"Caravaggio - Miekka ja paletti" - ex Libris...

"Caravaggio Miekka ja paletti / Le Caravage vol.1", Milo Manara, Like Kustannus Oy,
2015,60 s., suomentanut Jukka Nyman.

"Milo Manara (s. 1945) on sarjakuvan elävä legenda, joka tunnetaan varsinkin eroottisista sarjakuva-albumeistaan Click ja Näkymätön tuoksu, mutta myös yhteistyöstään Hugo Prattin ja Federico Fellinin kanssa. Caravaggion elämästä kertova sarjakuva on ollut Manaran unelmaprojekti jo monta vuotta, ja albumi julkaistaan heti tuoreeltaan myös suomeksi.

Michelangelo Merisi da Caravaggio oli yksi barokin aikakauden suuria maalareita, jonka mestarillinen tapa tulkita varjoja ja ihmiskehoa lunastivat hänelle paikan taiteen historiassa. Manaran hienossa sarjakuvaromaanissa kerrotaan, miten Caravaggio 1500-luvun lopulla saapuu rahattomana Roomaan paremman elämän toivossa. Kapakkaelämä, prostituoidut, katutappelut ja kaksintaistelut tulevat nuorelle maalarille tutuiksi tämän etsiessä paikkaansa ikuisessa kaupungissa. Manaran fantastiset piirrokset herättävät muinaisen Rooman henkiin kaikessa loistossaan ja törkyisyydessään." (Kustantaja)

Caravaggio (29.9.1571 Milano - 18.7.1610 Porto Ercole)  Oli chiaroscuron kehittäjä.
Chiaroscuro (ital. chiaro ’kirkas’, oscuro ’pimeä’) eli valohämy tarkoittaa maalauksessa asteittaista siirtymistä valosta varjoon. Valon ja varjon vaihtelua alettiin soveltaa näkyvämmin Italian renessanssissa, mutta voimakkaan chiaroscuron kehittäjänä pidetään Caravaggiota ja tyypillisenä soveltajana Rembrandtia. Chiaroscuro sekoitetaan toisinaan pehmeisiin ja häivytettyihin väreihin perustuvaan sfumatoon, jota ovat käyttäneet Leonardo da Vinci ja Rafael (eli Rafaello). Chiaroscurolle on kuitenkin ominaista suhteellisen jyrkät valon ja varjon erot, vaikka valoorisiirtymät ovatkin asteittaisia. Myös valolähde on selkeä, kun sfumatossa valo on pehmeää hajavaloa. (Wikipedia)

Caravaggio oli tullut "livenä" tutuksi Uffizin Galleriassa, Firenzessä. Kun uutuusluettelossa satuin huomaamaan tämän Caravaggio-teoksen ajattelin:"No loistavaa, tässäpä oiva tilaisuus tutustua paremmin itselleni vähemmälle jääneeseen barokkimaalariin, valon ja varjon mestariin kauniisti kuvitetun ja informatiivisen TAIDEkirjan puitteissa."  Äimistykseni oli repäisevä, kun avasin kirjan ja huomasin tapittavani SARJAkuvaa: massiivisia, synkkiä linnoituksia, lihaksikkaita miekanheiluttajia, paljaspyllyisiä naisia  ja suorasanaisia puhekuplia...
Ensireaktio oli mitä-hittoa-mallinen ja nakkasin kirjan suivaantuneena sivuun. Parin päivän päästä tartuin uudelleen Manaran teokseen päättäen antaa sille mahdollisuuden samalla häpeämättömän  huvittuneesti - hienohelmaista kaunosielua kun ei minusta tekemälläkään saa - naureskellen omalle ennakkoasenteelleni & rajoittuneisuudelleeni odotusarvon tylysti rikkouduttua. Avoimin mielin ja uteliaasti siis taidehistorioitsija Claudio Strinatin valaisevan esipuheen kautta reippaasti matkaan.

No, juu: eittämättä erilainen, raikas ja ehdottomasti ennennenkokematon tapa tuoda taidetta ja historiaa tarjolle; plussaa siitä. Tummasävyinen ja harmoninen kuvitus taidokkaine rakennusten yksityiskohtineen miellytti silmää. Ehkä teos sarjakuviin enemmän perehtyneille, genreä tunteville antaa toisenlaisen perspektiivin. Vähemmän itse barokkitaiteesta kiinnostuneille saattaa hyvinkin avautua uusia portteja ja elämyksiä sekä polkuja taiteen maailmaan. Ja juu: minut tämä imaisi syventymään tarkemmin Caravaggion elämänkertaan ja nauttimaan  Caravaggion töiden Kuvakavalkaadista että johdatti ensitapaamiseen signore Milo Manaran kanssa. Tässä puuhassa vierähti  flow'nomaisesti hyvä, ei mikään hukka-aikainen tovi. Hilpeää & hullunkurista kokemusta rikkaampana,

Ciao:

Yhtä valon & värien juhlaa....

Terveisiä metsäpoluilta pilvettömän syyssinisen taivaan alta:

Syksy on minulle vahvinta vuodenaikaa. Sen matala valo on ihan oma lukunsa siivittyessään puiden lomitse kastepisaraiselle kasveille. Hapekkaassa kelissä oli mainiota rauhassa aatostella lokakuun kirjavaa ohjelmistoa. Mieli avartui, silmät lepäsivät viipyillen ihailevina  luonnon yksityiskohdissa ja tossu kulki juoheasti  5,7 km keskinopeudella...

Ei paha:

"Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat/ Memorias postumas de Bràs Cubas (1880) - es Libris...

"Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat", Machado de Assis, Love, 1991,
207 s., suomentanut Hilkka Mäki.

"Rikkaan tyhjäntoimittajan kuvaus omasta kuolemastaan ja elämästään – ja tässä järjestyksessä. Romaani on yhtä aikaa sekä fantasia että realistinen tapainkuvaus, jossa on vanhojen romaanien viehätystä. Silmävaivoista ja epilepsiasta kärsinyt kirjailija yhdisti tässä koomisessa romaanissa omaperäisen kirjallisen tyylin huumoriin,
joka saa pääkallotkin hymyilemään. Machado de Assis (1839-1908) on Brasilian kirjallisuuden merkittävimpiä nimiä, jonka laajassa tuotannossa näkyy mm. Jonathan Swiftin ja Laurence Sternen vaikutus.

Jos Borges oli kirjailija, joka teki Garcia Marqueszin mahdolliseksi, ei ole liioittelua sanoa, että Machado oli kirjailija, joka teki Borgesin mahdolliseksi.”
- Salman Rushdie -(Teoksen takakansi)

No, ei tullut "Kuolematon ja muita novelleja" perään "Kuuluisuus ja muita kertomuksia, vaan tämä aiempi muistelus, jonka Assis kertoo täällä toisessa maailmassa kirjoittaneensa hilpeyden kynällä ja melankolian musteella, ja ettei ole vaikea arvata mitä siitä avioliitosta tulee... Teos sisältää 160 nimettyä lukua alkaen "Tekijän kuolemalla". Kiivetään siis tyvestä puuhun tahi paremminkin ponkaistaan mullan alta elontaipaleelle; kekseliäs startti! Vankkana perustelunaan Assis toteaa, että ensinnäkin minä en varsinaisesti ole kuollut kirjailija vaan kuollut joka on kirjailija, jolle hauta on toinen kehto; toisekseen teoksesta tulisi siten henkevämpi ja tuoreempi.

Kerronta etenee fragmentinomaisesti pienin askelin, paikoin suorastaan töpötyksin ikäänkuin kulloistakin mieleenjuohtumaa tahi aatoksenpolkua surutta seuraillen. Novellinikkarin taituruus piilee osin kokonaisuuden luomisen taidossa eikä pojento edellä olevasta huolimatta pirstoudu edes vaikka esim. luku 139, Kuinka minusta ei tullut ministeriä käsittää vain ja ainoastaan viisi riviä pisteitä.

Luovuin kaikesta; mieleni oli maassa. Uskoakseni silloin alkoi minussa versoa luulotauti,
tuo yksinäinen keltainen kalmankukka jonka hieno tuoksu juovuttaa. - "on hyvä sanatonna surra."
- Tunnistan että kiinnittäessäni huomion noihin Shakespearen sanoihin tunsin itsessäni niiden kaiun, nautinnollisen kaiun. Muistan miten istuin tamarindipuun alla runoilijan teos avattuna kädessäni, mieli vieläkin alakuloisempana kuin ulkoinen hahmoni - tai nuupallaan, niin kuin surullisista kanoista sanotaan. Rintaani puristi mykkä tuska ja samalla ainutlaatuinen tunne, jota voisin kutsua ikävän hekumaksi. Ikävän hekuma: paina ilmaisu mieleesi, lukija: muista se, mieti sitä ja jos et lopultakaan ymmärrä, voit päätellä että eräs tämän maailman ja aikakauden hienoimmista tuntemuksista on jäänyt sinulta kokematta. Ikävän hekuma, - niinpä niin....

Kuulkaamme Pascalia: ihminen on ajatteleva ruoko. Ei: ajatteleva painovirhekokoelma hän on. Jokainen elämänvaihe on painos, jossa korjataan edellisen painoksen virheet ja joka myös korjataan, kunnes on vuorossa lopullinen laitos, jonka julkaisija antaa ilmaiseksi madoille.
Tuosta kiertyy spontaani mielleyhtymä Erik H Eriksonin (s. 1902) psykososiaalisen kehityksen kriiseihin, jotka ihminen elämänkaaressaan kohtaa.

Isoista ja pienistä taloista, noin vertauskuvallisestikin,  Assis nasevasti toetaa:
maailma on Aleksanterille ahdas; pääskysille ullakko on ääretön.  Edelleen Navarran kuningattaren vertauksin  kaikkien lemmenseikkailujen ilmitulosta: Ei ole niin hyvin kasvatettua koiraa,
ettei sen lopulta kuulisi haukkuvan sekä Lähimmäisen vatsakivut me kestämme kärsivällisesti.

Paitsi satiirin Assis omaa myös itseironian jalon taidon leppeästi hymähdellä itselleen ja sattumuksilleen ja se, jos mikä, on elämänkulkua lauhduttava asenne ja ohjenuora;
armoa, anteeksiantoa ja naurunkykyä, - paitsi luonnostaan lankeavana kanssaihmisiä,
myös omaa itserihveliä ja toilauksiaan kohtaan. Näin pysyy kyynisyyden karheankavaluus loitolla. Kehitellään... Assisin edessä, näiden somansuopeiden sepustusten seassa olen -  Vaarin puolestaan parhaillaan hykerrellessä Kuolemattoman ja muiden novellien parissa - henkisesti  notkealla kiepillä kuin kehräävä kissa ja suljin kirjan haikeana hyvänmielenhyrinän vallassa.

"Teos itsessään on kaikki: jos se miellyttää sinua, sivistynyt lukija, se olkoon maksu työstäni;
jos ei miellytä, maksan sinulle luunapilla, ja hyvästi."

Luunapitta:

"Raskaat varjot / Den siste pilegrimen" - ex Libris...

"Raskaat varjot", Gard Sveen, Bazar, 2015, 556 s., suomentanut Arja Kantele.

"Gard Sveen (s. 1969) työskentelee neuvonantajana Norjan puolustusministeriössä. Hän kirjoitti esikoisteoksensa Raskaat varjot osittain dokumentaariselta pohjalta kiinnostuttuaan tunnetun vastarintaliikkeen taistelijan Kai Holstin kohtalosta. Sveen asuu Oslon lähellä sijaitsevassa

Ytre Enebakk -kylässä. Raskaat varjot on Tommy Bergmann -sarjan ensimmäinen osa. Se voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2014 ja Norjan tärkeimmän dekkaripalkinnon Rivertonprisenin vuonna 2013 ensimmäisenä kirjailijana Jo Nesbøn jälkeen." (Teoksen lievelehti)

"Norjan vastarintaliikkeen arvostettu veteraani Carl Oscar Krogh murhataan raa’asti kotonaan. Samaan aikaan lähistöltä löydetään lapsen ja kahden aikuisen hapertuneet luurangot, jotka ovat peräisin toisen maailmansodan ajalta. Luulöydön ja veteraanin murhan välistä yhteyttä ryhtyy selvittämään rikostutkija Tommy Bergmann, jolla itsellään on väkivaltainen menneisyys. Natsimiehityksen vuosina vastarintaliikkeen vakooja Agnes Gerner elää veitsenterällä, sillä yksikin virheliike suistaa hänet varmaan kuolemaan. Uhkarohkeaa valssia kuoleman kanssa tanssivat myös muut vastarintaliikkeen jäsenet, muun muassa legendaarinen kapteeni Kaj Holt." (Kirjan takakansi)

Gard Sveen on mielenkiintoinen uusi tuttavuus! Kertomus etenee sekä 1940-luvun että kesäkuun 2003 tapahtumaketjujen myötä. Yhtäällä on norjalaissyntyinen Britannian tiedustelupalvelun värväämä, nuori Agnes Gerner, joka norjalaisten natsien aikeita urkkiessaan ajautuu houkutuslinnun kaksiteräisen miekan kaltaiseen asemaan syanidikapselia paperitollossa haaroissaan kantaen ja toisaalla tutkimuksen parissa ahertaa omantuntonsa kanssa kamppaileva, herkästi heilahtavan nyrkkinsä johdosta avioliittonsa karille ajanut rikostutkija Tommy Bergman.
Tämä kaikki tapahtuu varsin mainiosti ajanmukaistetuissa, historiallisissa raameissa norjalaisten kipupisteitä säästämättä tai säälimättä ja esiinkumpuavasta pengonnan ja kytkyjen peräämisen aiheuttamasta vastarinnasta piittaamatta.

Huolellisesti ja kunnioittavasti, paikoin näppärästi kirjoitettu, uskottavin henkilöhahmoin ja osin dokumentaarisin juonenkuluin varustettu rauhallispoljentoinen dekkari, syksyn parhaimmistoa, josta

iloisesti yllättyi:

"Vuori / Gray Mountain" - ex Libris...

"Vuori", John Grisham, WSOY, 2015, 338 s., suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.

"John Grisham (s.1955) on yksi maailman menestyneimmistä jännityskirjailijoista. Hän on julkaissut 26 romaania, tietokirjan, tarinakokoelman ja nuortenkirjoja. Teoksia on käännetty yli 40 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti lähes 300 miljoonaa kappaletta."
(Teoksen lievelehti) Nämä luvut puhuvat vahvaa, vastaansanomatonta kieltään.

"Iso, paha hiiliteollisuus jyllää...Newyorkilainen lakinainen sotkeutuu pikkukaupungin politiikan vaarallisiin kiemuroihin.Vuonna 2008 Samatha Koferin ura newyorkilaisessa lakifirmassa on nousukiidossa – kunnes lama iskee, ja turvamiehet saattelevat hänet pakkolomalle.
Samanthaa "onnistaa", sillä hänelle tarjotaan vuoden palkatonta työjaksoa virginialaisen pikkukaupungin oikeusaputoimistossa, minkä jälkeen hän voi hyvällä tuurilla saada entisen toimensa takaisin. Uusi työpaikka vie Samanthan hiilikaivostoiminnan hämärään ja vaaralliseen maailmaan, missä lakia rikotaan tavan takaa eikä säännöistä ja määräyksistä piitata. Ennen pitkää hän huomaa olevansa keskellä tappavaksi äitynyttä oikeusriitaa." (Kustantaja)

Kerronta lähtee liikkeelle, kuin myös niin moni muukin vielä nykyään vaikuttava asia, investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin ajatumisesta vuonna 2008. Tämän perhosensiivenräpyttelun turhantunnetuista seurauksista "nautimme"  edelleen sen levittyä "odottamattomana"dominoefektinä  kautta maailman... No, mutta: kun otetaan sankarittareksi kunnianhimoinen, uraorientoitunut, Grishamin teoksissa poikkeuksellisesti naispuolinen, jämäkkä ja pelkäämätön juristi, eikä edetä silkan oikeussalidraaman kuivanpölyisen paperinpyörityksen kuvauksen myötä, vaan mukaan ympätään henkilösuhteiden kiemuroita & viihteellistä vivahdetta, sekä vaaranvaanintaa, niin lukijan harteille ja päätettäväksi jää, toimivatko Grishamin tämänkertainen esitystapa ja juonenlaadinta tässä edukseen vaiko eivät...

Maa, hengityskelpoinen ilma ja ihmisen kyky tulla toimeen ovat teoksen peruskivet ja kirjailijalle ominaiseen tapaan oikeudenmukaisuuden lippu hulmuaa komeasti ja hyvä niin, -kunnioitan & kannatan!! Taisteluissa on mukana pieni ihmispolo asbestikeuhkoineen ja vaatimattomine resursseineen vs. suurkaivosyhtiöt juristilaumoineen ja rahavirtoineen sekä Samantha Koferin &  kumpp. vilpitön auttamisen, vaan ei asiakkaan rahastamisen  ilo ja halu sekä työn onnistumisen tuottama mielihyvä.

Ehkä liikaakin juuri luottokirjailijoidensa suhteen tuudittautuu lukijana siihen laiskanpulskeaan mielentilaan, että tietty kirjailija N.N. = tietty tyyli + ilmaisutatapa. Seikka, joka poikkeaman huomatessaan saa aikaan mitä-ihmettä-ilmiön ja minimalistisen muutosvastarintareaktion, kun joutuu tuupituksi pois valmiilta suorina eteneviltä kiskoilta. Asiantila, joka luennan edetessä ja tarkemmin mietittynä hyvinkin todentuu kutkuttavaksi yllätysvisiitiksi uusiin rakenteisiin, kerronnallisiin tai ilmaisuksellisiin ulottuvuuksiin.  Odotin aiempaan malliin pitkänpötköä oikeussalikukkoilua, juristjargonia ja sanansäilänheilutusta, joilla on tietty ollut tapana heittää paikoitellen puuduttavalle torkkuvaihteelle. Nyt kun sitä ei isossa mittakaavassa kohdannutkaan, olin ensireaktiona lievästi "pettynyt"... Ihminen on ristiriitaisuudessaan outo olio!

Hennon haparoiva ote jäi "Vuoresta" ilmaan pölyhiukkasen lailla leijailemaan, eikä sen huippu noussut kirkkaana kohti korkeuksia kuten ei sisällön kivihiilen avolouhintamallissakaan.
Silti: sujuvan kiintoisaa tekstiä ja ryhtiä suoristava lukuanti oikeudenmukaisuuden tärkeässä rintamassa!

Kiikunkaakun:

"Joulukuun kymmenes / Tenth of December" - ex Libris...

"Joulukuun kymmenes", George Saunders, Kustannusosakeyhtiö Siltala,
230 s., suomentanut Markku Päkkilä.

"George Saunders  (s. 1958) on yhdysvaltalainen  kirjailija. Alun perin geofyysikoksi opiskellut Saunders löysi kirjallisuuden työskennellessään opintojen jälkeen kenttätöissä Sumatralla. Palattuaan Yhdysvaltoihin hän pääsi opiskelemaan Syracusen yliopistoon New Yorkin osavaltiossa. Nykyään hän on samaisen yliopiston opettaja. Hän on julkaissut laajalti arvostettuja ja palkittuja lyhytproosakokoelmia sekä lastenkirjoja ja kirjoittanut säännöllisesti mm. The New Yorker-, Harper's- ja
The Guardian-lehtiin." (Teoksen lievelehti)

"Joulukuun kymmenes on sarja satiirisia näkyjä amerikkalaisten lähiöiden rahvaasta. Saunders kirjoittaa järkyttävän hauskasti synkistä aiheistaan: sieppauksesta, raiskaudesta, itsemurhasta, sotatraumoista. Esikaupunkielämän kuvaukset kääntyvät dystopioiksi, joissa teinipoika todistaa naapurintytön sieppausyritystä, sotaveteraani kamppailee sopeutuakseen siviiliin, syöpäpoitilas vaeltaa talvipäivään pakastuakseen hengiltä. Saunders poukkoilee taiturimaisesti kielen eri rekistereissä ja sekoittaa henkilöhahmojen persoonalliseen puheeseen ajatuksia, haaveita ja päänsisäistä sekasotkua. Hän on julma ja brutaali moralisti, jonka polttoaine on eksistentialistinen pahoinvointi. Silti niminovellin pakkashuurut lämpenevät kirjan lopussa toiveikkuuteen. Kaiken yllä lepää satiirin huntu." (Takakansi)

Saunders on kirjailijakolleegoiden arvostama ja suuresti kehuma. Joulukuun kymmenes sisältää kymmenen vv. 1995 - 2012  lehdissä julkaistua novellia, jotka aikajanasta huolimatta muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.  Musta huumori hersyää ja rönsyilee, iskee armotta amerikkalaisen yhteiskunnan herkille alueille ja kipupisteisiin lyöden pirstaleiksi kaksinaismoraalin kultakehyksisen peilin. Tämä, yhdellä adjektiivilla  äkkinäinen kokoelma koettelee lukijaansa: iskut osuvat pilkuntarkasti, hätkähdyttävät ja närkästyttävätkin  mennessään huitaisten hyvän maun tuolle puolen esim. Semplica-päiväkirjoissa, jossa siirtolaisia surutta ripustellaan synttärijuhlien somisteisiksi pihakoristeiksi...

Mutta novellit myös kaikessa kaameudessaan, koomisuudessaan ja pidäkkeettömyydessään samalla ihastuttavat ja kutittavat huumorintajua. Saundersilla on mieletön kyky suvereenisti kirjoittaa moninaisia tyylejä vaihdellen sekä halliten tuottaa niin räyheää ja säälimätöntä, suomut silmiltä nyhtävää ja hervottoman tarkkanäköistä tekstiä, jottei saata kuin äimistellen  kohottaa kulmakarvojaan. Saunders ei VerbaVolaa™ eikä muita Pako hämähäkin sydämestä-novellin tarjoamia kemikaaleja kaipaile, sen verran irtonaisesti ilakoiden sanat lauseiksi ja lauseet novelleiksi sujahtelevat. Kääntäjän taidot ovat tulleet tässä rytinässä punnituiksi ja Markku Päkkilä on suoritunut sana- ja tyyliruletista varsin ansiokkaasti!

Ambivalentteja tunteita esiinhoukutteleva, ehdottomasti erilaisuudessaan positiivisen puolelle kallistuva lukukokemus...

Katriina Ttk & Raimo: isosti tervetuloa mukaan matkalle kirjallisille ja kiemurteleville elämän poluille!

Verbaalivuoristoradassa:

"Tulevaisuuskirja - Metodi seuraavan aikakauden ymmärtämiseen" - ex Libris...

"Tulevaisuuskirja - Metodi seuraavan aikakauden ymmärtämiseen", Markku Wilenius, Otava, 2015,  238 s.

" Markku Wilenius  toimii Turun yliopiston kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuksen professorina. Hän on tehnyt 20 vuotta töitä tulevaisuuden tutkimuksen, opetuksen ja kehittämisen parissa. Wilenius on pidetty luennoitsija, joka on toiminut yritysten ja julkisen sektorin neuvonantajana niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Mitä on tulossa? Mitä tapahtuu finanssikriisin jälkeen? Mitkä alat nousevat, mitkä laskevat? Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, taloudelle, kulttuurille ja ihmiselle kaiken tämän keskellä? Professori Markku Wilenius on kirjoittanut Tulevaisuuskirjan yhteiskunnan murroksesta ja seuraavasta aikakaudesta. Tulevaisuuskirjassa hän perustaa näkemyksensä tutkimukseensa yhteiskunnan pitkistä aalloista. Hän osoittaa, kuinka uusi, kuudes aalto haastaa nykyiset instituutiomme ja toimintamallimme. Se pakottaa meidät arvioimaan
myös omia arvojamme. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Outotecin toimitusjohtaja Pertti Korhonen."
(Teoksen takakansi)

Wilenius määrittelee tulevaisuuden tutkimuksen seuraavasti: "Se on olennaisesti tieteidenvälistä toimintaa, joka suuntautuu systemaattisten tieteellisten menetelmien kehittämiseen ja soveltamiseen yhteiskunnan tulevaisuuden kehityslinjojen - mahdollisuuksien ja - vaihtoehtojen arvioimiseksi." Tarkastelun aspekti ei painotu niinkään teknologioihin kuin yhteiskunnalliseen puoleen. Kirjailija toteaa, etteivät yhteiskunnat suinkaan kehity tasatahtia tai loikkauksin eteenpäin, vaan pikemminkin vuodenaikojen tapaan, toistuvasti. Ja että yhteiskunnan kehityssykli kestää 40 - 60 vuotta, syklit toistuvat aaltomaisissa jaksoissa  (Nikolai Kondratjevin aallot).

Tällä hetkellä olemme, sitten teollisuusyhteiskunnan synnyn runsaat 200 vuotta sitten, kuudennen aallon kynnyksellä, mikä edellyttää meiltä ihmisiltä mittavampaa sopeutumisvalmiutta kuin konsanaan aiemmin.  Vaaditaan suurta kykyä ja halua ymmärtää muutoksia. Kirjan lähteenäkin käytetty Nassim Nicholas Taleb toteaa teoksessaan Musta joutsen, - btw. erinomaisen mielenkiintoinen teos -  että äärimmäisiä ilmiöitä on mahdotonta ennustaa, vaikka jälkeenpäin olisikin lukuisia selityksiä sille, miksi jotain tapahtui. Wilenius uskoo suurten muutostenkin ja katastrofien ennakoinnin olevan periaatteessa mahdollista mainiten esimerkkinä taloustieteilijä Nouriel Roubinin 2006 esittämän,  2008 toteutuneen finanssikriisin ennakoinnin.

Wilenius lähtee liikkeelle siitä, Mitä tapahtuu todella, käsittelee Epävarmuuden tuskaa, Kehityksen aaltoa, Maapallon sykettä ja Maailman pauhua. Hän pohtii Talouden tarkoitusta, Yrittäjyyden ylistystä, Johtamisen vapautta, Koulutuksen tulevaisuutta ja Kulttuurin voimaa sekä lopuksi Tietoisuuden vallankumousta ja Suomen mahdollisuuksia.

Teos on luottavainen ja valoisa, ei-dystooppinen, vaan avaa mahdollisuuksia, joiden avaimet ovat käsissämme. Syklinen tarkastelumalli lineaarisen sijaan oli uusi tuttavuus, vaihtoehtoinen ja avartava. Tulevaisuus aukeaa edessämme ja sen mallintaminen näin sukupolvien ketjussa on kerrassaan kiehtovaa. Meillä ihmisillä on tapana olla varautuneita uuden edessä ja kokea muutosvastarintaa. Sen uhallakin tulevaisuudentutkimuksellisen osaamisen soisi paremmin näkyvän ja toteutuvan julkisessa ja muussa päätöksenteossa, joka liekö sitten raskaista struktuureista, byrokraattisista kasaumista päällekkäisyyksineen tai silkasta päätöksentekokammosta riittämättömine vastuunkantokykyineen johtuen, tuntuu jähmettyneen laahaamaan jälkijunassa edes nykymaailman menoa ja haasteita tavoittamatta, saati tulevaa ja muutoksia ennakoimatta sekä niihin varautumatta, jolloin tutkimuksellisesti tehdyt johtopäätökset ja saavutetut tulokset jäävät onnetonta kyllä, hyödyntämättä...

Kirjailija haluaa suunnata lukijan mielen tulevaisuuteen ja selkeän, kiihkottoman ja kiintoisan esitystapansa ansioista  onnistuu siinä vaivatta. Hän ennakoi, että kuudetta aaltoa tulevat leimaamaan nopeus, läpinäkyvyys ja kasvavat vaikutusmahdollisuudet. Ennen kaikkea, kuudennen aallon pitää tarkoittaa maapallon luonnonvarojen ja koko biosfäärin tärvelemisen lopettamista, mikä vaatii kriittisen tietoisuuden kasvua ja syvempää yhteistyötä hyvien asioiden puolesta. 
Tästä on helppo olla yhtä mieltä. Mutta olemmeko me ihmisinä, yhteiskuntana ja globaalisti valmiit tähän? Tulevaisuus on meillä kaikilla edessämme ja se on varmasti sekä haasteellinen että vaihtoehdoiltaan monimuotoinen ja  mielenkiintoinen...
 
"Me olemme tietoisuus, joka maailmalla on.
Tietoisuudet luovat todellisuuksia maailmaan."
Pentti Malaska

Aallottarena:

Kasvikset lisukkeena & pääruokana - ex Libris...

"Kasvikset lisukkeena ja pääruokana", Tommy Myllymäki, Tammi, 2015,
217 s.,  suomentanut Jenna Yli-Nuuttila. Valokuvat Charlie Drevstam.

"Tommy Myllymäki  (s. 1978)   on Ruotsin ansioituneimpia kokkeja.
Hän on esiintynyt TV4:n Nyhetsmorgon-aamuohjelmassa ja
Mitt kok-sarjassa ja hän on menestynyt kansainvälisessä
Bocuse d'Or-kokkikilpailussa (MM-hopeaa 2012, EM-kultaa 2014 ja
MM-pronssia 2015).

Herkullisia pääruokia ja elegantteja lisukkeita. Mestarikokin mieluisimmat kasvikset näyttävissä, helposti valmistettavissa resepteissä. Kurpitsaa, munakoisoa, mustajuurta, parsaa, vihreitä papuja ja pinaattia Vihannekset muuttuvat mitä herkullisimmiksi annoksiksi. Nämä ohjeet kruunaavat arjen ja tuovat illallispöytään uusia raikkaita makuja. Kirjassa ohjataan kasvisten oikeaoppiseen käsittelyyn ja kerrotaan,
milloin ne ovat parhaimmillaan. Kasvislisukkeiden yhteydessä on mukana tieto ruoka-aineista,
joiden kanssa lisuke muodostaa elegantin illallisen." (Teoksen takakansi)

Teoksessa on kunkin kasviksen kohdalla ensin esitttely sitten maininta parhaasta sesongista ja valmistustapa. Löytyy myös kelvollisia, tervetulleita pikkuniksejä:, erilaisia valmistustekniikoita,  tekniikoita & vinkkejä yrttien käsittelemiseen, leikkaustekniikoita, viipaloi ohuelti ja tomaattien kalttaaminen.

Oma ruokamaailmamme on enenevässä määrin luontevasti kasvispainoitteinen. 
Satsaamme tuoreisiin raaka-aineisiin ja itsevalmistettuun ruokaan, joka on oiva tapa kruunata niin arkea kuin juhlaakin. Näin vapaina  vaellellessa inhasti mitätöiden udeltaessa päiväin ohjelmallista täyttöä saatamekin piruuksissaan  tokaista:" Kah, aamupäivät myö tehhään ruokaa ja sitten iltapäivällä  syyään." No, ei tuo nyt sentään koko totuus ole...

Tässä  mainiossa teoksessa, jonka ainoa oikea lukuhetki on massun ollessa pinkeästi killallaan, toteutuu myös se fakta, että yksinkertainen on kaunista ja maittavaa. Lisäksi monien reseptien ruoka-aineet valittua kasvista lukuunottamatta löytyvät valmiiksi kotoa. Ohjeet inspiroivat ja rohkaisevat kokeilemaan, omalla kohdin tämä tarkoittaa mm. joskus pettymyksen tuottaneen artisokan pikaista uutta tulemista. Yllätysateria pöydässä, kuten kaikki uusi on iloinen asia sekä samalla jännittävät arpajaiset, pääseekö kokkauksen tuotos jatkoon vai tuleeko makusteltua samalla kaksi kertaa... Vikkelämmin kuin Pavlovin koirilla konsanaan taidokkaat ja houkuttelevat kuvat saavat veden herahtamaan kielelle. Simppeliä & kikkailematonta kokkailua & kapustanvarresaoloa, jonka tuloksena kulloinenkin aromikas raaka-aine on ruokapöydän haastamaton kunkku! Kuluvan kirjavuoden lajinsa antoisin ykkönen, joten kotimaisen kasvissesongin ollessa parhaimmillaan, ei kun

herkuttelemisiin:                     

"Ruotslaiset saappaat / Svenska gummistövlar" - ex Libris...

"Ruotsalaiset saappaat", Henning Mankell, Otava, 2015, 495 s., suomentanut Kari Koski.


Henning Mankellin (s. 1948) teoksia on käännetty 41 eri kielelle ja niitä on maailmalla myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa romaanille Italialaiset kengät, 2007.

"Tuulisena syysyönä ulkosaariston yksinäisyyteen vetäytynyt entinen kirurgi Fredrik Welin herää siihen, että hänen talonsa palaa. Hän ehtii pelastautua nipin napin, yllään sadetakki ja jalassa kaksi vasemman jalan kumisaapasta. Aamulla hänen kotinsa on enää kasa tuhkaa
Fredriklle palanut raunio symboloi hukattua elämää, joka kulkee kohti loppuaan. Tästä alistuneesta tilata hänet ravistelevat hereille tytär Louise ja saarelle saapuva toimittaja Lisa Modin, jotka saavat Fredrikin elämän perustukset järisemään. Lopulta uudenvuodenyönä Itä-Götanmaan saaristossa palaa jälleen taloa, ja syksyn tapahtumat saavat päätöksen,
jota Fredrik ei ikinä olisi osannut odottaa." (Kirjan lievelehti)

"Mietin äkkiä, kuinka selviäisin minua kohdanneesta tuskasta ja surusta.
Olin liian vanha aloittamaan alusta. Tulevaisuus oli mykkä. En kuullut enkä nähnyt tietä eteenpäin."

Mankell omaa tarinanluomisen taidon. Teos on jaettu neljään vinkeänimiseen osaan: Olemattomuuden valtameri, Kettu juoksee Golgatalle, Beduiini pullossa ja Keisarin rumpu.
Tässä rakkaus-petos-vanheneminen- teemaisessa romaanissa kuultavat tyhjyys, alakulo ja seitinohut surumielisyys, tietoisuus siitä, että peräseinä väistämättä häämöttää, että se sekä pelottaa että lohduttaa ynnä kokemus siitä, että yhä useammin huomaa lukeutuvansa vanhimpien läsnäolijain joukkoon tutussa paikassa, jossa aiemmin poikkesi nuorena, vielä persona elämälle.
Joku muu saattaisi sortua ylisentimentaalisuuteen ja -dramatisointiin, vaan ei Mankell,
jonka teksti kulkee vetreästi, viileän jopa nipisteleväm analyyttisesti lukijaa mukanaan kuljettaen.


"Nainen hymyili. Nimeni on Lisa Modin, nainen sanoi. Hänen puheessaan kuului hienoinen murre,
se saattoi olla Sörmlannin murretta. En kuitenkaan voi olla varma. Ja sitäkin vähemmän tiesin, miksi hän oli istahtanut pöytääni. Hän avasi lämpimän takkinsa napit ja laski sen viereisen tuolin selkänojalle. En edelleenkään tiennyt, mitä hän halusi. Pelkästään se, että hän oli istahtanut pöytääni, sai minut rakastamaan häntä kuin äkillisen hulluuden vallassa. Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta." Äkillisyydestä, maton jalkojen alta tempaisevasta, - enpä tuosta tiedä; syvää kiintymyksen tunnetta johonkin, useimmiten toiseen henkilöön (Wikipedia): tervetuloa & kyllä vaan...

Entä kuinka paljon me itsekukin edes vanhempina oikeastaan tunnemme aikuisia lapsiamme,
heidän tapaansa hahmottaa maailmaa, omamiaan arvoja tai niitä tavoitteita, joita he itselleen ovat asettaneet ja joita kohti he pyrkivät?? Mankell piirtää ouhuella kynällä kuvaa siitä vieraudesta, haparoinnista, uteliaisuudesta  ja toisiinsa totuttelevasta vastaantulohalusta, joiden seitteihin sekä hän, että aikuisena - sain lapsen, tyttären, joka syntyessään oli jo 30-vuotias - isänsä elämään astunut Louise tahoillaan ovat kiinnittyneet ja joista he irti pyristelevät. Tunnemmeko pitkäaikaiset ystävämme ja tuttavamme vai vain "pienen osan jakautuneesta ja monitahoisesta ihmisestä. Tietävätkö he itse, keitä ovat? Tietääkö kukaan meistä oikeastaan, keitä me olemme?"

Kumisaappaat, Fredrikin tulipalosta paetessaan hätäisesti kinttuihinsa kiskomat, hanttiinpanneet kaksi vasemman jalan sellaista, joilla hän saarellaan mennä lonkottelee, ovat päätyneet romaanin nimeksi  saakka, eikä suotta. Niin kelvolliset kuin vanhat mustat nokialaiset ovatkin, ei ole Tretornin voittanutta retki- eikä maastosaapasta, sekä oikeasta  että vasemmasta  mieluiten koostuvana parina. Tällaisiahan Fredrik itselleen ponnekkaasti perää Nordinin venetarvikepuodista, tuon liikkeenharjoittajan, jonka ääni kuulostaa suruharsoon verhotulta, ja jonka on tapana taikoa lapsilleen.

Fredrikin ikäkohortin edustajana Mankell on tässä selkeästi omassa elementissään. Pidän Mankellin tuotannon laaja-alaisuudesta, hänen tavastaan kokea, nähdä, itsestään kerroksittain kuoria ja myhäilevästi, hiukan vinosti hymyillen sanoiksi pukea erikaltaisia  kertomuksia. Edellinen: Juoksuhiekkaa, 2015.

"Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin." Joten tuon ja syyskelit huomioonottaen pidetäänpä, jos ei jaloissa niin

saappaat varuilla:

"Henkireikä" - ex Libris...

"Henkireikä", Kari Hotakainen, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2015, 199 s., Päällys Elina Warsta.

Kiitos Elina Warstan yksikertaisen tyylipuhtaan päällyksen, joka taas kerran on ilo silmälle, olisi kirjan poiminut hyppysiinsä vailla muutakin intressiä ihan silkasta pitelemisen ilosta ja  mielihyvästä!

Kari Hotakainen on  Klassikkonsa lisäksi jo  klassikko sinänsä.  
Henkireikä starttaa näin: "Kaikilla meillä on omat tehtävämme.
Poliisin tehtävä on rikosten ennalta ehkäiseminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. Auringon tehtävä on nousta ja valaista säteillään teon jäljet. Siviilin tehtävä on ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä. Ja siinä välissä pitää suunsa kiinni asioista, joista on syytä pitää suu kiinni. Tämän pitäisi olla aivan selvää ja yksinkertaista kaikille. Eikö niin?" (Kirjan lievelehti)

"Heikko ihminen viimeistelee sen, mikä vahvalta jää kesken, kun voimia ei enää ole. Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen.
Mitä tekee se, joka ei ole koskaan mitään tehnyt? Mistä muistetaan sen, joka on aika itsensä unohtanut. Mitä tapahtuu, kun ihminen ylittää ylittämättömän rajan? Ja millaisiin vaatteisiin vainajat puetaan?" (Teoksen takakansi) Relevantteja kysymyksiä kaikki tyyni....

Hotakainen kuljettaa tarinansa sekakuorossa laulavan Rikospoliisin, Suntion, Parturikampaajan ja hänen pyörätuolimiehensä kautta. Käydään etsimään ihmisen lopullista luonnetta, sitä mikä jää jäljelle, kun vaatteet ja ulkoisen vallan merkit on riisuttu. Ota sitruuna ja tiristä se rujoksi mytyksi, näin lähtevät myös ihmisestä vihoviimeisetkin mehut. Tahi tartu venäläiseen maatuskanukkeen ja niksauta se auki kerros kerrokselta yhä pienemmäksi. Se kaikken pikkuruisin voi olla kaikkein mahtavin. Juuri se on usein meiltä hävyksissä ja juuri sen löytäminen jää usein rikospoliisin huoleksi. Tunnetta kirjailija kuvaa taksiksi ilman kuljettajaa, järjen ollessa kuski, vaikka olisi lievästi hauskuuspäissäänkin...

Ennen kuulustelutilannetta rikoskomisario kuivaharjoittelee tilannetta huoneessaan ja mielikuvittelee itsensä tappajaksi ja kostajaksi. Kaikkihan me niin teemme katsoessamme väkivaltaviihdettä. Lutkutamme äidinmaitovastiketta 52-tuumaisesta Hollywood-hiehon jättinisistä. Se on sallittua ravintoa, silmänruokaa.

Henkireiässä, tässä pienimuotoisemmassa tuotoksessaan Hotakaisen ote pitää ja tyyli on tunnistettava. Etenkin teoksen alkupuolisko  vei mennessään aikaansaaden epätyypillisen ahmimisreaktion hotkaista teos yli puolenvälin että nasahti. Hengähdystauon tavoin jännite sitten alkuinnostuksen ja -nostatuksen jälkeen hienoisesti löystyi  ja kirjailijan ote loiventui, vaan ei livennyt, kokonaisantia vesittämättä. Hotakainen ei tässä ihan parastaan ylitä, mikä ei luonnollisesti ole kirjoittamisen jokakertainen  itsetarkoituskaan, mutta  eittämättä laatuteos. Iloinen syksyn merkkitapaus kaikille meille Hotakaisen tuotantoon tykästyneille & nimeen vannoville; hapekas henkireikä näin vuodenajanvaihdon kunniaksi.

"Jos tapahtumille ei löydy järjellistä syytä, on keksittävä tarina." Kun ihmisen on halu kertoa tarina, tarinan on tultava kerrotuksi, jotta voisi huokaisten kellistyä paksulle matolle lepäämään koiransa kyljen rauhoittavaan lämpöön ja lepoon; eikös niin?  Hotakainen = Hotakainen & Hotakaisen

hotkaisi: