Alain Mabanckou: "Pikku Pippuri / Petit Piment" - ex Libris...

"Pikku Pippuri", Alain Mabanckou, Fabriikki Kustannus, 2016, 191 s., suomentanut Saana Rusi.

"Alain Mabanckou (s. 1966, Brazzavillen Kongo) on  moneen kertaan palkittu ranskankielisen kirjallisuusmaailman supertähti ja vuoden 2015 Man Booker International -finalisti. Pikku Pippuri on Mabanckoun yhdestoista teos. Mabanckou opettaa ranskankielistä kirjallisuutta UCLA:ssa Los Angelesissa." (Lievelehti)

"Pikku Pippuri on veijarimainen kasvutarina ja absurdi poliittinen satiiri Kongon 1970-luvun sosialistisen vallankumouksen kuohuista. Pikku Pippuri kasvaa Dieudonné Ngulmumakon rautaisin ottein johtamassa orpokodissa, kunnes vallankumous jakaa kaikille uudet kortit. Pikku Pippuri ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja karkaa satamakaupunki Pointe-Noireen. Onni johdattaa hänet
Mama Fiat 500:n ja tämän kymmenen tytön huomaan ja aran nuorukaisen elämä hymyilee, kunnes kaikki jälleen suistuu raiteiltaan. Vastoinkäymisestä toiseen ajautuvan Pikku Pippurin naivistisessa seikkailussa sekä puidaan Kongon historiaa ja etnisiä jännitteitä että kirjoitetaan uudelleen Oliver Twistin, Mooseksen ja Robin Hoodin tarinaa." (Takakansi)

Niin houkuttelevalta kuin kirjan kansi gastronomisesti chilinkasvattajan aputytön näkökulmasta näyttääkin, ei tässä tulisella ruokaosastolla suuta napsutella, vaan seikkaillaan kaukana Kongossa, uidaan tyystin vieraille vesille ja kahlataan polvia jos ei nivusia myöten oudoissa paikan- ja henkilönimien  - miinus Songi-Songi ja Tala-Tala -  tiheissä  viidakoissa ja heimojen välisissä taisteluissa paikasta auringossa. Kongolaisen kirjailijan tahi Kongoon sijoittuvaa teosta ei ole aiemmin tainnut sattua kohdalle ja vieras viehätti.

Teoksemme päähenkilölle Papa Mupelon, Loangon orpokodin, jonka rahoitus tulee itseltään Fidel Castrolta, pastorin antama nimi on kunnioitettavassa yksinkertaisuudessaan ja  kokonaispituudessaan: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namnoka ya Bakoko, mikä tarkoittaa "Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille".  Hänen noutamaan tulevaa lentokonetta odottavan ystävänsä puolestaan hauskan kohtaloauhmaavasti Bonaventure Kokolo.

-  Vallankumouksesta: Uutta aikaa ja vapautuksen loistetta, jolloin orpokoti muuttuu Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitilaksi  ja orvoille jaetaan iloisenpunaiset huivit,  ja  joka saapuu suoraan Neuvostotasavaltojen liitosta  lanseerataan suuren kapinallisen, Kenian presidentti Jomo Kenyattan painavin sanoin: Kun  valkoiset saapuivat Afrikkaan, meillä oli maa ja heillä oli Raamattu. He opettivat meitä rukoilemaan silmät kiinni ja kun avasimme silmämme, heillä oli maa ja meillä Raamattu. Vallankumouksen tavoitteena on hallittu muutos ilman muutosta, joka vääristää; tavoitteenamme on kehitys ja edistys ilman minuutemme kadottamista.

Työväenpuolueen vierailijat, joiden tarkastuskäynteihin huolella ja lapsia tiukasti ohjeistaen valmistaudutaan, käyttävät sanahirviöitä, joita orpokotilaiset kutsuvat kirosanoiksi, kuten perustuslakivaliokunta, ministeriöidenvälisyys ja joukkoliikennelaitoskuntayhtymä.  Jotain herkullisen tuttua sarjasta ei mitään uutta auringon alla...

-  Naisista:  Presidentin puheesta: Naiset ovat hereillä aamun ensi tunneista alkaen, lastensa ja jopa pienten vauvojensa kanssa. He muokkaavat maata, he työstävät, he luovat uutta. Muutama mieskin on samoissa askareissa ja he kaikki täällä pääkaupungissa kuuluvat maamme köyhään työväestöön, joka on tärkein yhteiskuntaluokka. Olen havainnut suuren eron toiveiden ja todellisuuden välillä, sanojeni ja todellisten tapahtumien välillä. Olen tietoinen siitä kasvavasta riskistä, että päätösvalta ja todellisuus erkanevat toisistaan, että teoria ja käytäntö erkanevat..."  HMPHH - eikä sitten muuta...

Mutta ei ihminen elä yksin politiikastakaan. Ja tämä pieni teos on paljon muutakin, runsaudensarvi yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, huumoria, satiiria ja surumieltäkin jättäen ehdottomasti valoisan lukukokemuksen. On kuin mielikuvituksessaan olisi kulkenut halki värikylläisen, hedelmiä, tuoksuja ja iloisia huudahduksia pursuilevan afrikkalaisen torin ja toiselle laidalle päästyään, kirjan kätösistään laskiessaan kulauttaisi raikkaan suullisen viileää vettä, todeten no huh-huh, mikä kokemus.

Teos on nelikukuinen: Loango , Pointe-Noire, Marokkolainen ja Loango.
Hyväksi lopuksi kehä sulkeutuu, kuten niillä tapana on ja näin Bonaventure Kokolo jää piirtämään lentokoneita, kunnes laskeutuu oikea sellainen, joka vie mukanaan....

Mabanckoulle, Pikku Pippurille ja Buenaventurelle ja Mama Fiat500:lle kiitokset vinkeästä seurasta sekä  Fabriikki Kustannukselle teoksen julkaisemisesta!

Lisäkäännöksiä odotellen:

Adventtia & aktuellia...

Olipa mukavaa havahtua höyhensaarilta Hoosianna-aamuun, jolloin pimeyden keskeltä valoa ja iloa toivat eilen asennetut kimmeltävät ikkunakoristeet. Jouluvalmistelut ovat aluillaan: adventtikalenterit asianmukaisesti lähetetty, tervehdyskortit hankittu, valopallo loistaa keittiössä ilahduttaen aamuista rähmäsilmäistä pressontöräyttäjää ja ohikulkijoita sekä valokranssit välkkyvät parvekkeella hilpeästi  kaamosajan synkkyyttä  urheasti uhmaten.

Lähtötilanteesta nykyhetkeen: Ajo-opetus on sujunut mallikkaasti ja ajopäiväkirjasta uupuu muutama tunti pimeänajoa +  liukkaan kelin pakollinen ajorataharjoittelu. Teoriapuoli alkaa olla tiukasti hanskassa.  Vaari, joka on taatusti tinkimätön tässä vastuullisessa ja tärkeässä opetustoimessaan, totesi jo jonkun aikaa sitten oppilaansa olevan täysin inssivalmis, - ja se on  uskokaa pois,  häneltä paljon sanottu se. Hyvässä konsensuksessa on projekti kuulemma edennyt. Huoltojoukkojen pressopannu on tuhannesti tuhissut, pikaisia lounaita on  yhdessä popsittu ja pannari poikineen hillolla ja jädellä kuorrutettuna  tahi vice versa saanut kyytiä.  Rakkaat ukot ovat pysyneet kavereina keskenään ja  ovat edelleen myös rattoisissa puheväleissä, - loistavaa.

Terveydellinen aitajuoksukin on suljunut suuremmitta kommelluksitta, joskin pientä lisäaitaa poikien. Hippulat ovat vinkuneet. Onpahan onneksi on paria ylitystä  maaliintuloa vailla valmis tällä erää. Huojentavaa...
Hyi häpeä osastolla ilkkuvat marraskuun varsin vaatimattomat tepsuttelukilometrimäärät sekä espanjan opiskelum satunnaisuus; noista ei sulkaa hattuun heru, tuskin pientä huojuvaa höyhenentynkääkään. Merde! Savinen keli + lisäjuoksut terveysosastolla ovat silkkaa seli-seliä, myönnän.  Kuutisen viikkoa aikaa ryhdistäytyä ja parantaa tahtia ennen reissua.

Mitä Juniorimurmelitrion naimahuoliin tulee, on päivitystä Lassen kohtaloon luvassa tulevan lauantain Pikku-Iten 5-vuotissynttäreillä, ensi syksynä siis nuorinkin  murmeli jo eskarilainen, tämä hyvä:)

Blogi on tässä samassa hötäkässä yllättäen täyttänyt sitten  Lähtökuopissa  samaiset 5-vuottaan,  joten haluan lämpimästi kiittää kaikkia lukijoita ja  kiinnostavien sekä hauskojen kommenttien kirjoittajia innostavasta ja rakentavasta sekä mukavasta yhteishengestä ynnä lukuisista  hyvistä lukuvinkeistä. Ruusu ja lämpimät halit teille kaikille!  Olette tuoneet paljon iloa, valoa ja hyvänmielen hyrinää elämääni. Yhteinen matkamme kirjojen ja elämän kiemuraisilla poluilla jatkukoon:)

Satu Ekoluoma / Satun luetut:  tervetuloa,  ilahdutit mukaantulollasi matkalle sanojen maailmaan vaihtamaan mielipiteitä!

Kiitollisin mielin ja kirsu kohti tulevaa toivon teille kaikille piparin- ja glögintuoksuista lämminhenkistä ja itselle armollista, siivous- ja hötkyilyvimmatonta auvoisaa alkanutta

adventtiaikaa: 
 

Thomas Rydahl: "Erakko / Eremitten" - ex Libris...

"Erakko", Thomas Rydahl, Minerva kustannus Oy,  MinervaCrime, 2016, 486 s., suomentanut Salla Korpela.

Thomas Rydahl (S. 1974)  on Kööpenhaminassa asuva kirjailija ja viestintästrategi. Rydahl on opiskellut filosofiaa ja psykologiaa. Hän valmistui Tanskan kirjailija-akatemiasta vuona 1999 ja on aiemmin julkaissut useita novelleja. Erakko palkittiin Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina. Vuonna 2015 kirja sai myös Tanskan parhaan rikosromaanipalkinnon sekä pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuoden 2015 parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 16 maahan. Erakko on ensimmäinen osa Erhard Jørgensen-rikosromaanisarjasta, ja sen itsenäinen toinen osa De Savnede ilmestyy Tanskassa vuonna 2016. (Takakansi)

"Upouusi auto löytyy murskaantuneena Fuenteventuran lomarannalta.
Sen tavaratilassa on pienen pojan ruumis. Lapsen, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Auton kuljettajasta ei ole merkkiäkään. Hiekassa ei ole jalanjälkiä, autosta ei löydy sormenjälkiä ja auton matkamittarin lukemakin on outo.
Ainoa johtolanka näyttäisi olevan autosta löytynyt silputtu tanskalainen sanomalehti. Kanariansaarten turismi on heikoissa kantimissa, eikä Fuerteventura todellakaan tarvitse kaameaa rikostapausta karkottamaan turisteja jo ennestään puolityhjistä baareista ja rannoilta. Erakoksi kutsutulle Erhardille pojan kohtalosta tulee silti lähes pakkomielle."  Mutta miten maailmasta vieraantunut, kännyköistä ja internetistä ymmärtämätön vanha mies voisi ratkaista murhamysteerin, jonka lonkerot ulottuvat kauas Kanarialta? (Takakansi)

Teos lähtee ketterästi ja kiintoisasti käyntiin itselle tutuissa maisemissa kiertyäkseen sitten oudommille poluille kaikessa omassa rauhassaan vuohiensa Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa asustelevan, taksia suhailevan ja pianoja virittelevän Erhardin saadessa fix-idean kuolleesta pojasta. Sankarillamme on takanaan arvoituksellinen jonniinsortin Tanskan-syndrooma, hänen lähdettyään perheensä luota ovet paukkuen ja rantauduttuaan Fuerteventuraalle kolmen kupin kumarassa puolikierteella taaksepäin taittaen. .

- Hiljaisuus nousee, jos niin voi sanoa. On säkkipimeää. Ja jos hän istuu  pitkään paikoillaan, hän voi yhtäkkiä nähdä tähdet. Ja jos hän istuu vielä pitempään,
hän voi nähdä hiljalleen ilmestyvän tähdenlennon ohuen hunnun. Hiljaisuus nousee, jos niin voi sanoa. Se nousee kuin tyhjyyden kumina ja peittää alleen kivissä ulisevan päivän lämmön, C-duurissa soivan tuulen, rantaa vasten loiskivien aaltojen ja hänen suonissaan virtaavan veden basson. Hiljaisuus, joka herättää hänessä halun toivottaa uusi vuosi viheltäen tervetulleeksi. Hiljaisuus, joka on  niin vakuuttava ja täysi, että se liukuu yöhön ja hänen avonaisiin silmiinsä ja saa ne tuntumaan suljetuilta. Juuri tätä hän rakastaa täällä asumisessa. Täällä, jonne ei koskaan tule ketään. Vain hän itse. Ja Ohukainen ja Paksukainen. Nyt tulevat tähdet, ne ovat aina olleet siellä mutta saavuttavat hänet nyt. Ensin hän näkee pienet pisteet, sitten tähtimerkit ja Orionin vyön ja galaksin, kuin vanhanaikaiset reikäkortit tuomassa viestiä alkuräjähdyksestä....

Erhard heittää siis Sherlock Holmes-hatun päähänsä ja ryhtyy salapoliisiksi metsästämään arvoituksen avainta. Tarmokkaasti kuin vihikoira vainulla hän seuraa jälkiä, jotka johtavat milloin minnekin. Kotvan aikaa nuuhkitaan intensiivisesti naisen tuoksun kadotetuiksi luotuja iloja Mónican kanssa. Monitoimimies Emanuel Palabras, sukunimi kuvaavasti sanat, häärää luikertelevine businesslonkeroineen taustavaikuttajana.

Kevennykseksi ei ihan Erakossa esintyyvää leijalautailua, mutta pilkahdus savisen kelin keskelle kuitenkin. Eikä ihan Fuerteventuraltakaan, vaan Rodoksen saarelta:

Mitä tästä esikoisesta nyt pitäisi oikein tuumia?  Ei ainakaan hautaudu massaan. Kuten ylläolevasta tarkoituksellisen pitkästä sitaatista käy ilmi, Rydahl hallitsee luonto- ja tunnelmakuvauksen salat, eikä Erhard jo kirjailijan taustankaan vuoksi jää luiruksi luurangoksi, vaan hänessä kuten muissakin henkilöissä on tukuisasti lihaa ja luonnetta, - persoonaa.  Jätänkin jatko-osan varaan loppupäätelmän teon siitä, kuinka näppärästi Rydahl avaa Tanskanpään  taustoja, kehittää päähenkilöään sekä millaisille kiemurteleville jännäripoluille hän sankarinsa kuljetuttaa. Entä pysyvätkö lukuisat elementit, langanpäät Rydahlin hyppysissä kuten juuri ja juuri Erakossa vai syntyykö niistä sekavia nysveröitä?  Potentiaalia ja ideoita ei kirjailijalta puutu. Varmaa on, että aion tulevaan suomennokseen tutustua, sillä jollain sulalla tahi höyhenellä Rydahl onnistui kirjallisia reseptoreitani keveästi kutkuttelemaan, ja sehän on aina hyvä merkki se.

Joten Rydahl & Erhard & kumpp.

Ádios, hasta pronto:

Jan Guillou: "Sininen tähti / Blå stjärnan" - ex Libris...

"Sininen tähti. Suuri vuosisata V, Like Kustannus Oy, 2016, Jan Guillou, 463 s., suomentanut Taina Rönkkö.

"Jan Guillou  (s. 1944) on yksi Ruotsin suosituimmista kirjailijoista ja kulttuuripersoonista. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista on suomennettu yli kymmenen. Sininen tähti on 1900-lukua käsittelevän Suuri vuosisata-sarjan viides osa." (Lievelehti)  Guillou tunnetaan ehkä parhaiten agentti Carl Hamiltonista kertovasta kolmetoistaosaisesta agenttiromaanisarjastaan.

"Toinen maailmasota runtelee Eurooppaa. Lauritzenin perheen vanhin tytär Johanne toimii Tukholmassa brittien agenttiyksikkö SOE:n (Special Operations Executive) vakoojana. Muutaman näyttävän sabotaasi-iskun jälkeen Johanne saa vastuulleen Norjan juutalaisten pelastamisen natsien kynsistä. Samaan aikaan perheen nuorempi tytär Rosa luo uraa toisenlaisen työantajan leivissä, ja liian suuret salaisuudet alkavat kasvattaa juopaa siskosten välille."  (Takakansi)

Varsinaisen juonen sisällön jätän mahdollisten lukijoiden omille silmille.  Guillou kuvaa sota- ja miehitysvuosien 1941 - 1943 tapahtumia lähinnä Norjan ja Ruotsin perspektiivistä.  Guillou on Lauritzenin sukusaagan luomisessa onnistunut hyvin, niin ettei siirappi tahmaa lukijan suupieliä, eikä hömppä höperrytä.
Kuten useimmissa perheissä, on asioita, joista päivällispöydässä sovitusti ei puhuta ja kahdenkeskenkin vain supistaan, on skismoja ja polittisia erimielisyyksiä, jotka koettelevat perhedynamiikkaa, kuten Johannen veli Harald, SS Sturmbannführer. Henkilöhahmot ovat lihaa ja verta omine personallisuupiirteineen. Tapahtumat: sabotaasit, tiedustelu ja juutalaisten pakoreittien organisointi on kuvattu kiihkottomasti ja elävästi.

Sodan loputtua voitonparaatiin eivät saa osallistua Majuri Lauritzen koodinimeltä Blue Star, tuhannenkahdensadan miehen päällikkö ja koodinimi Jakob,  korpraalin merkin hihaansa saanut, Liv Kløvstad, joka pelasti ja jälleenrakensi  osasto D 25:n, vaan he saavat tyytyä kiltisti heiluttelemaan lippua siviilien joukossa. Koska ovat naisia...  Ja juuri tämän seikan Guillou nostaa esiin jälkisanoissaan. Hän mainitsee  yhdeksi lähdeteoksistaan Jan Bergmanin "Sekreterarklubben - C-byråns kvinnliga agenter under den andra världskriget ja toteaa lainanneensa yhdestä kirjasta niinkin paljon syystä, ettei kukaan muu kirjailija ole käsitellyt tätä historiamme tärkeää osa-aluetta yhtä seikkaperäisesti:

- Naiset, jotka silloinen puolustusvoimat värväsi ja jota se käytti hyväkseen, sysättiin sodan jälkeen unohdukseen, heidän saavutuksiaan vähäteltiin ja miespuolinen armeijan päällystö hukutettiin mitaleihin. Jan Bergman tekee näille naisille oikeutta ja hänellä on ollut sen tekemiseen tietyt edellytykset, koska hänen äitinsä oli yksi "Sihteerikerhon", kuten he itseään kutsuivat, tytöistä.

- Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä se, että miespuoliset historiankirjoittajat ovat väheksyneet norjalaisten naisten panosta Norjan vastarintastaisteluissa. Tarina siitä, miten Eva Kløvstad kokosi uudestaan lähes kokonaan tuhotun vastarintaosaston D 25 Hamarissa, on täyttä totta. Hän oli sodan loppuessa yli 1200 vastarintataistelijan ylipäällikkö. Harvat kyseisistä miehistä aavistivat, että salaperäinen johtaja "Jakob" oli nainen. Totta on myös se, ettei hän saanut naisena osallistua 9. toukokuuta 1945 Oslon kaduilla järjestettyyn voitonparaatiin. Kuriositeettina  mainittakoon, että hän sai Pyhän Olavin ritarikunnan ansiomitalin, - vuonna 1990!

Tuosta kaikesta ei voi olla mieleenjuohtumatta omien lottiemme ja rintamanaisten kohtelu ja arvostuksen puute sotien jälkeen, mutta se on jo sitten eri asia ja oman tarinansa väärtti... Ja toisekseen löytyisikö tänä päivänä moista rohkeutta, altruismia  ja yhteisöllisyyttä vai olemmeko tyystin langenneet individualismin, egoismin ja mukavuudenhalun ansaan? Luonnollisestikin syvästi toivon, ettei tuon empiiriseen testaamisen tule olemaan tarvetta.

Guillou, tämä paljon polemiikkiakin herättänyt kirjailija,  tuli aikanaan tutuksi napakkaa yhteiskuntaan kohdistuvaa arvosteluakin sisällään pitäneen Carl Hamilton-sarjansa tiimoilta,  ja hänen tuotantoaan olen seurannut siitä pitäen. Sininen tähti ei petä tuikkeessaan, vaan tämänkin teoksen elementit ovat keskenään sopusoinnussa, kerronta kulkee eloisan  juoheasti ja mielenkiinnon  ylläpitävästi alusta loppuun.

Yksi suomennoksellinen kysymys lukiessa heräsi: naispuolisia, lähinnä yöllisiä tehtäviä hoitavia naisia kerrotaan kutsutun venäläisten ja saksalaisten keskuudessa pääskysiksi, kun taas Ruotsissa käytettiin sanaa sireeni.  Vakoilujohtaja Helmuth Kernberg selvensi asiaa näin:" sireeneillä ei tarkoitettu sellaisia äänekkäitä asioita, vaan taruolentoja, jotka olivat tuttuja klassisesta kirjallisuudesta, eräänlaisia merenneitoja, joiden vastuttamattoman kaunis laulu houkuttaa merimiehet turmioon..."    Samainen Helmuth, josta tulisi puolustusvoimien sireenikomppanian johtaja.  Sireeni - seireeni; käännöskukkanenko??

Kuinka kirkkaasti sininen tähti loisti Jokkelle selviää klikkaamalla. 

No, mutta  eihän tässä suinkaan  ole tarkoitus lillukanvarsia käydä nyhtämään, joten Guilloun keralla mielekkäästi näiden sotavuosien läpi

matkaa taittoi:                

                 

Ian Rankin: "Toisen miehen haudassa / Standing in Another Man's Grave" - ex Libris...

"Toisen miehen haudassa". Ian Rankin, Blue Moon Kirjat Oy,  2016, 400 s., suomentanut Ulla Ekman -Salokangas.

"Ian Rankin (s.1960) on  on kotoisin Skotlannin Fifestä ja asuu Forth-vuonon toisella puolella Edinburghissa, joka on myös hänen John Rebus -sarjansa näyttämö. Kolmentoista komisario Rebus -romaanin lisäksi Rankin on julkaissut kahdeksan muuta kirjaa, niistä kolme nimellä Jack Harvey. Ian Rankin on nykyään yksi Britannian luetuimmista ja arvostetuimmista rikoskirjailijoista." (Kustantaja)

"Hänen teoksiaan on käännetty runsaalle kahdellekymmenelle kielelle ja hän on saanut alan merkittävimmät kunnianosoitukset Britannia Timanttitikari-palkinnosta Yhdysvaltain "rikoskirjallisuuden Oscariin", Edgar Allan Poe-palkintoon. Uusimpana on espanjalainen RBA-palkinto. Nyt jo kahdenkymmenenyhden romaanin mitttainen Rebus-sarja muodostaa tummasävyisen panoraaman Edinburghin ja koko Skotlannin kehityksestä 1980-luvulta uudelle vuosituhannelle. Toisen mielen haudassa on sarjan seitsemästoista suomennos." (Lievelehti)

"Aikaa on kulunut siitä, kun rikoskomisario John Rebus joutui jäämään eläkkeelle Edinburghin rikospoliisista. Nyt hänet on kuitenkin pestattu siviilityöntekijäksi yksikköön, jossa tutkitaan ratkaisemattomiksi jääneitä "kylmenneitä juttuja". Rebus on mieleltään poliisi ja hänen on vaikea hyväksyä, ettei enää ole sellainen "oikeasti". Suhde esimieheenkin on vanhaan tapaan vaikea, ja lisäksi hän on sisäisen tutkinnan Malcolm Foxin suurennuslasin alla - ei vähiten siksi, että rikollispomo Cafferty pitää yhteyttä vanhaan viholliseensa Rebusiin. Rebusin eteen putkahtaa toistakymmentä vuotta sitten kadonneen naisen tapaus, ja pian hän havaitsee, että samalla alueella on kadonnnut jäljettömiin muitakin naisia. Hän pääsee yhteistyöhön rikospoliisin kanssa, ennen muuta entisen aisaparinsa, rikoskomisarioksi ylenneen Siobhan Clarken, ja Skotlannin pohjoisosiin painottuvan tutkinnan edetessä vyyhti alkaa purkautua." (Takakansi)

Edellisessä "Hiljaa takavasemmalle"  viehätti erityisesti Siobhanin ja Rebusin keskinäinen huumoripitoinen  kommunikointi,  kotoisenoloisella naljailulla kuorrutettua dialoginvetoa napakoimmillaan ja sama meno näpäyttelyineen ja  herjanheittoineen  sävyttää tätä uusintakin, jonka  Rankin on jakanut  kuuteen osaan. Tuttu ystävämme Rebus ottaa tässä hapuilevia ensiaskeleitaan eläköityneenä rikoskomisariona, mikä ei vallan kipuilematta ja kärttyilemättä suju. Musiikki soi tärkeänä osana taustalla aiempaan tapaan temanaan Jackie Levenin kaihoisa "Standing in Another Man's Rain".

-  "Olette hyvin asioista perillä", Rebus sanoi kun nivelrekka jyristeli ohi autojono perässään. Ilmanpaine vaihtui, aivan kuin jokin voima olisi yrittänyt imaista hänet tielle. "Moottoritiellä on pahempaa", pakettiauton kuljettaja sanoi. "Yrittäkää vain kusaista M8:n pientareella." "Pannaan korvan taakse. Ajatteko usein tätä tietä?" "Kuin kello: Invernes-Perth-Dunde-Aberdeen. Voisin ajaa sen sokkona." "Toivottavasti ei silloin kun minä olen lähettyvillä?" "Oletteko huolissanne että ruttaan Saabinne?" Rebus pudisti päätään. "Huolissani että minun pitäisi pidättää teidät..."

Rankin jatkaa tuotantoaan keskihyvän perusdekkarin tahtiin, eikä tarvitse lukukokemuksen luomiseksi räävittömyyksiä tahi revittelyjä vaan yleisvire pysyy sivistyneenä ja rauhaisana.  Kirjailija suorittaa tarkkaa havainnointia luonto- ja miljöökuvauksissaan, mikä elävöittää osaltaan kerrontaa. Nämä neljäsataa sivua ovat sen verran viipyilevästi, kuitenkin sulavasti rullaavaa tekstiä, että jonkun verbaalisesti ontuvamman kynäniekan tuotoksena olisi toisenkin  miehen hauta saanut rauhassa kerätä lehtiroskaa ja kompostoitua paasi kallellansa  kirkkomaan kätköissä ja kirjana kerätä villakoiria hyllyssä.  Pieni tujaus tiukennusta kansien väliin  olisi ollut pikantti veto.  Rankinin luoma Rebus vaan nyt kuitenkin yksinkertaisesti on niin perin juurin sydämensymppis hahmo kaikkinensa, että....

Yhtä sarjan ehdottomista valteista kuvaa nasevasti Saara Kesävuoren mainiosti Parnassossa Rebus-sarjasta esilletuoma lausahdus: "Erityisen kiinnostavaa: Sivuhenkilöinä kliseettömästi kuvattuja naisia, joilla on pakollisten ruumiinjäsenten lisäksi myös aivot." Jotta silleen  vielä näin a.D.  2016....

Sääherra näyttäisi jakelevan mainiota lukukelejä, joten

viihtyisät viikonhännät:

Naimahuolia...

ei kuitenkaan sen kuuluisan Asessorin naishuolia  vaan Juniorimurmelitrion kohtaamia...

Lähtötilanne:  Nti Elohopealla oli tavan mukaan selvät sävelet. Mikan kanssa naimisiin. Mikasta tulee palomies. Mika rakentaa talon. Ja Naapurin Akseli hoitaa heidän kaikki viisi lastansa. Tämä Bueno, eikä tuohon muuta kuin pidä suunnitelmasta kiinni.

Tarinaniskijällä puolestaan vallitsi suuri suru puserossa, sillä kaikki tutut ja eskarin pojat olivat varattuja. Vaan kekseliäs ratkaisun löytää. Ei kuin besun eli Eevan kanssa naimisiin ja dilemma on sillä stiletti. Luovuutta osoittavaa päättelykykyä.

Pikku-Ite tuumaili tilannetta kotvasen ja totesi itsenäiseen tyyliinsä, jotta eihä tässä hätiä mitiä, parasta sitten ruveta sinkuksi. Itsenäiselle immeiselle varteenotettava vaihtoehto ja nykyisin niin trendikäskin.

Nykytilanne:   Nti Elohopealla ei - tiettävästi - suunnitelmissa muutoksia. Tarinaniskijä sen sijaan oli saanut näköpiiriinsä sulhasehdokkas Lassen ja päätti palauttaa Eevan takaisin besun statukselle. Mitä Eeva tästä kelkankäännöksestä tuumii, ei ole tiedossa. Tähän asti kaikki siis hyvin, mutta, mutta. Nyt nokkelasti kärppänä oivalsi Pikku-Ite tilanteen tarjoamat mahdollisuudet ja kävi kiivaaseen kisaan estradille ilmestyneesä Lassesta.

Draaman nykyvaihe on häilyvän hämärän peitossa, mutta valaistunee parin viikon päästä Iten 5-vuotissynttäreillä.

Nuorna vitsa väännettävänä. Eihän tässä isovanhempina muuta kuin henkeä pidätelleen ihmetellen ja myötäeläen  sivusta seurata, tarjota kuuntelevia korvia ja tarvittaessa turvallista syliä sydänsurujen yllättäessä.


Noiden herkkien hetkien alkuversoja tuossa arvoisat Juniorimurmelit luovat ja hyvä niin, sillä paitsi nykyhetkellä ja juuri tällä päivällä myös muistoilla on elämässä käyttöä....

Tässä & nyt rakkaudella:

Maija Haavisto: "Erityinen: tietoa erityisruokavalioista" - ex Libris...

"Erityinen:  tietoa erityisruokavalioista", Maija Haavisto, Nordbooks, 2016, 360 s.

Maija Haavisto (s. 1984)  on Amsterdamissa asuva ruokaa rakastava toimittaja ja lääketiedekirjoittaja, jolta on aiemmin ilmestynyt kolme terveysaiheista kirjaa ja useita kaunokirjallisia teoksia. Blogi: hankalapotilas.net

"Paleo, vegaani, karppaaja, FODMAP, muslimi, intolerantti, diabeetikko, keliaakikko, allergikko... Erityisruokavalioisata puhutaan paljon, mutta asiaa tuntemattomalle aihe voi kuulostaa salatieteeltä ja rajoitukset hankalilta. Tavallisesta poikkeavista aineksista valmistetun ruoan ei kuitenkaan tarvitse olla mautonta ja tylsää - sekin voi olla erityistä.
Erityinen: tietoa erityisruokavalioista esittelee kymmeniä erityisruokavalioita. Mukana ovat myös esimerkiksi SCD, GAPS, vähäsuolainen, matalahistamiininen ja matalaoksalaattinen ruokavalio ja monia eri laihdutukseen käytettyjä ruokavalioita. Esimerkiksi aknea, migreeniä ja reumasairauksia hoidetaan ruokavaliomuutoksilla. Myös pureskelu- ja nielemisvaikeuksia ja autistien ruokailutottumuksia käsitellään.
Kirja esittelee lukuisia eri ruoka-aineita arkipäiväisistä eksoottisempiin ja niiden soveltuvuuden erityisruokavalioihin. Ruokarajoitteiden kanssakin voi - ja on oikeus - herkutella, juhlia, syödä ravintoloissa ja matkustaa, Vaikka se usein edellyttääkin etukäteen valmistautumista. Tietoa ja vinkkejä tarjotaan niin erityisruokavalioisille itselleen, heidän läheisilleen kuin ruoan ja ravitsemusken ammattilaisille." (Takakansi)

Edellinen Maija Haaviston teos: "Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin" 2013 antoi paljon tietoa ja vinkkejä monenkirjavan autoimmuunisairauksien ryteikön hoitomahdollisuuksista.  Nehän koskettavat noin viittä ihmistä sadasta.

Teos on sisällöltään erittäin selkeästi jäsennelty soveltuen näin ollen myös valikoiden kiinnostavimmin osin tarkemmin perehdyttäväksi ja  muilta osin  kursiivisesti luettavaksi. Luvut ovat nimeltään: Allergioiden ja ruokayliherkkyyksien perusteita, Erityisruokavalioita, Käytännön asiaa ruokavalioista, Ruoka-aineita, Ostopaikkoja ja Muita linkkejä. Lopussa on mittava lähdekirjallisuuluettelo sekä löytämistä helpottava aakkosellinen hakemisto.

- Ruoka on useimmille meistä tärkeä asia ja lopuillekin välttämätön, jonka kanssa olemme tekemisissä joka päivä. Sillä on sosiaalisia, kulttuurisia, emotionaalisia, symbolisia, terveydellisiä ja jopa hengellisiä konnotaatioita, Äidin lihapullat, mummon korvapuustit, koulun kumiperuna, raskausaikana himottaneet suolakurkut, kesän ensimmäiset mansikat omalta pihalta, joulukinkun paisto läpi yön, ehtoollisleipä, Ramadanin päättävä juhla-ateria, ensimmäinen kunnon ateria vatsataudin jälkeen...

Asiapitoinen, kätevä ja tuhti tietopaketti sekä erityisruokavalioiden tarvitsijoille että  aihealueesta yleensä ottaen kiinnostuneille. Ja ketäpä meistä ei ruoka kiinnostaisi, sillä kuten Haavisto yllä toteaa, se on vahvasti monimerkityksellinen ja mielihyvää tuottava osa terveyttämme, hyvinvointiamme ja koko elämäämme. On ilo nähdä vaivaa, rakentaa ateria hyvistä ja sopivista raaka-aineista, kattaa pöytä kauniisti ja istua sen äärellä iloisesti jutellen joko ihan arkenakin tai sitten juhlapäivinä suuremmalla joukolla kokoontuen hälisemään pitkän kaavan mukaan. Tämä teos auttaa osaltaan hyvin hetkien luomisessa meille kaikille.

Kaikille isille & isoisille, oleville, tuleville ja jo tähtinä meille taivaalta silmää iskeville isosti onnea ja mitä mainiointa sekä herkullista Isänpäivää!!  Olkaa läsnä  lapsillenne & läheisillenne:)

T:

Paulo Lins: "Jumalan kaupunki / Cidade de Deus" - ex Libris...

"Jumalan kaupunki, Paulo Lins, Aviador Kustannus, 2016, 401 s., suomentanut Tarja Härkönen.

"Paulo Lins (s. 1958 Rio de Janeiro) nousi kansainväliseen maineeseen vuonna 1997 ilmestyneellä romaanillaan Cidade de Deus (1997)  Kirjailija kasvoi samannimisessä favelassa, yhdessä Rio de Janeiron laajimmista. Hän kuvaa tuotannossaan ja erityisesti tässä kirjassaan sitä armotonta mekanismia,
jolla köyhyydestä sikiää väkivaltaa ja kuolemaa. Toisaalta hän kuvaa teostensa henkilöitä syvällä ymmärryksellä ja kielellisesti rikkaalla tavalla, joka vetoaa lukijaan sekä voimakkaan emotionaalisesti että omantunnon kysymyksiä herättäen." (Lievelehti) Hänen toinen romaaninsa Desde que o Samba é Samba ilmestyi vuonna 2012. 

"Hornanhenki, Varpunen, Sähikäinen, Pikku Zé ja Komee Zé: kaikilla heillä  on kohtalonsa, lähes poikkeuksetta surullinen. Sähikäinen vaalii unelmaansa valokuvaajan ammatista, Pikku Zéstä tulee huumeliigan pelätty johtaja.
Lopulta käydään täysimittaista jengisotaa; kaikki on pelissä taistelussa,
jonka voittajasta tulee favelan hallitsija. Mutta sekään voitto ei ole lopullinen,
kun alamaiset kieltävät kuninkaansa ja kaappaavat vallan. Jumalan kaupunki
kuvaa postikortinkauniin Rio de Janeiron nurjaa puolta: köyhyyttä ja väkivaltaa.
Lins välttää romantisoimasta perin juurin tuntemaansa todellisuutta.  Useimmille maailmankielille käännetty Jumalan kaupunki on menestynyt myös Fernando Meirellesin ohjaamana elokuvana. (Takakansi)

Teos on kolmilukuinen: Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Lins on tehnyt mahdottomasta mahdollisen  ja mahduttanut kansien väliin aimo annoksen korruptoitunutta poliisia, ruohoa, kokaa, cachacaa, syvään juurtunutta rasismia, lompakoiden katoamisia parempiin tarpeisiin, murhia ja valtataisteluita sekä köyhyyttä ja kurjuutta.  Pimeyttä, kyllä -  mutta myös auringon valoa:  vankkumatonta  jengiystävyyttä ja  lujaa yhteisöllisyyttä, lojaalisuutta, naurua, hauskanpitoa ja samban rytmejä, mustasukkaisuutta ja rakkautta. Rotevaa tekstiä.  Elämää...

-   Hän todisteli ystävillleen, että Valkoinen mies oli Jumalan poika, että valkoisen Jumala oli luonut, mulatti oli äpärälapsi ja mustan oli Paholainen paskonut.

Kirjailija, joka asuu nykyisin Sao Paulossa, vastaa kysymykseen vieläkö häntä pelottaa näin:  Kyllä, kirjailija vastaa. Rikollisia enemmän hän pelkää poliisia. Brasilian poliisi ampuu vuosittain tuhansia ihmisiä, ja useimmat uhrit ovat mustia miehiä. Pelkään, että poliisi tappaa minut joku yö, koska olen musta. Lapseni ovat mustia, ja mustia pidetään rikollisina. Poliisi voi ampua lähes mistä syystä tahansa. (HS 30.10.2016)

-   Kun suu vaikenee pistooli puhuu.


-  Ehkä rauha oli ollut lintujen lennossa, auringonkukkien herkkyydessä niiden hiljaa huojuessa pihoilla, maassa pyörivissä hyrrissä, aina tulossa tai menossa olevassa joessa, syksyn lempeässä viileydessä ja mereltä puhaltavassa tuulessa. Mutta aina oli mahdollisuus että asiat menivät jollain epämääräisellä tavalla tolaltaan, kävivät hänen päälleen ja päätyivät hänen revolverinsa tähtäimeen. Mutta voiko ihminen nähdä kauneuden katsoessaan sitä silmin, jonka puute kaikesta ihmisyyteen kuuluvasta on sumentanut?

Kauhistelematta tai säälittelemättä voi vain todeta, kuinka erilaiset ovat elämät ja olosuhteet meille yksilöille tämän Telluksemme kamaralla yhteisen tähtitaivaan alla. Tähtiin kirjoitettua ei ole sekään, kuinka elämä meitä ihmisiä kuljettaa ja viskelee. Ainoa, mikä on varma on, ettei mikään ole varmaa ja ettei elämä meille kenellekään takuita tarjoile...

Ihailen suuresti brasilialaisten kykyä elää tätä hetkeä ja tätä päivää täysin sydämin. Kykyä, jonka me huolirepun kantajat olemme suureksi osaksi kadottaneet. Tämä ei suinkaan  tarkoita holtitonta, hällä-väliä asennetta, vaan  asiat hoituvat ja työtä tehdään ahkerasti pitkää päivää, hymyillen, ilman lomaltapaluurahoja ja pekkaspäiviä. Se osaksemme tullut  määrä hymyä, iloisuutta, ystävällisyyttä ja huolenpitoa, mikä noihin viikkoihin mahtui, oli käsittämätön.

Tautologian uhallakin totean, että sydämeni sykkii Brasilialle ja että sieluni yhden, valitettavasti ainutkertaiseksi jääneen kuukauden oleskelun jälkeen jäi vaeltelemaan mittaamattomille Porto de Galinhasin praioille,  ihastelemaan maan luonnon kauneutta ja kompasteleviin jutusteluihin paikallisten ihmisen kanssa.  Hyvästäkin ennakkoperehtymisestä huolimatta turisti näkee reissullaan vain mahdollisesti siloitellunkin pintaraapaisun kohdemaastaan, enkä halua Brasiliaa tässä idealisoida, vaan sen raadollisuus on eittämätön tosiasia. Silti tunnen suurta lukkarinrakkautta tätä laajaa, upeaa ja uljasta maata kohtaan kaikkine sen epäkohtineen ja kasvu- ja kehityskipuineen.

"Tuli valkeaa polkua pitkin
suora joka ei koskaan pääty,
suora joka törmää kiveen,
sana joka kääntyy kulmasta,
vähäinen tyhjä suora,
suora, kokonainen elämä, sana, minun sanani.
Paulo Leminski


Siinä missä joku toinen kirjailija olisi sortunut banaaliin ja brutaaliin revittelyyn, Lins välttää vaivatta horror-sudenkuopat ja on omine taustoineen luonut kulmakarvojaan kohottelemattoman ja raakuuksissa rypemättömän, empaattisen ja sympaattisen romaanin favelasta, jota Jumalan kaupungiksi kutsutaan. Mielenkiintoinen, ihmisläheinen ja värikylläisen runsaselämäinen teos, jonka kääntämisessä Tarja Härkönen on oivasti onnistunut välittämään Linsin omakohtaisen kokemuksen ja  sanoman!

Bom fim-de-semana:

"Granta: 7 / Koti" - ex Libris...

"Granta.  Uuden kirjallisuuden areena / 7 Koti, Otava, 2016, 283 s. 

"Suomen Grantan kotia käsittelevän numeron ilmestyessä Euroopassa etsitään ratkaisuja pakolaiskriisiin, jota vasten numero väistämättä asettuu. Kodin merkityksestä on tärkeää puhua, kun moni on kotia vailla. Mitä koti meille merkitsee? Entä jos kotia ei ole, tai jos kotoa täytyy paeta?
Nyt julkaistavan aikakauskirjan teksteissä löydetään kodin lämpö vanhasta, ränsistyneestä mökistä, tehdään arkeologisia kaivauksia paikassa, jonka Isis uhkaa ottaa valtaansa, sekä tutustutaan hylättyihin koteihin Länsirannalla. Numerossa myös avataan ongelmia, joita maahanmuuttajataustainen ensiasunnonostaja voi Suomessa kohdata, ja kuvataan millaista oli kasvaa aikuiseksi 80-luvun Pakistanissa.

Kirjoittajina ovat Fatima Bhutto, Alexandra Lucas Coelho, Anthony Doerr,
Nura Farah, Vilja-Tuulia Huotarinen, Pia Ingström, Rattawut Lapcharoensap, Robert Macfarlane, Philip Ó Ceallaigh, Mathias Rosenlund, Kauko Röyhkä,
Kamila Shamsie, Amber Sparks, Pajtim Statovci, Antti Tuomainen ja
Saara Turunen. " (Grantafinland.fi)

Aiemmin ilmestyneet Grantat: 1) Ruoka 2013, 2) Outo 2014,  3) Parhaat nuoret suomalaiset kertojat 2015, 4) Seksi 2015,  5) Venäjä 2015 ja Raha 2016.

Aleksi Pöyryn pääkirjoitus on somasti otsikoitu: "Metsämökki kaupungin keskellä". Näin suomalaisittain siihen voisi lisätä: ja järven rannalla. Hän siteeraa  ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin  (1884 - 1962) klassikkioteosta 
Tilan poetiikka,  jossa kirjailija  pohtii miten yksityiset, kotoisat tilat syntyvät:  - Tärkeää on, mitä tapahtuu seinien ulkopuolella: tuulen ja sateen äänet saavat kodin tuntumaan suojaavalta pesältä, linnoitukselta luonnonvoimia ja muita uhkia vastaan. Ulkoinen vaara myös häivyttää kodin ja sen asukkaan välisiä rajoja.  Bachelard määrittelee  oivasti kodin työkaluksi kosmoksen kohtaamiseen. Pöyry nostaa esiin myös  ajankohtaisen ja kipeästi  vastausta vaativan kysymyksen toimivien ratkaisujen löytämisestä Euroopassa 2015 alkaneeseen pakolaiskriisiin.

Mieluisimmiksi ja antoisimmiksi teksteistä nousivat Pajtim Statovcin "Podujevo", Kauko Röyhkän "Äidin kotona" ja Anthony Doerrin: "Toivo on höyhenpukuinen". Lisäksi Vilja-Tuulia Huotarisen "Huonon omantunnon asioita" sisälsi  yhden kappaleen mittaisia varsin näpsäköitä neuvoja arjesta selviytymiseen ja nostatti muikean hymyn huulille:)

Tällä kertaa kokonaisuus jätti hajanaisen ja epätasaisen lukukokemuksen.
Silti pidän edelleen hyvänä ideaa koota yhden teeman alle useampien kirjailijoiden tekstejä.  On kiintoisaa havaita, kuinka monella eri ajatuksia herättävällä tavalla samaa aihetta voi lähestyä omista taustoistaan ja tyyleistään riippuen.
Aleksi Pöyryn pääkirjoitus oli - kuten aina - erinomainen.

Mitä koti Sinulle merkitsee? Mistä elementeistä kotisi koostuu? Milloin tunnet olevasi kotona? Itse olen muuttanut liian monta kertaa, jotta koti edustaisi ja merkitsisi tiettyä  paikkaa, taloa tai asuntoa vaan se on mielentila: läheisten keskellä hälistessä, metsäpoluilla luontoäidin sylissä, merentuulia rantakalliolla nuuhkimassa...  Kotona tunnen olevani, kun kaikki  itselle oleellinen on yht'aikaisesti läsnä ja niin mitään ei minulta puutu...

Mertsi tervetuloa mukaan lukusille ja vaihtamaan kommentteja:)

Kotoisasti:

Yoko Ogawa: "Professori ja taloudenhoitaja / Hakase no Aishita Sûshiki" - ex Libris...

"Professori ja taloudenhoitaja", Yoko Ogawa, kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016, 286 s, suomentanut Antti Valkama. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

"Yoko Ogawa ( s. 1962) on Japanissa  erittäin arvostettu kirjailija, joka on vuodesta 1988 lähtien julkaissut yli 40 teosta. Teoksista tunnetuin ja laajimmin käännetty on Professori ja taloudenhoitaja. Sen taskukirjaversio myi Japanissa kahdessa kuukaudessa miljoona kappaletta, ja sen pohjalta on tehty myös elokuva.  Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen Ogawalta suomennettu romaani." (Lievelehti)

"Tässä viehättävässä japanilaisessa romaanissa ovat keskiössä muistin hauraus ja matematiikan kauneus. Entinen matematiikan professori, jonka onnettomuudessa vaurioitunut muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän, saa uuden taloudenhoitajan. Vaikka he kohtaavat ja esittäytyvät joka aamu kuin ensi kertaa, kasvaa heidän välilleen vahva ja ainutlaatuinen suhde. Professorin aivot eivät kykene luomaan uusia muistoja, mutta ne ovat täynnä elegantteja yhtälöitä ja kykenevät ratkaisemaan vaikeita matemaattisia ongelmia. Omalaatuisella tavallaan professori johdattaa taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotiaan pojan matematiikan maailman runollisuuden ja lohdun äärelle ja opettaa heille, kuinka elää täysin tässä hetkessä." (Takakansi)

- Minä ja poikani kutsuimme häntä Professoriksi. Ja Professori kutsui poikaani Juureksi, koska tämän tasainen päälaki toi hänen mieleensä neliöjuuren merkin. "Kas, kas! Tämä tässä näyttää kuin olisi pullollaan älykästä mieltä", totesi Professori. Samalla hän hieroi pojan päätä piittaamatta siitä, että tukka meni aivan pörröön. Poika, joka yleensä piti lakkia koska ei halunnut kuulla muiden irvailua pääänsä muodosta, kyyristi niskaansa varuillaan... 

Ogawa marssittaa pähkittäväksemme alkulukuja, Fermat'n lausetta, ja  Eulerin identiteettiä, jne. niin että tällaisen ei-matemaattisen lukijan nuppi tutisee. Seikka, mikä ei kumma kyllä lainkaan latista lukunautintoa. Matemaattisen osion ja teoreemojen  tulkitsemisen jätän mieluusti osaavimille harteille ja olisikin varsin mielenkiintoista kuulla, kuinka asiaa ymmärtävä lukija kirjailijan tekstin ja Professorin tarinan näkee ja kokee!?

-  Eulerin identiteetti oli kuin yötaivasta halkova tähdenlento, kuin pimeän luolan seinälle kaiverrettu runon säe.

Varteenotettava osansa tarinassa on japanilaisella baseballilla ja sen supertähdellä Yutaka Enatsulla (s. 1948), joka taitaa vieläkin pitää hallussaan  baseballista ei niin mitään tietävälle mystistä SO (strike out) maailmanennätystä.

 -  Rakkaimmasta: Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä rakkauden kohteina. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän ollut milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta...  

-  Vihattavasta: Professorille vihattavinta koko maailmassa oli väentungos.  Kaikensorttisten, sattumanvaraisten yhteen kerääntyneiden ihmisten säännötön kuhina oli vaarakohta sellaiselle kauneudelle, jota matemaattisesti suuntautunut mieli kaipasi...

- Hiljaisuudesta: - Tilanteessa kuin tilanteessa Professori tavoitteli hiljaisuutta. Se ei välttämättä tarkoittanut pyrkimistä äänettömyyteen. Professorin kaipaama hiljaisuus sijaitsee sydämessä, paikassa, jonne ulkomaailman häly ei kantautunut. - Oikean ratkaisun löydettyään hän ei tuntenut riemua tai vapautuneisuutta vaan hiljaisuutta.  Asiat olivat loksahtaneet oikeille paikoilleen, eikä enää ollut tarvetta lisätä tai vähentää mitään: kuin kaikki olisi aina ollut juuri näin ja olisi vastakin, ikuisesti. Tätä tilaa Professori rakasti...

Herttainen, mieltä lämmittävä, inhimillinen, koskettava, hauska etc. aina äärettömiin. Ogawan tarinankudonnan, Professorin, taloudenhoitajan ja Juuren edessä olin täysin aseeton ja antauduin mielihyvin täysillä kerronnan vietäväksi.
Tämä on kaunis romaani siitä, kuinka me parhaimmillaan ihmisinä voimme toinen toisemme kohdata. Hienoviritteinen ja samalla vahva teos täynnä herkkyyttä ja kunnioitusta; henkevä & immersoiva teos!
Sanna-Reeta Meilahden seesteisen lämmin kansi ja Antti Valkaman taidokas suomennos kruunaavat  lukunautinnon.

Mitä ovat tuumanneet Ogawan osuvuudesta: Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja Ullan luetut kirjat blogin Ulla? 

 Käännöshuippuun hurahti: