja, vieraiden värien maalari, ajelehtija, pohdiskelija sisintään ulkoapäinkin tarkastelija.  Hän sai ikiomat ajatukset sanojen virrassaan karkailemaan pohdiskelemaan omille  harhapoluilleen ja pienen urvahduksen valtaan sekä totetamaan, että lukijana olen kaikkeni vastaanottanut, joskin Pessoa puolestaan  kirjailijana on kaikkensa antanut. Näin massiivinen annos Pessoaa  on ehdottomasti kestävyyslaji toisin kuin esim. kompaktimmat:  Hetkien vaellus, Anarkistipankkiiri tai Minä aina vieras,  mutta ehdottomasti palkitseva sellainen.

- Minun ja elämän välillä on ollut aina himmeät laasiruudut: en ole havainnut niitä näkö- tai tuntoaistillani, en ole elänyt elämääni minkäänlaisten suunnitelmien mukaan, olen ollut pelkkä kuvitelma siitä minkä olisin halunnut olla, haaveeni on syntynyt omassa tahdossani, pyrkimykseni on ollut aina ensimmäinen fiktio siitä, mitä en ole koskaan ollut.

- Argonautit sanoivat, että purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä. Sanokaamme me sairaalloisen herkkyyden argonautit, että tunteminen on välttämätöntä, eläminen ei ole välttämätöntä.

- Ihailemme täydellisyyttä koska emme voi saavuttaa sitä; kammoaisimme sitä jos saavuttaisimme sen. Täydellisyys on epäinhimillistä, koska inhimillisyys on epätydellistä.

Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, minkälaisia artikkeleja tämä eksistenssikysymysten parissa - tyhjyydessä, joka on täyteyttä  - haahuileva/rimpuileva lehtimiehenäkin toiminut aktiivinen reportteri on sielunsa syövereistä suoltanut?

Kuva. Walking in Chiado, Lisboa, Wikimedia Commons:

- Olen ollut nero, suurempi kuin haaveissa, pienempi kuin elämässä. Siihen kiteytyy minun tragediani. Olen ollut juoksija, joka kaatuu lähellä maaliviivaa mutta joka on ollut siihen saakka johdossa.
                      
- Olen kaikkien muiden kaltainen. Mutta kaiken takana on oma taivaani missä sirottelen itseni salaa tähtiin ja luon oman äärettömyyteni.

- Synnynnäinen osani on olla ulkoisten seikkojen ja ilmaisumuotojen epämääräinen, intohimoinen tutkiskelija, unelmien objektiivinen tarkkailija, ympäröivän maailman eri muotojen ja aspektien visuaalinen rakastaja.

Fernando Pessoan viimeiset sanat suomennettuna: En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan... En minäkään, mutta sen tiedän, että olen iloinen löydettyäni Pessoan ja että hänen tuotannollaan on ihan oma nurkkansa sydämeni hiljaisuudessa...

Tervetuloa Krista / Lukutoukan kulttuuriblogi; ilahduin kun tulit mukaan tallaamaan näitä polkuja kanssani:)

" Elämän mehuissa & mujuissa":

Blogger Recognition Award...

Lämmin kiitos tästä tunnustuksesta ja haastehanskan heitosta Kaisa Reetta T:lle, jonka blogissa on aina ilo vierailla, sieltä kiintoisia vinkkejä poimia ja ajatuksia kommentein vaihtaa:)

Mietintämyssy oli päässä jo kesäkuussa, jolloin aatokset kulkivat  tällaista rataa. Pientä päivitystä ja ja uusia mietteitä postaamisesta onnistuin hienokseltaan putkahduttelemaan, vaikkakaan ohjeiden anto tahi minkäänsorttiset suositukset eivät kuulu omaan  repertuaariin.

Synnytystuskia niin minkäänlaisia ei alku tuottanut, vaan blogialustan heitti Murmeliviisikon vanhin Amigo, tuo innostava ja hauska tyyppi, eteeni kuin Manulle illallisen tokaisten: siitä vaan alat sitten kirjoittaa reissukertomusta Teneriffan talvikuukausilta, hupsista keikkaa:)  Samainen herra on myös kesäisen blogin raikastamisen takana;  kaikesta tästä ilosta ja yllyttämisestä  sekä paljosta muusta nöyrät ja kauniit kiitokseni!!  Lähtökuopissa 22.11.2011.  Paluun jälkeen tapahtui jatkaminen ja  siirtyminen  luontevasti ihan itsekseen  rakkaimman ja pitkäaikaisimman harrastukseni, kirjallisuuden pariin. Ajatusten  purkaminen tekstin  muotoon on oiva tapa kirkastaa ja selkiyttää niitä. Yhä edelleen nakuttelen silkasta kirjoittamisen ilosta ...

Minustako bloggari? 
-  Nimeä blogsi niin, että nimi tuntuu ikiomalta.
-  Rajaa alue, joka toki voi sisältää useampia Sinulle läheisiä teemoja.
-  Määritä yksityisyytesi / avoimuutesi rajat.
-  Kuuntele itseäsi, luo tekstiä, jonka takana seisot ja jonka, Isäni neuvon mukaan sietäisit nähdä julkaistuna huomisaamun Hesarissa.
-  Kun tökkii ja takkuaa, anna olla. Väkisin vääntäminen johtaa falskiuteen ja harhateille.
-  Postaaminen on iloinen asia, se löytää oman muotonsa ja uomansa sekä lukijansa pakotteettomasti ajan kanssa.
-  Haasta itsesi - uskalla rikkoa rajasi.
-  Miksi? - Miksi ei??
-  Blogiyhteisö on mielenkiintoinen ja innostava: poimi ja anna - etsi ja löydä - nauti hyvästä seurasta!

Bloggaamisen takana luuraa monta elementtiä: oma lukuhistoria, vallitseva elämäntilanne, sen hetkinen lukuvire ja kulloinenkin mielentila. Olkoon se yksi innostava ja iloa tuottava sekä elämää rikastava harrastus, jollaisena sen koen ja näen,  muiden mukavien joukossa.

Näin joulun alla haluan ojentaa kapulan  ylläolevan hehkuvan kukan  muodossa seuraaville kanssabloggareille:

Nellu / Rinkka ja nojatuoli
Rita A / Kieltenopen kotiblogi
Satu / Satun luetut
Tiia & Tommi / Karvakasan alta löytyi kirja


Iloisiin tonttuilemisiin:

Neljä kuvaa vuodesta / blogihaaste...

Rita A / Kieletenopen kotiblogista heitti näin loppuvuoteen passelin haasteen eri vuodenajoista, josta kiittäen otan tässä vanhan siepparin malliin räpylääni  haparoivan kopin.  Samaan hengenvetoon totean auliisti, että nyt mennään surutta meidän Vaarin tontille...


Talvi: Riekko aurinkohangella

Kevät: Ensisuudelma

Kesä:  Joukahaisten reviiritaistelu

Syksy: Kypsymisen ajassa on taikaa

Olipas tämä hauska pyllähdys kodin kuvagallerioihin ja oiva muistutus siitä, jotta meillä on muutakin kuin tasaisen harmaan eri sävyjen ruletusta ja liukkaita jääratoja poposten alla... Näissä merkeissä kiitos Rita A kevään toivosta ja

sujuvaa sunnuntaipäivää:

"Vuoden Luontokuvat 2016" - ex Libris...

"36.  vuosikerta, Vuoden Luontokuvat Kauneimmat luontokuvat - mielenkiintoisia artikkeleita", Kustannus Oy Luonnonkuvaaja / Suomen luonnonvalokuvaajat SLV ry, 2016, 160 s. Toimittajat: Kari Wallgren (vastaava) ja toimituskunta: Timo Saarinen ja Kaija Keskinen.

Kannen kuva: Kaverukset, Petteri Hautamaa:

"36. vuosikerta, Vuoden Luontokuvat 2016 tarjoaa lukuisia kuvia upeista maisemistamme, runsaasta linnustostamme, ja muusta eläimistöstämme sekä monimuotoisen luontomme yksityiskohdista. Artikkelit kertovat luontovalokuvauksen ensi askeleista, kameralla maalaamisesta sekä nisäkäskuvauksesta.
Vuodesta 1981 järjestetyn Vuoden Luontokuva-kilpailun suosio on jatkunut. Kirjassa esitellään palkitut kuvat ja näyttävä katsaus muihin kilpailukuviin.
Koska kyseessä on arvostelulaji, niin tuomareiden esittely on luonnollisesti mukana. Kirja toimii myös itsenäisenä selailuteoksena tarjoten mahdollisuuden nauttia toinen toistaan upeimmista kuvista ja taitavasti taitetuista aukeamista." (Takakansi)

Tämä jokaisen luonnorakastajan asiapitoinen unelmateos  on selkeästi rakennettu ja esittelee eri sarjoissaan mm. Linnut,  joista myös löytyy Vuoden luontokuva 2016 : Kiiruna maailman laidalla, jonka Juha-Pekka Paananen on kuvannut heinäkuun ensimmäisen päivän iltavalossa Saanatunturin laidalla  sekä Kasvit ja sienet, Maisemat, Nisäkkäät, Muut eläimet, Taidetta luonnosta, Luonto ja ihminen sekä Nuoret  ja otoksia Parhaimmistoa jne.  Teoksen alkulehdillä on myös lyhyt esittely kilpailusta englanniksi.


Voittajakuva: Kiiruna maailman laidalla, Juha-Pekka Paananen:

Tästä ei luontokuvateos parane!  Kaunis, tyylikäs  ja hyvin toimitettu teos, joka kestää vuosien saatossa. Sopii mainiosti nautittavaksi joulua odotellessa sielun rauhoitukseksi kuin myös silmäniloksi ja tietoteokseksi arvoisan Joulupukin konttiin kaikille kilteille luonnonystäville ja sen monimuotoisuudesta kiinnostuneille henkilöille. Luontomme tarjoaa runsaasti kauneutta silmille,
jotka sille ovat avoinna. Kuvat puhukoot puolestaan!

Aurinkoiselta aamulenkiltä, timantteina kimmelteleviltä teiltä posket punaisina palanneena,

seesteisin mielin - ihailevin katsein:

Luis Sepúlveda: "Vanha mies joka luki rakkausromaaneja / Un viejo que léia novelas de amor" - ex Libris...

"Vanha mies joka luki rakkausromaaneja",  Luis Sepúlveda,  WSOY, 1993, 131 s., suomentanut Matti Brotherus.

Luis Sepúlveda (s. 1949) on chileläinen kirjailija, elokuvatuottaja, journalisti ja polittinen aktivisti.

"Antonio José Bolivar Proãno asuu EL Idilion kylässä Ecuadorissa. Amazonasin alueella ja lukee rakkausromaaneja; sellaisia, jotka itkettävät ja joiden päähenkilöt joutuvat kärsimään. Hänen rakkain esineensä on suurennuslasi, jonka avulla romaanein juonet selviävät. Toiseksi rakkain on hammasproteesi.
Hän tuli aikoinaan vaimonsa kanssa vuorilta viidakkoon leveämmän leivän perässä. Pian vaimo kuoli malariaan. Antonio oppi paikallisten alkuasukkaiden, shuarien tavoille. He opettivat hänelle kaiken luonnosta ja sen kunnioittamisesta. Mutta yksi dramaattinen virhe erotti hänet heimosta, ja hän joutui palaamaan
 El Idilioon. Siellä hän elättää itsensä metsästämällä ja kalastamalla ja toimimalla välillä oppaana. Kylän ahne pormestari palkkaa vanhuksen oppaaksi takaa-ajoon. On saatava hengiltä tappajaoselotti, jonka pennut viidakon rikkauksista kiinnostunut amerikkalainen on ampunut. Naaraoselotin puolisoakin on haavoitettu, ja nyt peto haluaa tappaa kaikki ihmiset. Lopulta vastakkain ovat vanhus ja oselotti."  (Takakansi)

Tämän pienen suuren teoksen anti ja Sepúlvedan avoin lämpimänkriittinen kirjoitustyyli saivat meikä tytön somasti sykkyrälle. Kirjailija marssittaa pohdittavaksi pitkän litanian tärkeitä teemoja: ekologiasta, luonnonsuojelusta, kunnioituksesta ja ahneudesta sekä vanhenemisesta. Hän pohtii yhteiskunnallisten muutosten merkitystä ja ihmisen suhdetta luontoon.  Relevantteja ja elämää koskevia kohtalonkysymyksiä. Olemmeko me kadottaneet yhteyden luontoon? Miksi joillekin, kuten itselle se kuitenkin on  aina ollut ja pysyy yhtenä perustavista elämänarvoista, luontoäidin avoin syli ja luonnon rauhan ja monimuotoisuuden ehdoton kunnioittaminen? Mitä jää jäljelle valkoisen miehen vallasta, kun alkuperäiskansat on "sivistetty" ja luonnonrikkaudet ahneuden ja materialismin nimissä on ehdytetty?  Etc....

Näin naivismin ystävänä kiehtova kansikuva hurmasi jo itsessään: Henri Rousseau: "Yadwighan uni".

-  Muistista:  Miehellä, Antonio José Bolivar Proañolla, oli synkänsininen puku, valkoinen paita ja solmio, joka oli ollut ainoastaan kuvaajan mielikuvituksessa. Naisen, Dolores Encarnatción del Santísimo Sacramento Estupñán Otavalon, vaatteet olivat sen sijaan olleet todelliset, ja ne säilyivät yhä muistin uppiniskaisissa lokeroissa, siellä missä yksinäisyyden rikkaruoho vaanii. 

-  Hypotenuusasta: Geometrian tekstejä selaillessaan hän ihmetteli kannattiko todella osata lukea, ja noista kirjoista hänen mieleensä juurtui pitkä lause, jota hänellä oli tapana toistaa kiukuspäissään: "Hypotenuusa on suorakulmaisen kolmion suoraa kulmaa vastassa oleva sivu." Lause herätti myöhemmin tyrmistystä El Idilion asukkaiden keskuudessa, ja se käsitettiin mielettömäksi tavuarvoitukseksi tai vastaansanomattomaksi herjaukseksi.

-  Lumesta:  Lapsena hän oli nähnyt lumen kuin kuivumaan levitetyn lampaannahan Imbabura-tulivuoren rinteillä, ja toisinaan hänestä oli anteeksiantamattoman pröystäilevää että romaanin henkilöt kävelivät lumella välittämättä siitä likaantuiko se.

-  Suutelemisesta & gondoleista:   "Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia."   Mitä pirua mahtoivat gondolit olla ? Ja mitä Pauliin tuli, oli selvä ettei hän ainakaan ollut säädyllinen tyyppi, kun hän kerran suuteli "kiihkeästi" tyttöä ystävän ja kaiken lisäksi seikkailutoverin läsnäollessa.  Ja kuinka se suuteleminen menikään? "Kiihkeästi" Millä pirun tavalla se tehtiin?

-  Rukousnauhasta:  Florence Barclayn "Rukousnauha" oli täynnä rakkautta, rakkautta loputtomiin. Henkilöt kärsivät ja sekoittivat onnen ja vaikeudet niin kauniilla tavalla että hänen suurennuslasinsa kastui kyynelistä.

- Jälkihehkusta   oli puhetta ja keskustelua edellisen postauksen, Juhani Blomstedtin "Historian ironian" yhteydessä. No, tässä sitä ja muistoja tuli roppakaupalla "Rukousnauhan" myötä, jopa siinä määrin, että nämä kuivat silmät, joista surunkyyneleet luulin loppuun tihistyneiksi, kostuivat... Tämä Florence L.  Barclayn teos, joka oli hieman toisella kymmenellä kädet jännityksestä vapisten lukemani ihka ensimmäinen oikea aikuisten romaani, löytyy kotihyllystä kahtena kappaleena: kovakantisena WSOY, 1914 ja pokkarina, josta etukansi jo teillä tietymättömillä, WSOY:n 10 mk:n sarjasta kuudentena painoksena vuodelta 1940. Ensimmäinen omistettu Jouluna 1915 Mummilleni Helmiltä ja toinen tätini perua.  Jälkihehku on oikeasti totta M.O.T.

Tämän Sepúlvedan teoksen painan syvälle aivokuoren alle ja sydämen sopukoihin, joista se aina mieliinpalautuessaan takuuvarmasti aiheuttaa lämpimän mielihyvän ailahduksen. Toinen suomennos: "Maailmanlopun maailma", WSOY, 1997 meni oitis varaukseen.

Tästä mieltälämmittävästä ja ihastuttavasta lukukokemuksesta jälkihehkuineen, joita vaille muutoin olisin jäänyt, olen lämpimän kiitoksen velkaa   Villikselle / Villasukka kirjahyllyssä, joten kaunis kiitos & kumarrus:)

Tervetuloa Satu Salmela-Siniketo / sinutmt.blogspot.fi, ilahdutit  mukaantulollasi näille kirjallisille ja vähän muillekin elon kiemuraisille poluille:)

 Hyvillä mielin hehkuttelee:

Jan Blomstedt: "Historian ironia" - ex Libris...

"Historian ironia", Jan Blomstedt, Tampereen aforismiyhdistys ry, 2016,
106 s., kuva Aaro Matinlauri.

"Jan Blomstedt (s.1952)  on kirjailija, kääntäjä ja fil.tri. Tampereen aforismiyhdistys on aiemmin julkaissut häneltä aforismikokoelman  Suunpielestä  sekä Paul Valéryn aforismien käännöskokoelman Hampaissa." (Takakansi)

"Jan Blomstedtin aforismit käyvät läpi historiaa - tunnettua ja tuntematonta - viisaita sanoja, turhia puheita, menneitä tekoja. Tyypillisesti historian tutkimukset ovat pitkiä ja vakavia. Nämä ovat lyhyitä ja epävakavia. Jos emme hymyile historialle myötätunnolla ja epäilyn etäisyydellä, meillä ei ole historian tajua. Kun lakkaamme hymyilemästä sille, historia on kuollut."  (Takakansi)

Saatteeksi: "Historiassa ajatus ja teko eivät tunne kaikkia seurauksiaan. Seuraukset ovat usein ironisia.... - Joskus ironikko onnistuu vain silmälappujensa turvin. Hieman fanaatikon tapaan. Molemmille on yhteistä myös yksinkertaistettu historian kuva, mutta tämän pitemmälle en toveruutta tunnusta."

 Makusteluja:

-   Kiinan taolaisuudessa "eksymys" kuvaa ihmislapsen oloa luonnossa ja yhteiskunnassa. Taolainen Chuangtse sanoo: "Joka tietää olevansa harhateillä, 
ei ole pahasti eksynyt."

-  Platon, ideaoppisi tuo mieleen laiskiaiset. Ne roikkuvat tiedon puussa ja sulattelevat ideoitasi. "Pötyä!" vastaa laiskiainen. "Roikkuminen on työtäni. 
En ehdi ajatella ideoita. Minä  elän!"

-  Keskiajan mytologi oli juorutoimittaja ikuisuuden kasvojen edessä.

-  Asiantuntevan  fyysikon mukaan "merkitys" on hormonieritystä. 
Tätäkään lausetta emme voi ottaa siltä kannalta mitä se merkitsee. 

-   F. Scott Fitzgeraldin   mukaan parhaat romaanit luovat viipyilevän jälkihehkun, joka säilyy kun romaani on unohtunut. Tiedämme että teos oli hyvä. Emme miksi. 

Blomstedt tekee sen taas, onnistuu saamaan lukijansa kasvoille huvittuneen vinon hymyn. Näitä aforismeja ja fragmentteja ei voi eikä kannata lukea ahmimalla, vaikka utelias mieli siihen yllyttäisi, vaan teksti on antoisimmillaan ja parhaimmillaan sivu kerrallaan, nautiskellen ja makustelleen, pohtimaan jääden. Kirjailija itse toteaa, että jos ironikolle nauraa, hän hymähtää:
- Jaha, - humoristeja.” Niinpä...

Ironia on kimurantti laji, joka kääntyy helposti yksinomaan katkeruuden, loukkaavudeen tai hyökkäävyyden puolelle. Tämän ansan Blomstedt kokemuksensa ja taitavuutensa turvin vaivatta välttää. Oivaltavaa ja säälimätöntäkin mutta samalla hyväntahtoista sanansäilän viuhuntaa ja tekstintuottoa; eihän näistä voi eikä toki edes halua olla pitämättä. Ajankohtaan näin itsenäisyyspäivän alla sopivasti vielä  muutamia  poimittuja helmiä :

-  Ironia   ja politiikka eivät sovi yhteen. Näennäisen pilkan on vaikea todistaa näennäisyyttään.

-  Voimme yhä kunnioittaa vähäosaisia. Ei tarvitse tunnustaa vähäosaisuuden kunniaa. Paitsi jos se on periaatekysymys, kuten Franciscus Assisilaiselle, joka ei osannut eikä halunnut käyttäää rahaa.

-  Suomen   harjoittaessa  puolueettomuuspolitiikka valtiovallan taholta kuultiin usein: "Me näemme itsemme pikemmin lääkäreinä kuin tuomareina.
"Olisiko suurvaltojen näkökulmasta tuomari ollut kuitenkin harmittomampi. Lääkäri tökkää sormensa arkoihin paikkoihin." 

 -   Valta suhtautuu realistisesti kaikkeen, paitsi itseensä...

Blomstedtin herkullisia aforismicocktailpaloja napostellen kuplivaisen maljan  itsenäiselle ja vapaalle Suomelle, kaveria-ei-jätetä-hengelle, kahlitsemattomalle sananvapaudelle sekä esteettömälle  tiedonvälitykselle

kohottaa: