"Routakuun aika", John Steinbeck, Tammen Keltainen kirjasto, 2016,
149 s., suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.
"John Steinbeck (1902 - 1968) tunnetaan rehevänä ja lämminhenkisenä ihmisen ja yhteiskunnan kuvaajana. Steinbeckin romaanit ja kertomukset, muun muassaVihan hedelmät, Helmi, Hyvien ihmisten juhla,
Eedenistä itään sekä Hiiriä ja ihmisiä elävät jatkuvasti uusina painoksina sekä näytelmä-, elokuva- ja tv-sovituksina.
John Steinbeck sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 1962.
Routakuun aika on pieni kirja, jolla on suuri historia.
Keskelle toista maailmansotaa pohjoiseen pikkukaupunkiin sijoittuva vahvasti väkivallan vastainen romaani kertoo miehittäjistä ja miehitetyistä ja kiristyvästä tilanteesta heidän välillään. Saksan miehittämissä Euroopan maissen teoksen kielletyt käännökset nousivat merkittäviksi propagandan välineiksi, joiden hallussapidosta saattoi saada kuolemantuomion." (Takakansi)
Tuossa edellisessä postauksessani mainitsin karvan verran aprikoineeni tarttuessani tähän teokseen, sillä Steinbeck (ja Hemingway) kuuluivat tuotantoinen vahvalla panoksella ja tärkeänä osana tiettyyn nuoruus- ja kehitysvaiheeseeni. Empiminen osoittautui turhaksi, sillä Steinbeckin ote rehevänä ja lämminhenkisenä ihmisen ja yhteiskunnan kuvaajan piti lujasti. On vaikeaa, jos ei suorastaan mahdotonta repiä sodasta tai miehityksestä huumoria. Steinbeck tuntuu kirjoittaneen tämän teoksensa, joka oli suosituin propagandateos Länsi-Euroopassa, hienoisesti ironinen huumorinkutina sormenpäissään.
Yhtäältä miehitetyn edustajasta: "Pormestari Orden tuli huoneeseen, Hänellä oli virallinen aamupäiväasunsa ja virkakäädyt kaulassa. - Hän oli ollut pormestari niin kauan että oli samaistunut kaupunkilaistensa mielessä käsitteeseen pormestari. Jopa aikuiset kaupunkilaiset näkivät sielunsa silmin pormestari Ordenin joka kerta nähdessään sanan "pormestari" kirjoitettuna tai painettuna. Hän oli yhtä virkansa kanssa. Virka oli antanut hänelle arvokkuutta, ja hän antoi sille lämpöä."
Ja toisaalta miehittäjän mietteistä: " Älkää vihatko minua. Minä pyydän. Minä olen vain luutnantti. Minä en pyytänyt tänne. Te ette pyytänyt minun vihollisekseni. Minä olen vaan mies, en miehittäjä."
Kirjailija kuvaa niin kaupunkilaisten, heidän valitsemansa luottomiehen, pormestari Ordenin, vanhan tohtori Winterin kuin miehittäjienkin moraalista dilemmaa, yltyvää vihanpitoa ja taiteilua "normaalin" elämänmenon ylläpitämiseksi tässä äkkinäisessa ja yllättävässä epänormaliuden tilanteessa. Mikä onkaan yhteisön ja yksilön vastuu? Mitkä ovat toiminnanja moraalin vaihto- ja reunaehdot? Routakuun aika ei lukeudu kirjailijan pääteoksiin eikä kerronnallisesti vahvimpaan antiin, mutta ottaa ja ansaitsee ilman muuta paikkansa jo moraalisen rohkeutensakin vuoksi.
Se on oman historiallisen ajanjaksonsa tuotteena Steinbeckin voimakas kannanotto natsismia vastaan. Ihmisen vapaasta tahdosta "an sich" voidaan toki olla montaa mieltä. Vapaan ihmisen oikeudesta ja velvollisuudesta puolustaa arvojaan ja toimia niiden mukaan vain yhtä, - miehityksen allakin ja etenkin juuri tuolloin! Kunnioitettava ja lukemisen väärtti teos, joka ajatteluttaa!!
Ote Sokrateen puolustuspuheesta ja Ordenin ja Winterin lopun alla käydystä keskustelusta:
"Muistatko miten Sokrates sanoo: Joku tulee sanomaan: Etkö sinä Sokrates häpeä, että olet valinnut elämänsuunnan, joka oletettavasti vie sinut ennenaikaiseen kuolemaan? Sokrates jatkaa:
Voin vastata hänelle rehellisesti: Siinä sinä erehdyt. Miehen, joka on edes jonkin arvoinen, ei tule laskelmoida elossa pysymisen tai kuolemisen mahdollisuutta; hänen tulee tarkastella vain tekeeko oikein vai väärin"...
Tämä meidän ikioma arktinen routakuumme pirullisine paukkupakkasineen, vesisateineen ja liukkaine jääkeleineen alkaa olla plakkarissa, eikä sitä rehellisyyden nimissä tule ikävä,
joutaa mennä:
